Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

En minäkään mikään suuri iskelmäfani ole, ja perussuomalainen en ainakaan poliittisessa mielessä jos joku niin oletti, mutta minulla on aika sekava leffamaku ja tällä hetkellä olen erityisen kiinnostunut tällaisista kärsivien taiteilijoiden elämäkerroista.   Ja jos joku oikein pyytää seuraksi elokuviin, niin en minä kieltäydykään :)

Piti männäiltana katsoa naisen kanssa lisää Vampire Idareita... Diarheaa... Vampire Diariesia, mutta dvd:n pentele oli jäänyt väärään osoitteeseen. Siispä spotattiin omasta leffahyllystäni Agnosia. Paremmalla puoliskolla oli odotukset jonkinlaiset. Itse en edes tiennyt, miten raina oli omistukseeni päätynyt.   Piti olla jonkinlainen kauhuelokuvan elementtejä sisältävä draama naisesta, joka kärsii harvinaisesta aistihäiriöstä. Täytyy myöntää, että vaikka keskittymiskyky oli täpösillä, niin en tahtonut pysyä tarinan perässä. Ehkä minullakin on joku aistihäiriö! Lähinnä kumpaakin tuppasi koko elokuvan ajan naurattamaan näyttelijöiden viikset. Viiksimiehiä oli niin paljon roolihahmojen joukossa, ettei niitä erottanut toisistaan.   Jokseenkin käsittämätön leffa. Ja käsittämätön oli loppukin.

[b]Rambo: Last Blood[/b]   Legendaarinen toimintahahmo palaa valkokankaalle vielä kerran ja jää toivottavasti viimeinkin ansaitulle eläkkeelle. Mainion nelosen jälkeen en toivonut uutta Rambo-elokuvaa, mutta nyt kymmenen vuotta myöhemmin sellainen on kuitenkin saapunut teattereihin. Sylvester Stallone oli jo tuolloin vanha vaari, mutta suoriutui silti uskottavasti ja antoi meille rouhean ja brutaalin toimintaspektaakkelin. Tällä kertaa vastaavaan verimyllytykseen ei päästä, mutta Rambo ei ota vieläkään rauhallisesti, vaikka vuodet painavat harteilla.   John Rambo viettää hiljaiseloa ranchilla ja työstää siellä edelleen kivuliaita sotatraumojaan hevosella ratsastellen. Elämään tuo lohtua myös nuori kasvattitytär, joka valitettavasti päätyy meksikolaisen rikollisjengin kynsiin oikeaa isäänsä etsiessään. Rambon on noustava keinutuolista ja ryhdyttävä pelastustoimiin, joten tutulle veitselle ja muutamalle muulle tappovälineelle tulee taas käyttöä. Meksikaanit kuvataan alhaisina paskiaisina, joiden ylle Rambon vihan toivoo lankeavan helvetillisen tulisateen tavoin.   Niin tietysti käykin, mutta vasta lopussa. Alkuasetelmaa rakennetaan turhankin pitkään, mutta silti loppukliimaksia kohti kiirehditään kuin kohtaus tai kaksi olisi jätetty pois. Väkivaltainen finaali on miellyttävän tiukka rypistys, mutta toimintaa olisi voitu annostella alkupuolellekin. Pieniä näytteitä saadaan, mutta kunnon mättöön päästään vähän liian myöhään. Nelonen oli selvästi tykimpi toimintaleffa, mutta ei tämäkään ole saagalle huono lopetus, jos sellaiseksi jää. Väreet kulkivat kehossani kuitenkin vasta, kun lopputekstien aikana näytettiin pätkiä nuoresta Rambosta.

Joo, käytiin hyvän ystävän ja hengenheimolaisen O-P:n kanssa myös uusin Rambo tsiigaamassa. O-P:n kanssa on kiva pelata paskahousua ja käydä joskus jossain.   Elokuvan alussa ei paljon pyssy laulanut. Oli hidas käynnistymään. Stallonella oli varmaan kolme kertaa enemmän vuorosanoja kuin parissa aikaisemmassa Rambossa yhteensä. Syvät olivat edelleen miehellä Vietnamin traumat. Eikä John Rambo ole huumorimiehiä muutenkaan.   Mutta sitten kun se viimein alkoi, niin olihan perusteellista väkivaltaa! Kuolemanansojen rakennusta, kidutusta, turpiinvetoa, puukotusta, paukuttelua. Välillä kaivettiin miehistä sisuskaluja ulos. Omaksuin monta hyvää katutaisteluniksiä lehvasta käytettäväksi Hollolan striiteillä.   Ei nyt ihan "nelosen" tasolle päässyt kuitenkaan. Ja viheliäisenä loppunäytöksenä O-P hukkasi kännykkänsä johonkin teatterisalin välikköön. Toivottavasti joku löytää.   Vielä se kerran nousee kiikkustuolistaan ja tekee 80-vuotiaana uuden vanhainkotiin sijoittuvan Rambon, sanokaa minun sanoneen!

