Kategoria: Leirinuotio | 31 viestiä | 383 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, 06.05.2026
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
14.01.2019
Birdemic: Shock and Terror
Melko kuuluisa tapaus surkeiden leffojen kategoriassa ja koska haluan sivistää itseäni tälläkin alueella, oli haaste otettava vastaan. Ennakkoon minulla oli mielikuva suhteellisen normaalista leffasta, jossa kohtausten ja leikkausten välillä olisi ymmärrettävä yhteys paskuuden syntyessä lähinnä huonosta käsikirjoituksesta ja näyttelijätyöstä. Olin väärässä, sillä kyse on Neil Breen-tason teknisestä kädettömyydestä, jossa parasta osaamista on se, että kamera osoittaa suunnilleen sinne, mitä on tarkoitus kuvata.
Tällä kikkareella on muuten sanoma. Se on vihreä ja tätä korostaakseen päähenkilöt ovat pukeutuneet vihreisiin vaatteisiin. Tappajalinnut hyökkäävät ihmisten kimppuun ilmastonmuutoksen seurauksena, joten luontoa pitäisi suojella. Itse linnut näyttävät sen verran karseilta, etten viitsi niitä tässä kuvailla. En edes pystyisi, katsokaa näytteet vaikka Youtubesta, josta koko leffakin löytyy.
Katsoin leffan kaverini kanssa runsaan olutvarannon toimiessa henkisenä turvatyynynä, mutta yhteinen loppuarviomme oli, että valitettavasti Birdemic on huono pelkästään huonolla tavalla. Breenin kosmista neroutta tässä ei ole, kuten ei myöskään The Roomin kaltaista dialogitykittelyä. Oikeastaan kaikki hauskuus ja meemien arvoiset huippukohdat puuttuvat. On vain kasa vaivaannuttavaa, mustaa ja pahanhajuista paskaa.
Melko kuuluisa tapaus surkeiden leffojen kategoriassa ja koska haluan sivistää itseäni tälläkin alueella, oli haaste otettava vastaan. Ennakkoon minulla oli mielikuva suhteellisen normaalista leffasta, jossa kohtausten ja leikkausten välillä olisi ymmärrettävä yhteys paskuuden syntyessä lähinnä huonosta käsikirjoituksesta ja näyttelijätyöstä. Olin väärässä, sillä kyse on Neil Breen-tason teknisestä kädettömyydestä, jossa parasta osaamista on se, että kamera osoittaa suunnilleen sinne, mitä on tarkoitus kuvata.
Tällä kikkareella on muuten sanoma. Se on vihreä ja tätä korostaakseen päähenkilöt ovat pukeutuneet vihreisiin vaatteisiin. Tappajalinnut hyökkäävät ihmisten kimppuun ilmastonmuutoksen seurauksena, joten luontoa pitäisi suojella. Itse linnut näyttävät sen verran karseilta, etten viitsi niitä tässä kuvailla. En edes pystyisi, katsokaa näytteet vaikka Youtubesta, josta koko leffakin löytyy.
Katsoin leffan kaverini kanssa runsaan olutvarannon toimiessa henkisenä turvatyynynä, mutta yhteinen loppuarviomme oli, että valitettavasti Birdemic on huono pelkästään huonolla tavalla. Breenin kosmista neroutta tässä ei ole, kuten ei myöskään The Roomin kaltaista dialogitykittelyä. Oikeastaan kaikki hauskuus ja meemien arvoiset huippukohdat puuttuvat. On vain kasa vaivaannuttavaa, mustaa ja pahanhajuista paskaa.
[b]Birdemic: Shock and Terror[/b]
 
Melko kuuluisa tapaus surkeiden leffojen kategoriassa ja koska haluan sivistää itseäni tälläkin alueella, oli haaste otettava vastaan. Ennakkoon minulla oli mielikuva suhteellisen normaalista leffasta, jossa kohtausten ja leikkausten välillä olisi ymmärrettävä yhteys paskuuden syntyessä lähinnä huonosta käsikirjoituksesta ja näyttelijätyöstä. Olin väärässä, sillä kyse on Neil Breen-tason teknisestä kädettömyydestä, jossa parasta osaamista on se, että kamera osoittaa suunnilleen sinne, mitä on tarkoitus kuvata.