[b]Dumbo[/b] (2019).   Olin kyllä kuullut että elokuvaa on haukuttu, mutta olipas se silti vielä huonompi kuin odotin. Elokuvassa oli pari ihan hyvää lisäystä, kuten [spoiler]lopun kannanotto että elefantit eivät kuulu sirkukseen[/spoiler], mutta toteutus olisi voinut olla parempi. Nyt oli olo että oikein mikään ei toiminut. Viittaukset vanhaan animaatioon tuntuivat lähinnä kömpelöiltä. Kai pitää uskoa, että Burtonin parhaat päivät ovat jo takana päin.   Arvaan kyllä, ettei vanhaa animaatiota voinut tehdä sellaisenaan uudestaan monestakaan syystä, ja se olisi nyky-yleisölle varmasti liian pienimuotoinenkin. Tiedän myös, että tämä uusi on selkeästi eri elokuva, joten sitä ei pitäisi verrata vanhaan. Mutta en oikein osaa kokonaan vältääkään vertailua... Olihan vanha animaatio jollain lailla kokeilevan oloinen, mutta paljon tunnelmallisempi. Muistelisin että tämän uuden piti olla synkempi kuin vanha, mutta itse koin että asia oli pikemminkin päin vastoin. Vanha animaatio käsitteli ulkopuolisuutta ja kiusaamista varsin raadollisella tavalla, siitä tai ahdistavuudesta ei ole tässä uudessa jälkeäkään. Dumbo ei ole mitenkään yksin tai kiusattu vaan lähestymistapa on eri, juoni on aika kliseinen ja rymistelyä on paljon.   Voi tietysti olla, että koin elokuvan huonompana kuin mitä se onkaan, sillä Dumbo oli pienenä hyvin tärkeä elokuva. (Nykyään se toki on tunnetusti ongelmallinen, mutta ongelmallisimmat puolet saisi hyvin helposti muutettua ilman että juoneen tarvitsisi edes tehdä muutoksia. Eli elokuvan rasismi elikkä varishahmojen nimeäminen ja esittäminen stereotyyppisinä tummaihoisina sekä sirkustelttaa kokoavien työmiesten mahdollinen tummaihoisuus, joista kummankin olisi voinut tehdä eri tavalla.)   En siis voi vertailla kumpaakaan elokuvaa alkuperäiseen kirjaan, jota en ole ikinä nähnyt.

[b]Rawhead Rex[/b]   Kuten Stephen King-filmatisoinnit, myös Clive Barkerin tarinoihin pohjautuvat elokuvat heittelehtivät laadultaan melkoisesti. Rawhead Rex kuuluu valitettavasti siihen heikompaan puoliskoon, vaikka premissi onkin lupaava. Farmari kaivelee peltoaan ja erehtyy vapauttamaan sinne haudatun muinaisen demonin, joka ryhtyy välittömästi levittämään kaaosta irlantilaisella maaseudulla. Samaan aikaan historianörtti tutkii ja valokuvaa vanhoja kirkkoja ja päätyy ratkaisevaksi tekijäksi taistelussa vihamielistä otusta vastaan. Seuraa lukuisia tappokohtauksia ja yleistä sekoilua, mutta monsterileffaksi Rawhead Rex on mielestäni aika vaisu tapaus. Surmatyöt ovat kesyjä, vaikka niistä jääkin veriset jäljet ja kookasta apinaa muistuttava monsteri herättää enemmän hilpeyttä kuin kauhua.   Toivoton elokuva ei sentään ole ja kasarimeininkiä arvostaville se tarjoaa muutaman hienon kohtauksen. Karvainen demoni esimerkiksi palkitsee apurinaan toimivan pappismiehen kusemalla tämän päälle öisellä hautausmaalla ja pappi on tietenkin onnesta soikeana, tai siis märkänä. Yhdet täysin randomit tissitkin nähdään, kun hirviö raahaa uhrinsa ulos asuntovaunusta, jolloin tämän kolttu repeää taktisesta kohdasta. Ei kasaria ilman tissejä! Muitakin satunnaisia kohokohtia löytyy, mutta lopulta elokuva ei ole tarpeeksi hurja tai jännittävä, jotta olisin innostunut siitä kummoisesti. Uskallan silti suositella elokuvaa wanhan roskan ystäville.   [b]Brawl in Cell Block 99[/b]   Tästä olin kuullut paljon hyvää ja nyt sain viimein katsotuksi. Kyseessä on brutaali ja synkkä vankilatrilleri, jonka pääosassa nähdään lähinnä komediarooleistaan tunnettu Vince Vaughn. Pitkä ja kookas mies on kuitenkin täysin uskottava kovanaamaisena tappelupukarina, joka puhuu vähän mutta lyö sitäkin enemmän. Hänen roolihahmonsa on tavallinen duunarimies, joka työnsä menetettyään sekaantuu huumebisneksiin huonolla menestyksellä. Tästä seuraa vankilareissu, joka vie pahaan paikkaan ja sitten vielä pahempaan, eikä armottomalta väkivallalta voida välttyä. Elokuva ei ole erityisen toiminnallinen, vaan enemmänkin hidastempoinen ja tunnelmaan panostava draama, mutta silloin kun ihmisiä mätetään, niin se saatana tuntuu. Tällaista lähestymistapaa arvostan suuresti.   Pohjimmiltaan elokuva kertoo tutun tarinan miehestä, joka yrittää vain pärjätä elämässä, mutta joutuu olosuhteiden pakosta murtamaan luita ja murskaamaan naamoja. Usein näihin tarinoihin liittyy kosto (kuten vaikka uudessa Rambossa), jonka toteuttaminen on aina vapaaehtoista, mutta tällä kertaa päähenkilö pusketaan aidosti niin ahtaalle, ettei rauhanomaisia keinoja selviytymiseen juuri ole. Häntä on helppo kannustaa ja sen takia elokuvan lopetuskin tuntuu mukavan tylyltä.

[b]Captain Fantastic[/b]   Nimestään huolimatta kyseessä ei ole supersankarielokuva, vaikka sen päähenkilö onkin kaukana tavallisesta perustallaajasta. Viggo Mortensenin esittämä eräjorma kasvattaa kuutta lastaan metsän keskellä omalaatuisen ideologiansa mukaisesti ja yrittää pitää heidät eristyksissä turmiollisesta ulkomaailmasta. Päiväohjelmaan kuuluu ylämäkijuoksua, puukkotaistelutreeniä ja filosofian opintoja iltanuotion äärellä, kuten aidon survivalistin elämäntapaan sopii. Isä kaitsee jälkikasvuaan jämäkästi, mutta lempeästi ja pienimuotoinen hippiutopia näyttäisi olevan kummalliselle perheelle unelmien täyttymys.   Lapsilla on ollut joskus äitikin, joka elokuvan alussa menehtyy pitkän sairaalajakson jälkeen. Äidin hautajaiset pakottavat perheen ulos paratiisistaan ja kohtaamaan todellisen maailman, mistä seuraa tietenkin kaikenlaista hämminkiä. Elokuva käsittelee menetyksen aiheuttamaa surua, erilaisten elämänkatsomusten yhteentörmäystä ja tämän jälkimmäisen pohjalta myös oman identiteetin kyseenalaistamista. Teemat ovat vakavia, mutta elokuva on kuitenkin hyvin iloinen ja usein humoristinenkin. Vaikeudet voitetaan yhteistyöllä ja positiivisella asenteella ja vaikka moinen optimismi vähän ärsyttikin synkkää sieluani, niin onhan se kiva, että tällaisiakin elokuvia tehdään.   Mortensen on roolissaan oikein hyvä ja hänestä on helppo pitää, vaikka hänen isähahmonsa tuntuu hyväntahtoisuudestaan huolimatta välillä hullulta kulttijohtajalta. Toisaalta tuntuu hyvältä, kun periaatteistaan tiukasti kiinnipitävä jääräpää joutuu ulkomaailman haastamaksi. Kuusi lapsinäyttelijää vetävät myös yllättävän hyvin ja koko joukko vaikuttaakin ihan oikealta perheyksiköltä. Captain Fantastic ei ehkä osu leffamakuni ytimeen, mutta ei sen elämänmyönteinen sanoma pahaltakaan tuntunut.

Piti kirjautua sisään ainakin vaihtamaan avatari taas jouluisemmaksi (joka ei onnistunut), mutta suositellaan samalla jotain nyt viime aikoina katsottuja leffoja...   [b]Booksmart[/b]   Kaksi opiskelijatyttöä tajuavat tuhlanneensa koko kouluaikansa turhaan pänttäykseen, kun kuulevat hulivilikoulutovereidensakin pääsevän ihan samoihin huippu-collegeihin joihin he itsekin pyrkivät. Joten mitä tehdä? No otetaan kaikki menetetty aika takaisin vaikka väkisin, ja osallistutaan koulun cooleimman jätkän päättäjäisbileisiin. Niihin pääseminen vain tuottaa vaikeuksia, kun tarkka paikka ei ole tiedossa. Matkan varrelle sitten mahtuu vääriä bailuja, ronskeja puheita, huumeita, sarjamurhaajia. ja joka paikkaan ehtivä sekopää-Gigi. Sekä tietenkin pakolliset teinielokuvien lopun aikuistumisriitit enemmän tai vähemmän kivuliaina ihmissuhteina.   Oli hauskaa hubaa ilman American Pien riman ja navan alituksia (dialogia lukuunottamatta), joten suosittelen.   Päivän saarna: American Piesta ja sen edeltäjistä puheenollen. Se mistä pidän nykyteinikomedioissa verrattuna 80-luvun pätkiin (jotain Breakfast Clubia lukuunottamatta, joka melkein ainoana eroaa 70/80/varhaisen 90 -luvun pätkien kaavasta) on asennemaailma. Siinä missä koululaiset kuvattiin ennen karikatyyreina ja stereotyyppisinä koviksina, cooleina tyyppeinä, nörtteinä jne. jotka olivat toisilleen vihamielisiä ryhmiä, ja joiden välissä eri tyyppinen kiusaaminen ja kiusaamisen kostaminen kuvattiin normina, niin nykyelokuvissa kyseiset ryhmät saavat tarinan edetessä enemmän ulottuvuuksia persooniinsa. Ja nimenomaan nöyryytykseen ja kiusaamiseen perustuva huumori on muuttunut vain kiusallisiksi tilanteiksi, joissa jopa elokuvan ns. pahikset tajuavat että uhrien kiusaaminen näiden tilanteiden johdosta on liikaa ja asiatonta (mikäli kukaan muu kuin uhri jaksaa edes huomioida tapahtunutta tarpeeksi tehdäkseen siitä numeroa). Kiitettävää kehitystä asenteissa, joita elokuvat katsojilleen opettavat.     [b]Brawl in Cell Block 99[/b]   Kiitos Asto, kun esittelit mulle tämän elokuvan. Jostain syystä odotin inhorealismiin pyrkivää vankilakuvausta, mutta Vince Vaughn alkoi osoittamaan leffan edetessä enemmän ja enemmän epärealistisen pysäyttämättömän ja kipua tuntemattoman kolossin oireita, samalla kun vankilaympäristöt muuttuivat normaalista yhä vain painajaismaisemmiksi. Mikä ei tietenkään ole huono juttu, kun vain asennoituu leffan alkupuolesta huolimatta Rambo-akselilla olevaan sadomasokistiseen väkivaltapätkään. Mua tosin tökki se leffan alkupuolisko ennen vankilaan joutumista juuri draaman takia, se ei oikein toiminut ja dialogi oli vähän vaivaannuttavaa.     [b]Joker[/b]   Minä kuulun siihen vähemmistöön joka ei pidä Jokeria mestariteoksena. Siis leffahan on perhanan hyvä ja tulen vielä katsomaan sen uudestaan ja uudestaan, mutta ei se kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen ole. Kokonaisuus on (itsestäänselvästi, kun tekijätkin ovat asiasta maininneet) paikoitellen suoraan nyysitty, tai vähintäänkin kunnioittavasti viittaileva lainaus, Taksikuskista ja Koomikkojen kuninkaasta, mikä on elokuvan pahin ongelma. Jos olisi hieman enemmän oma ja ainutlaatuinen tuotoksensa, niin se voisi olla mestariteos, mutta nyt ilman Joaquin Phoenixin erinomaista sisällään itkevän klovnin kärsivää olemusta se olisi vain mielenkiintoinen ja nopeasti unohtuva tulkinta jo muutamaankin kertaan kerrotusta tarinasta kaikesta paskasta tarpeekseen saavasta mielenvikaisesta yksilöstä.   Yksi asia jäi vaivaamaan, johon [url=https://www.fandom.com/articles/psychology-joker-2019-joaquin-phoenix]tämäkään artikkeli[/url] ei antanut vastausta:   Oliko Arthurin lääkitys ollut alun alkaen kohdallaan vai ei? Minusta vaikutti siltä, että hän muuttui suunnitelmallisemmaksi ja terävämmäksi kun ei enää saanut nappejaan, mielialan yleisestä parantumisesta puhumattakaan. Ei varmaankaan kovin tyypillistä henkilölle, jonka psyyke on pysynyt kasassa lääkkeillä. Oikein määrätyillä lääkkeillä siis.