 
Tällä kikkareella on muuten sanoma. Se on vihreä ja tätä korostaakseen päähenkilöt ovat pukeutuneet vihreisiin vaatteisiin. Tappajalinnut hyökkäävät ihmisten kimppuun ilmastonmuutoksen seurauksena, joten luontoa pitäisi suojella. Itse linnut näyttävät sen verran karseilta, etten viitsi niitä tässä kuvailla. En edes pystyisi, katsokaa näytteet vaikka Youtubesta, josta koko leffakin löytyy.
 
Katsoin leffan kaverini kanssa runsaan olutvarannon toimiessa henkisenä turvatyynynä, mutta yhteinen loppuarviomme oli, että valitettavasti Birdemic on huono pelkästään huonolla tavalla. Breenin kosmista neroutta tässä ei ole, kuten ei myöskään The Roomin kaltaista dialogitykittelyä. Oikeastaan kaikki hauskuus ja meemien arvoiset huippukohdat puuttuvat. On vain kasa vaivaannuttavaa, mustaa ja pahanhajuista paskaa.
18.01.2019
Rasimus
1 kirja, 890 viestiä
Mulla on tullut paremman puutteessa katsottua vanhoja mustavalkoklassikoita.
Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944) on Frank Capran vähän mustempi elokuva, jos ei jaksa enää katsoa joka jouluista Ihmeellinen on elämää (It's a wonderful life) (jonka senkin yritin katsoa, mutta ei energia riittänyt kun kaiken muisti liian hyvin). Kyseessä on juuri crazy-komedian määritelmä itsessään, eli käänteet, ihmiset ja ihmisten toiminta on niin hullua ettei vahingossakaan tule ajatelleeksi että tällaista tapahtuisi oikeasti. Gary Grantin esittämä päähenkilö saa selville tätiensä olevan vanhoja herroja myrkyttäviä sarjamurhaajia, ja sen sijaan että keskittyisi näiden käräyttämiseen poliisille, hän keskittyy yrittämään saada pahasti sekaisin olevan veljensä pois tätiensä talosta hullujen huoneelle. Tämä veli pitää tietenkin itseään presidentti Roosevelttinä. Jotta elokuvalle saadaan lisää pituutta, kuuluu kuvioihin tietenkin vankilasta karannut arpinen perheen musta lammas (murhamies hänkin) yhdessä onnettoman plastiikkakirurginsa tohtori Einsteinin kanssa (Peter Lorre!). Ehkä on komedian klassikko, mutta juoneton melskaaminen iski minuun vähemmän kuin esimerkiksi samaan genreen kuuluvat, melkein vajaa neljä vuosikymmentä myöhemmin tehdyt Hei me lennetään -elokuvat.
Piukat paikat (Some like it hot, 1959) oli taas huomattavasti kiinteämpi kieltolain aikaan sijoittuva komedia, jossa kaksi muusikkoa (Tony Curtis, Jamie Lee Curtisin isä, ja Jack Lemmon, jota nykykatsojien onkin jo hankalampi tunnistaa mistään yhteydestä) mafiamurhan nähtyään joutuvat lähtemään käpälämäkeen naisorkesterin kanssa, tietenkin naisiksi naamioituneena. Vähän tyhjäkäyntiä puolivälissä kun keskitytään kaksikon yrityksiin pokata Marilyn Monroen esittämä Sugar, mutta etenkin alussa ja lopussa ihan viihdyttävä.
Voimakkaimmin kolahti kuitenkin Mitä tapahtui Baby Janelle (What ever happened to Baby Jane, 1962) joka oli itseasiassa aika kauhea leffa kertoessaan loistoltaan sammuneen lapsitähden (hyvin kulahtaneeksi meikattu Bette Davis) vihasta elokuvissa aikuisena paremmin menestynyttä siskoaan (Joan Crawford) kohtaan. Sellaisesta hulluuteen asti venyvästä vihasta. Sellaista, jossa mainittu lapsitähti on ajanut siskonsa autolla pyörätuoliin ja sen jälkeen pitää tätä vankina yhteisen talon yläkerrassa tarjoten vuosikausien ajan henkistä ja lopulta fyysistäkin kidutusta. Juu, ja tämä siis ei ole komedia.
Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944) on Frank Capran vähän mustempi elokuva, jos ei jaksa enää katsoa joka jouluista Ihmeellinen on elämää (It's a wonderful life) (jonka senkin yritin katsoa, mutta ei energia riittänyt kun kaiken muisti liian hyvin). Kyseessä on juuri crazy-komedian määritelmä itsessään, eli käänteet, ihmiset ja ihmisten toiminta on niin hullua ettei vahingossakaan tule ajatelleeksi että tällaista tapahtuisi oikeasti. Gary Grantin esittämä päähenkilö saa selville tätiensä olevan vanhoja herroja myrkyttäviä sarjamurhaajia, ja sen sijaan että keskittyisi näiden käräyttämiseen poliisille, hän keskittyy yrittämään saada pahasti sekaisin olevan veljensä pois tätiensä talosta hullujen huoneelle. Tämä veli pitää tietenkin itseään presidentti Roosevelttinä. Jotta elokuvalle saadaan lisää pituutta, kuuluu kuvioihin tietenkin vankilasta karannut arpinen perheen musta lammas (murhamies hänkin) yhdessä onnettoman plastiikkakirurginsa tohtori Einsteinin kanssa (Peter Lorre!). Ehkä on komedian klassikko, mutta juoneton melskaaminen iski minuun vähemmän kuin esimerkiksi samaan genreen kuuluvat, melkein vajaa neljä vuosikymmentä myöhemmin tehdyt Hei me lennetään -elokuvat.
Piukat paikat (Some like it hot, 1959) oli taas huomattavasti kiinteämpi kieltolain aikaan sijoittuva komedia, jossa kaksi muusikkoa (Tony Curtis, Jamie Lee Curtisin isä, ja Jack Lemmon, jota nykykatsojien onkin jo hankalampi tunnistaa mistään yhteydestä) mafiamurhan nähtyään joutuvat lähtemään käpälämäkeen naisorkesterin kanssa, tietenkin naisiksi naamioituneena. Vähän tyhjäkäyntiä puolivälissä kun keskitytään kaksikon yrityksiin pokata Marilyn Monroen esittämä Sugar, mutta etenkin alussa ja lopussa ihan viihdyttävä.
Voimakkaimmin kolahti kuitenkin Mitä tapahtui Baby Janelle (What ever happened to Baby Jane, 1962) joka oli itseasiassa aika kauhea leffa kertoessaan loistoltaan sammuneen lapsitähden (hyvin kulahtaneeksi meikattu Bette Davis) vihasta elokuvissa aikuisena paremmin menestynyttä siskoaan (Joan Crawford) kohtaan. Sellaisesta hulluuteen asti venyvästä vihasta. Sellaista, jossa mainittu lapsitähti on ajanut siskonsa autolla pyörätuoliin ja sen jälkeen pitää tätä vankina yhteisen talon yläkerrassa tarjoten vuosikausien ajan henkistä ja lopulta fyysistäkin kidutusta. Juu, ja tämä siis ei ole komedia.
Mulla on tullut paremman puutteessa katsottua vanhoja mustavalkoklassikoita.
 
 
[b]Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944)[/b] on Frank Capran vähän mustempi elokuva, jos ei jaksa enää katsoa joka jouluista [b]Ihmeellinen on elämää (It's a wonderful life)[/b] (jonka senkin yritin katsoa, mutta ei energia riittänyt kun kaiken muisti liian hyvin). Kyseessä on juuri crazy-komedian määritelmä itsessään, eli käänteet, ihmiset ja ihmisten toiminta on niin hullua ettei vahingossakaan tule ajatelleeksi että tällaista tapahtuisi oikeasti. Gary Grantin esittämä päähenkilö saa selville tätiensä olevan vanhoja herroja myrkyttäviä sarjamurhaajia, ja sen sijaan että keskittyisi näiden käräyttämiseen poliisille, hän keskittyy yrittämään saada pahasti sekaisin olevan veljensä pois tätiensä talosta hullujen huoneelle. Tämä veli pitää tietenkin itseään presidentti Roosevelttinä. Jotta elokuvalle saadaan lisää pituutta, kuuluu kuvioihin tietenkin vankilasta karannut arpinen perheen musta lammas (murhamies hänkin) yhdessä onnettoman plastiikkakirurginsa tohtori Einsteinin kanssa (Peter Lorre!). Ehkä on komedian klassikko, mutta juoneton melskaaminen iski minuun vähemmän kuin esimerkiksi samaan genreen kuuluvat, melkein vajaa neljä vuosikymmentä myöhemmin tehdyt Hei me lennetään -elokuvat.