[b]Knock Knock[/b]   Tiesin tämän kökköleffaksi, mutta jostain syystä halusin silti nähdä sen. Onhan lähtökohta kuitenkin perin kiintoisa ja mielikuvitusta kiihottava. Alussa perheenisä jää yksin kotiin viettämään etäpäivää vaimon ja lasten lähtiessä lomareissulle. Vähän työntekoa, drinkkejä ja vanhaa rokkenrollia, siinä keski-ikäisen miehen mieli rauhoittuu. Mutta sitten koittaa synkkä ja myrskyinen iltapäivä, jolloin hänen kotiovelleen ilmestyy kaksi todella märkää naista, jotka pyytävät hetkeksi suojaa sateelta ja puhelinta lainaksi. Mies epäröi, mutta nuoret ja kuumat tyttöset änkeävät sisään puoliväkisin, joten menköön nyt tämän kerran.   Tässä vaiheessa olin vielä jännittyneessä olotilassa, sillä alussa tunnelma tihenee varsin lupaavasti. Jokin on selvästi pielessä, sillä naiset ovat liian ystävällisiä ja tilanteen eroottinen lataus aiheuttaa epämukavaa kihelmöintiä kotikatsomossa asti. Mutta sitten kun jännite ns. laukeaa ja perheenisä sortuu nuoren lihan houkutuksiin, alkaa elokuvassa tahattoman komiikan vaihe, jossa sadistinen tyttökaksikko pistää ukkoraukan maksamaan synneistään. Miksi he haluavat piinata viatonta perusmiestä ja keitä he ylipäätään ovat? Näihin kysymyksiin elokuva ei vastaa, mutta pohjimmiltaan kyse onkin vain seksifantasiasta, jossa tavallinen perheenisä joutuu kahden dominan hoitelemaksi.   Valitettavasti elokuvan jälkipuoli on hyvin tylsä, eikä stimuloivaa sisältöä ole juurikaan. Uhria esittävä Keanu Reeves tekee ehkä jäykimmän (tirsk) roolinsa ikinä ja palauttaa mieleen Nicolas Cagen suorituksen The Wicker Manin remakessa. Knock Knock on yksinkertainen kökköleffa, joka alkaa jännittävästi, mutta päättyy vaivautuneeseen hihittelyyn.

[b]THX 1138[/b]   George Lucas osaa näköjään tehdä ihan oikeaa scifiäkin. THX 1138 on kaikessa 70-lukulaisuudessaankin aika hyvin aikaa kestänyt dystopiascifileffa, jossa ei ole laaserpyssyjä eikä mystisiä voimia, vaan inhimillisyyttä tuhahduttava teknokraattinen massayhteiskunta, jossa [i]sekä[/i] isoveli valvoo [i]että[/i] kaikki ovat huumeissa kaiken aikaa, joten sitä voisi kai kuvailla orwellilais-huxleylaiseksi. Paitsi päähenkilöt tietenkin kapinoivat. Budjetti oli noin sadasosa Tähtien sodasta, mutta Lucas onnistui loihtimaan sillä varsin visuaalisesti yhtenäisen maailman. Katsomani versio oli tosin Lucasin ohjaajan versio, johon on lisätty joihinkin kohtiin päälleliimatun näköistä CGI:tä, joten olisi kiinnostava nähdä myös miltä alkuperäinen vuoden 1971 versio näyttää. Voisin kuvitella, että paremmalta.   Elokuva on paremminkin audiovisuaalinen tutkielma inhimillisyytensä kadottaneesta yhteiskunnasta kuin tavanomainen juonivetoinen elokuva (vaikka siinä juoni onkin) ja tietämättä ei ihan heti uskoisi, että tämän ohjasi sama tyyppi kuin Tähtien sodan. Tiettyä visuaalista yhtäläisyyttä Imperiumin estetiikkaan kyllä löytyy, ja samoin äänitehosteissa on jotain tuttua.

[b]Toy Story 4[/b] viimein katsottu, se kun tuli vuokrattavaksi tänään.   Kuten edeltäjänsä Toy Story 3, tämäkin koskettanee enemmän aikuisia kuin lapsia, ja vankilapakoedeltäjänsä tapaan oli myös synkähkö, vaikkakin ehkä hieman eri tavalla. Molemmissa elokuvissa käsitellään luopumista osittain samalla, osittain eri tavoilla. Ajattelin, ettei neljättä elokuvaa olisi ollut enää mitään syytä tehdä sillä kolmonen lopetti tarinan jo niin hyvin, mutta nyt tuntuu siltä että olihan tämä neljäs tavallaan varsin hyvä päätös sarjalle. (Siis sillä oletuksella, etteivät yllättäen päätä tehdä Toy Story 5:sta...) Toisaalta elokuva tuntui hieman kolmosta latteammalta, aivan kuin jotain olisi puuttunut. Huumoria ja kohellusta toki on, mutta yleistunnelma on synkempi. Elokuvassa ei myöskään ole varsinaista pahista edellisten kolmen elokuvan tapaan. (Muoks: Ei että se olisi syy latteuteen, sillä pidän harmaista henkilöistä, mutta jotain puuttuu mutta en ihan saa kiinni että mitä. Tai edes että puuttuuko mitään.)   Osa faneista ei ole tykännyt tästä nelosesta lainkaan sen takia mitä ratkaisuja juoneen on tehty, ja tavallaan ymmärrän, vaikka en olekaan samaa mieltä siitä, että tarinoiden pitäisi aina päättyä juuri niin kuin fanit toivovat. Tämä on tietyssä mielessä hyvin realistinen elokuva, vaikka sitä on epärealistiseksi moitittukin [spoiler]koska Andyn ja Bonnien ei kuulu unohtaa lelujaan tai Woodyn luopua paikastaan lelukatraassa koska Bonnie ei enää tarvitse häntä. No, Andya varmaan harmittaisi kun hänen juhlallisesti lahjoittamansa lelu jää pikkuhiljaa unohdettuna komeron pohjalle, mutta todellisuudessa tällaisia leluja on paljon.[/spoiler]

[b]Cruising[/b]   Nyt oli hämmentävää, mutta kiehtovaa menoa. William Friedkinin vähemmän tunnettu ohjaus vuodelta 1980 hiippailee New Yorkin varjoisille syrjäkujille, avaa harmaan metallioven ja tyrkkää katsojan hämärään homoklubiin täynnä hikisiä ja karvaisia Tom of Finland-uroksia. Tähän eriskummalliseen, rajuun ja hieman pelottavaan maailmaan ajautuu myös Al Pacinon esittämä poliisi, joka soluttautuu homoyhteisöön sarjamurhaajaa jahdatessaan. Joku nimittäin napsii homoja hengiltä ja ainoa tapa houkutella murhaaja esiin on asettaa hänelle viettelevä syötti. Kaikenlaiseen sitä peitehommissa joutuukin.   Cruising ei varsinaisesti kerro homoseksuaalisuudesta, mutta tunkkaiset homoklubit ja kuvissa vilahtelevat paljaat miespakarat antavat murhamysteerille perin ainutlaatuisen visuaalisen ilmeen. Murhaajan löytäminen tuntuu kuitenkin sivuseikalta, koska enemmän elokuva kertoo siitä, miten undercover-kyttä transformoi itsensä osaksi nahkahomojen alamaailmaa ja miten operaatio vaikuttaa häneen. Pacino ei lausu montaakaan vuorosanaa, mutta hänen vähäeleinen suorituksensa ja uneliaat, mutta paljon puhuvat silmänsä ilmaisevat kuitenkin ihan tarpeeksi. Homma käy poliisin psyyken päälle ja tyttöystäväkin ihmettelee, mikä miestä oikein vaivaa. Homoilu ei ole pikkupoikien hommaa, vaan se vaatii rutkasti palleja, varsinkin jos on hetero.   Itse murhakeissi on kovin epämääräinen ja se jää lopussa täysin auki, mistä en oikein pitänyt. Elokuva ei vastaa siihen, keitä murhaaja tai murhaajat olivat ja mikä oli murhien motiivi, mikä tuntuu minusta turhauttavalta, vaikka en rautalankaa sinänsä kaipaakaan. Cruising on kuitenkin näkemisen arvoinen kuvaus yhdestä homokulttuurin osasta ja tietysti myös yksi Al Pacinon uran omituisimpia, mutta hienoimpia hetkiä.

[b][color=black]Rise of Skywalker[/color][/b]   Tykkäsin paljon. Pientä nostalgiamässäilyä tässäkin nähtävissä, mutta saagan päätösosalle se on luvallista ja ehkä hieman toivottavaakin. Pari pientä yllätystäkin mahtui mukaan. Annan 4 tähteä. :grin:

Niin juu, tulihan tässä hiljattain käytyä Joker tsekkaamassa oikein leffateatterissa. Vaikutuksen teki kyllä, sanoo kuka mitä sanoo. Symppishän tuo tarinan päähahmo oli; päähän potkittu epäonnistuja, joka elämän tarpeeksi potkiessa päähän ja kylkiin alkaa viimein itse potkimaan takaisin. Ei mikään omaperäinen juoni tietenkään, mutta toimi. Creamin White Room teki siinä eräässä loppupuolen kohtauksessa liikuttavan vaikutuksen. Paras viihteen parituntinen itselleni tämän vuoden puolella. Erään kaverin kanssa olemme analysoineet elokuvaa innokkaasti. Onhan siitä kaikenlaisia psykologisia ja yhteiskunnallisia tasoja löydettävissä.   Nunna-elokuvakin tuli tuossa tsekattua. Trailereiden perusteella melkein lupaava, mutta itse elokuva täyttä pashkia. Ei mitään järkeä juonessa, ei yhtään mitään. Saihan siitä ontuvasta toteutuksesta hyvät naurut, joten ihan hukkaan ei katselukokemus mennyt.