 
[b]Piukat paikat (Some like it hot, 1959)[/b] oli taas huomattavasti kiinteämpi kieltolain aikaan sijoittuva komedia, jossa kaksi muusikkoa (Tony Curtis, Jamie Lee Curtisin isä, ja Jack Lemmon, jota nykykatsojien onkin jo hankalampi tunnistaa mistään yhteydestä) mafiamurhan nähtyään joutuvat lähtemään käpälämäkeen naisorkesterin kanssa, tietenkin naisiksi naamioituneena. Vähän tyhjäkäyntiä puolivälissä kun keskitytään kaksikon yrityksiin pokata Marilyn Monroen esittämä Sugar, mutta etenkin alussa ja lopussa ihan viihdyttävä.
 
Voimakkaimmin kolahti kuitenkin [b]Mitä tapahtui Baby Janelle (What ever happened to Baby Jane, 1962)[/b] joka oli itseasiassa aika kauhea leffa kertoessaan loistoltaan sammuneen lapsitähden (hyvin kulahtaneeksi meikattu Bette Davis) vihasta elokuvissa aikuisena paremmin menestynyttä siskoaan (Joan Crawford) kohtaan. Sellaisesta hulluuteen asti venyvästä vihasta. Sellaista, jossa mainittu lapsitähti on ajanut siskonsa autolla pyörätuoliin ja sen jälkeen pitää tätä vankina yhteisen talon yläkerrassa tarjoten vuosikausien ajan henkistä ja lopulta fyysistäkin kidutusta. Juu, ja tämä siis ei ole komedia.
19.01.2019
Spring Breakers
Nuorten opiskelijatyttöjen kännisestä lomareissusta kertova sekoiluelokuva herätti mielipiteitä laidasta laitaan ja melko ristiriitaisissa tunnelmissa minäkin sen katsoin. Neljä tyhjäpäiseltä vaikuttavaa teiniprinsessaa ryöstää ravintolan saadakseen rahat eeppistä biletyslomaa varten ja siitä riemu sitten repeääkin. Alussa aurinko paistaa, viina virtaa, tissit heiluvat ja kaikilla on mielipuolisen hauskaa. Liian huoleton elämäntapa kuitenkin kostautuu ja nauru vaihtuu kyyneliin.
Spring Breakers luottaa provokatiiviseen kuvastoon ja audiovisuaalinen tykitys kuormittaakin aistit äärimmilleen. Neonvärit, jumputtava dubstep ja loputon perseenkeikutus tekevät tyylin selväksi, mutta tyylin lisäksi elokuvalla on aika niukasti tarjottavaa. Tyttönelikko janoaa vapautta ja uusia kokemuksia vaikka lain rajat ylittäen, mikä on osalle heistä lopulta liikaa. Pinnan alla muhivat teemat ovat havaittavissa, mutta musiikkivideomainen toteutus ei oikein keskity niihin tarpeeksi. Juonen olisi voinut tiivistää tuntiin ja jättää randomit rellestyskohtaukset vähemmälle.
James Franco tekee mieleenjäävän roolisuorituksen gangsteripomona, josta Mikko Alatalo voisi sanoa, että kyllä sitä ollaan nyt niin neekeriä. Häiriintyneen hauska hahmo ottaa tyttöseurueen puoliväkisin suojelukseensa ja viimeistään silloin on aika kysyä, että pitäisikö menoa vähän rauhoittaa. Nuoruuden vimma ei kuitenkaan anna hidastaa tahtia, joten lopussa kaikki lähtee toden teolla lapasesta. Parodian huipennus, vitsin punchline vai jotain muuta? En osaa sanoa, mutta elokuva on näkemisen arvoinen, oli sillä sanottavaa tai ei.
The Cabin in the Woods
Tiesin ennakkoon, että kyse on hieman erikoisemmasta kauhuelokuvasta, mutta aivan tällaista en osannut odottaa. Arvelin lähinnä, että teinikauhuelokuvien kliseillä leikitellään kuten on tehty jo ennenkin, mutta kliseiden hyödyntäminen on tässä vain lähtökohta. En yleensä häiriinny spoilereista, mutta nyt oli todellakin hyvä, etten tiennyt liikaa etukäteen. Yllätyin positiivisesti, vaikka osasin odottaa yllätystä.