[b]Elvira: Mistress of the Dark[/b]   Joskus kasarilla oli joku jenkkisarja, joka esitti kökköjä kauhuleffoja, jotka sarjan emäntä Elvira esitteli ja joita hän myös kommentoi niiden pyöriessä. En ole tuota sarjaa ikinä nähnyt, mutta Elviran mustatukkainen ja goottihenkinen hahmo on kyllä ollut aina tuttu. Hänhän on melko suora kopio Vampirasta (jota esitti Maila Nurmi samantyyppisessä ohjelmassa), mutta ei mennä nyt historiaan sen tarkemmin. Hahmon suosio huipentui tähän elokuvaan, jossa Elvira jättää tv-juontajan työnsä aloittaakseen oman shown Los Angelesissa. Ensin pitäisi saada jostain rahaa ja sopivasti hän saakin tietää isotädin jättämästä perinnöstä. Siihen kuuluu junttikylässä sijaitseva kartano, keittokirja ja pieni puudeli.   Koko elokuva perustuu Elviran fyysiseen olemukseen ja hänen kuohkea hiuspehkonsa ja kalpeat kumpunsa hallitsevatkin kuva-alaa lähes jatkuvasti. Konservatiivisen takapajulan ja seksiä tihkuvan turistin elämäntavat eivät aivan kohtaa ja siitä kehitellään pikkutuhmaa huumoria, joka ei missään vaiheessa mene kovin pitkälle. Ei tosin tarvitsekaan, sillä kevyet kaksimielisyydet huvittavat kyllä tarpeeksi ja lopulta elokuvan viehätys onkin sen leikkisässä ja kepeässä tunnelmassa, eikä niinkään irstailussa tai alastomuudessa. Toki sitä eroottistakin latausta löytyy, sillä päähenkilöä esittävä Cassandra Peterson on kyllä aikamoinen ilmestys.   Elviran oma elokuva on hauska ja sopivasti juustoinen kauhuparodia, joka viihdyttää roska-arvoillaan olematta kuitenkaan liian ryönäinen. Lopun tanssikohtaus kuvattiin kuukausi varsinaisten kuvausten jälkeen ja se onkin hyvin irrallinen, mutta kruunaa silti kokonaisuuden viihdyttävästi.   [b]Doom Asylum[/b]   Kasarilla pysytellään, tällä kertaa vuosikymmenen parhaan lajityypin eli slasherin parissa. Tässäkin elokuvassa sekopäinen murhaaja lahtaa porukkaa vaihtelevilla menetelmillä, mutta kyse ei ole aivan perinteisestä puukkohiippailusta, sen verran happoa on keitokseen mukaan lorahtanut. Alussa joukko idioottimaisia nuoria päättää viettää rennon kesäpäivän hylätyn sairaalan edustalla ja huomaa pian, ettei paikka olekaan täysin hylätty. Siellä pitää majaansa kolmen tytön punk-bändi sekä murhamies, jonka kasvot on poistettu ennenaikaisessa ruumiinavauksessa.   Elokuvan juonessa ei ole mitään järkeä, vaikka siinä yhdistyy kolmen kirjoittajan panostus. Näyttelijät ovat armottoman huonoja, mutta elokuvan komediallisen luonteen takia on vaikea sanoa, milloin huonous on tahallista ja milloin ei. Sairaalan rapistuneet käytävät eivät synnytä minkäänlaista uhkaa, koska kaikki tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa, mikä saattaa tietysti kuulua vitsiin. Tappokohtaukset ovat ihan hienoja, mutta niiden välissä on liikaa tyhjää, mikä saa elokuvan tuntumaan paikoin tylsältä. Huippukohdat ovat kuitenkin näkemisen arvoisia. Suosittelen Doom Asylumia slasherin ystäville, mutta roskaleffakokemusta on syytä olla pohjalla ja miksei vähän promillejakin.

Eilen koitti se päivä, jota kauan on odotettu. Kävin katsomassa Jokerin, ja täytyy sanoa että se oli kaiken hehkutuksen arvoinen. Synkkä, raaka, hauska, hurmaava. Suunnilleen kaikkea mistä pidän samassa parituntisessa. Tulisipa dvd-julkaisu pian! Phoenix oli roolissaan erinomainen ja nautin joka kohtauksesta.   Jossain nettijutussa oli linkki, josta alkuperäiskäsikirjoituksen sai ladattua. Kerrassaan ihanaa.   En ole nähnyt vielä Koomikkojen kuningasta enkä Taksikuskia, olisi kiva löytää nekin jostain.

10. helmikuuta kuulemma lupailee Joker-dvd:tä ilmestyväksi CDON. Itsekin täytyy katsoa se vielä kotitelkkarissa uusiksi. Mikään muu ei leffassa enää mietitytä, paitsi sen loppu. Annetut (mahdolliset) vastaukset eivät mieltä tyydytä.

Aion kyllä itsekin hankkia Jokerin omaan hyllyyn, kun leffa jäi teatterikierroksella väliin. Se varmaan löytää tiensä myös suoratoistopalveluihin, mutta uskon, että Jokeri ansaitsee paikan fyysisessä kokoelmassani. Älkää tosin hommatko mitään kämäistä dvd-levyä, kun blu-ray 4K:lla ja ilman on myös keksitty.

Kuis VHS? Sillä olisi voinut nauhoittaa esim. eilen tulleen Rankan päivän, jos olisi tajunnut/viitsinyt.

[quote="Adolfina Romanov" post=60960]En ole nähnyt vielä Koomikkojen kuningasta enkä Taksikuskia, olisi kiva löytää nekin jostain.[/quote]   Taksikuski on ainakin Suomen Viaplaystä vuokrattavissa. Koomikkojen kuningas [url=https://www.justwatch.com/]JustWatch[/url]:in (todella upea hakupalvelu, rakastan sitä) mukaan pitää etsiä GooglePlaysta tai jostain Microsoftin omasta streamauspalvelusta tai Amazonista.     Juu. Ja katotuista leffoista täytyy suositella [b]The Irishman[/b]:iä. Kyllä se on uskottava, että Scorsese on mafialeffaohjaajien kiistaton ykkönen. De Palma ja Coppolakin ovat jotain saaneet aikaiseksi, mutta vain Scorseselle on "se jokin" joka tekee lähes kolme tuntisista pätkistä elämää suurempia. Tosin järkyttää nähdä miten Joe Pesci on kurtistunut kuin vanha viinirypäle.

[quote]Aion kyllä itsekin hankkia Jokerin omaan hyllyyn, kun leffa jäi teatterikierroksella väliin. Se varmaan löytää tiensä myös suoratoistopalveluihin, mutta uskon, että Jokeri ansaitsee paikan fyysisessä kokoelmassani.[/quote]   Täsmälleen. Vaikka miltei kaiken löytää nykyään Ihmemaa Internetistä, kyllä ne kaikista parhaat tekeleet haluan yhä fyysisenä hyllyyn. Osin kokoelmaa täydentämään, osin turvaamaan mahdollisuus katsoa elokuva milloin haluaa ilman pelkoa siitä, että se poistuu suoratoistopalvelusta.   Kiitos kaikista neuvoista, olettepa te taas avuliaalla päällä.

[b]Rats: Night of Terror[/b]   Kunnon roskaa italokauhun kultaisilta vuosilta, ohjaksissa alan mestari Bruno Mattei. Ydintuhon jälkeisesessä maailmassa osa ihmisistä elää maan alla ja osa vaeltaa sen pinnalla rakennusten raunioita koluten. Elokuvan keskiössä on noin kymmenen hengen selviytyjäporukka, joka päätyy tutkimaan jonkinlaista hylättyä tutkimuskeskusta. Sisältä paljastuu ruokajemma ja vedenpuhdistamo, mutta myös verisiä ja raadeltuja ruumiita. Ennen kuin kukaan tajuaa poistua paikalta, porukka kohtaa myös laumoittain vihamielisiä tappajarottia. Alkaa uskomaton selviytymistarina, josta ei tahatonta komiikkaa ja köppäisiä goretehosteita puutu.   Alussa elokuva tuntuu lähes aidosti hyvältä, kun Mad Max-henkinen resupekkajoukko huristaa mestoille moottoripyörineen ja panssariautoineen. Rottahyökkäyksen käynnistyessa vaatimaton budjetti ja kaiken kattava kömpelyys alkavat kuitenkin hallita kokonaiskuvaa, jolloin meno luonnollisesti paranee. Rotat ovat oikeita jyrsijöitä, osa varmaan ihan oikeita rottiakin, mutta ne eivät vaikuta missään vaiheessa uhkaavilta. Otuksia on paljon ja ne esiintyvät usein lähikuvissa, mutta kauhua ne eivät synnytä kuin korkeintaan niissä, joilla on rotta- tai hiirifobia. Elokuvan hahmot kärsivät selvästi sen hysteerisintä muotoa, sillä kaikki huutavat ja sekoilevat jatkuvasti, eivätkä tunnu millään pääsevän rakennuksesta ulos, vaikka pienten otusten yli voisi helposti vain hypätä.   Joukon johtaja näyttää erehdyttävän paljon The Thingin aikaiselta Kurt Russellilta partoineen ja liekinheittimineen, mikä ei kaiketi ole sattumaa, koska hahmon nimikin on Kurt. Hahmot kuolevat yksi kerrallaan siten, että jostain heidän päälleen putoaa rottakasa ja sitten maassa makaa runneltu ruumis. Yleistä hilpeyttä ehkäisee loistava musaraita, joka luo oikeasti hyvää, jopa kauhunomaista tunnelmaa ja pistää elokuvan muutenkin suorastaan svengaamaan. Rats: Night of Terror on ryönäinen tapaus, mutta taattua laatua italialaiseen tyyliin.

[b]Tolkien[/b]   Oho... Dome Karukosken elämäkertaleffa oli hyvää tavaraa. Ja vieläpä ilman suomilisää.   Iso bonus siitä, että hobitteja ja sormusten herroja ei edes mainita (suoraan), vaan enemmän keskityttiin sellaisiin asioihin joista katsoja ei välttämättä vielä tiennyt mitään, eli miehen nuoruusvuosiin ennen kuin sanaakaan oli kirjoitettu. Fantasiakohtauksiakaan ei (juurikaan) ole, mutta ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudat kyllä karun kauniilla tavallaan käyvät niistä.   Ja kun sanoin "ei edes mainita (suoraan)", tarkoitan että elokuva ei alleviivaa Hobitin ja Sormusten herran tarinan syntymistä, mutta kirjansa tunteva katsoja kyllä pystyy päättelemään kuka se Tolkienia juoksuhaudoissa seuraava nurmipora on, tai mitä sota lohduttomine liejuineen edustaa.       [b]Once upon a time in Hollywood[/b]   En pitänyt, mutta olen kai vain sivistymätön typerys koska leffa on kuitenkin oscar-ehdokas. Koin että leffan juoni ja tarina laskevan tv-tähden pyristelyistä tienata leipänsä olivat jopa Tarantinolle melko ohut, lähinnä tekosyy fiilistellä menneen ajan Hollywoodia. Ainoa kokemani varsinainen huvittunut "voi juma"-elämys oli: [spoiler] Mansonin perheen ja Sharon Taten tragedian kulun hylkääminen ja muuttaminen ihan toisenlaiseksi tapahtumaketjuksi päähenkilöiden kämpällä. Vähän sellaiseen Kunniattomat paskiaiset -leffan Hitlerin tapon tapaan. Se tuli ihan putskista. [/spoiler]     [b]The salute of the Jugger aka The blood of heroes[/b]   Sain viimeinkin aikaiseksi kunnioittaa Rutger Hauerin elämää ja kuolemaa. Koska Bladerunner, Liftari ja Flesh and blood on nähty miljoonaan kertaan, kaivoin esiin miehen neljännen (ja mun mielestä viimeisen, ei sen leffaura järin mieltä ylentävä ole ollut) oikeasti hyvän elokuvan katsottavaksi. Eikä aika ole kullannut muistoja, elokuva on yhä helkkarin hyvä, vaikka onkin 80-luvulle tyypilliseen tapaan vähän hidastempoinen nykyleffojen tempoon verrattuna.   Jugger on taas näitä ydinsodan (?) tai muun yhteiskunnallisen romahduksen jälkeiseen barbarian aikaan sijoittuva soramontuilla kuvattu halpispätkä, mutta pirun toimiva sellainen. Elokuva on itseasiassa urheiluelokuva tuttuine teemoineen:   Väkivaltaisen sekavaa lipunryöstöä muistuttavan pelin nuori landepaukkulupaus (Joan Chen) saa elämänsä tilaisuuden liittyessään pelin vanhan veteraanin (Hauer) joukkueeseen, joka kiertää syrjäkylillä ansaitsemassa elantoaan mutasarjamatseissa. Hauer on oman suurtähteyden aikaisen naistörttöilynsä takia saanut porttikiellon liigatason otteluihin, mutta Chenin hahmon ilmestyminen kuvioihin saa hänet yrittämään vielä kerran paluuta sanktioiden uhallakin. Samalla Chenin hahmolle selviää, että liiga on vähän eri tasoista touhua kuin syrjäkylien vielä ystävälliset matsit. Loppu on Chenin hahmolle lopulta tyypillinen vaikeuksien kautta voittoon, Hauerin hahmolle enemmänkin katkeransuloinen selviytymistarina.     [b]Brexit - Temppu ja miten se tehtiin[/b]   Elokuvaksi, jonka pitäisi selittää mitä ihmettä Brexit-äänestyksessä oikein tapahtui, jäädään ikävästi puolitiehen:   Finanssikriisistä kertoi vähän samassa hengessä erinomainen Big Short, joka onnistui selittämään kriisin taustalla olleen velkakirjavenkslauksen kansanomaisella tavalla jättämättä juurikaan mitään tapahtumaketjun syistä ja seurauksista täysin epäselväksi.   Brexit-leffassa jäi täysin epäselväksi, miksi elokuva esittää datalouhinnan ja sen tulosten käytön äänestäjille suunnatun vaalimainonnan muokkaamisessa jotenkin kauheana ja pahana asiana (jos peruste on asioiden vääristely ja valehtelu, niin sitten mennään teemoissa metsään - mitä hittoa ne perinteiset vaalipuheet sitten tapaavat olla?), ja minkä takia lopputeksteissä mainitaan toisen vaalikampanjoista joutuneen vaalirikosten takia tutkinnan alle.   Ainoa asia mitä yritettiin edes vähän selittää, oli miksi äänestämään saatu nukkuvien puolue ylipäätään vaivautui ottamaan riskin talousromahduksesta (vastaus: heillä oli jo valmiiksi asiat huonosti, työpaikkaa ei voi menettää jos sellaista ei edes ole). Ja siinä kaikki brexit-analyysi.   Boris Johnsonin näyttelijä oli muuten näköinen, mutta tukka pysyi liian siistinä.

Pakko kommentoida sen verran, että hauska kohdata muita, jotka eivät pitäneet Once Upon a Time in Hollywoodista. Jouduin sen jopa katsomaan loppuun yksinään, kun parempi puolisko tylsistyi ja meni nukkumaan. Tuubaa. Miten ihmeessä se on palkinto ehdokkaana?   Ja sitten vielä The Salute of the Jugger! Aivan tolkuttoman hyvä urheiluleffa, joka vielä yhdistää siihen Mad Max SciFiä. On siellä mukana Vincent D`Onofriokin nuorena. Toki 80-luvun leffa, mutta on sitä aina hauska katsoa ja se vaan imaisee mukaansa.

Toisaalta mulla oli aikoinaan lähes samat fiilikset [b]Pulp Fiction[/b]ista, ja vasta n:s televisiouusinta sai mut arvostamaan kyseistä elokuvaa - ei välttämättä tarinan, vaan sen ajassa ja paikassa hyppivän mosaiikkimaisen kerronnan takia. Hollywoodin kanssa tuskin käy samalla tavalla koska se ei sisällä juuri mitään erikoisempaa kikkailua.   Ja piti kirjautua ihan vain voidakseni korjata yhden huutavan vääryyden: Onhan Rutger Hauerilla vielä [b]Ladyhawke[/b], joten se tekee viisi hyvää tai ihan hyvää elokuvaa eikä neljä.   Brexitin kohdalla mainittu [b]Big Short[/b] tuleekin sattumalta tänään töllöstä. Taas kerran.