Alussa teinijoukko lähtee viikonlopun viettoon syrjäiselle metsämökille, joka on kopioitu suoraan Evil Deadista. Mukana ovat tyhmä blondi, rohkea machomies, rento huumehörhö ja muut perushahmot. Laskeutuminen pimeään kellariin herättää tappavan pahuuden. Vai tällaista meininkiä, ajattelin ja luulin jo tienneeni, missä mennään. Toki jo alussa esiintyvät datakeskuksen valkokaulusheput vihjaavat, että katsojalle isketään silmää ovelammin kuin yleensä. En paljasta tämän enempää, mutta suosittelen katsomaan, jos leffa on vielä näkemättä.
Nuorten opiskelijatyttöjen kännisestä lomareissusta kertova sekoiluelokuva herätti mielipiteitä laidasta laitaan ja melko ristiriitaisissa tunnelmissa minäkin sen katsoin. Neljä tyhjäpäiseltä vaikuttavaa teiniprinsessaa ryöstää ravintolan saadakseen rahat eeppistä biletyslomaa varten ja siitä riemu sitten repeääkin. Alussa aurinko paistaa, viina virtaa, tissit heiluvat ja kaikilla on mielipuolisen hauskaa. Liian huoleton elämäntapa kuitenkin kostautuu ja nauru vaihtuu kyyneliin.
Spring Breakers luottaa provokatiiviseen kuvastoon ja audiovisuaalinen tykitys kuormittaakin aistit äärimmilleen. Neonvärit, jumputtava dubstep ja loputon perseenkeikutus tekevät tyylin selväksi, mutta tyylin lisäksi elokuvalla on aika niukasti tarjottavaa. Tyttönelikko janoaa vapautta ja uusia kokemuksia vaikka lain rajat ylittäen, mikä on osalle heistä lopulta liikaa. Pinnan alla muhivat teemat ovat havaittavissa, mutta musiikkivideomainen toteutus ei oikein keskity niihin tarpeeksi. Juonen olisi voinut tiivistää tuntiin ja jättää randomit rellestyskohtaukset vähemmälle.
James Franco tekee mieleenjäävän roolisuorituksen gangsteripomona, josta Mikko Alatalo voisi sanoa, että kyllä sitä ollaan nyt niin neekeriä. Häiriintyneen hauska hahmo ottaa tyttöseurueen puoliväkisin suojelukseensa ja viimeistään silloin on aika kysyä, että pitäisikö menoa vähän rauhoittaa. Nuoruuden vimma ei kuitenkaan anna hidastaa tahtia, joten lopussa kaikki lähtee toden teolla lapasesta. Parodian huipennus, vitsin punchline vai jotain muuta? En osaa sanoa, mutta elokuva on näkemisen arvoinen, oli sillä sanottavaa tai ei.
The Cabin in the Woods
Tiesin ennakkoon, että kyse on hieman erikoisemmasta kauhuelokuvasta, mutta aivan tällaista en osannut odottaa. Arvelin lähinnä, että teinikauhuelokuvien kliseillä leikitellään kuten on tehty jo ennenkin, mutta kliseiden hyödyntäminen on tässä vain lähtökohta. En yleensä häiriinny spoilereista, mutta nyt oli todellakin hyvä, etten tiennyt liikaa etukäteen. Yllätyin positiivisesti, vaikka osasin odottaa yllätystä.
Alussa teinijoukko lähtee viikonlopun viettoon syrjäiselle metsämökille, joka on kopioitu suoraan Evil Deadista. Mukana ovat tyhmä blondi, rohkea machomies, rento huumehörhö ja muut perushahmot. Laskeutuminen pimeään kellariin herättää tappavan pahuuden. Vai tällaista meininkiä, ajattelin ja luulin jo tienneeni, missä mennään. Toki jo alussa esiintyvät datakeskuksen valkokaulusheput vihjaavat, että katsojalle isketään silmää ovelammin kuin yleensä. En paljasta tämän enempää, mutta suosittelen katsomaan, jos leffa on vielä näkemättä.
[b]Spring Breakers[/b]
 
Nuorten opiskelijatyttöjen kännisestä lomareissusta kertova sekoiluelokuva herätti mielipiteitä laidasta laitaan ja melko ristiriitaisissa tunnelmissa minäkin sen katsoin. Neljä tyhjäpäiseltä vaikuttavaa teiniprinsessaa ryöstää ravintolan saadakseen rahat eeppistä biletyslomaa varten ja siitä riemu sitten repeääkin. Alussa aurinko paistaa, viina virtaa, tissit heiluvat ja kaikilla on mielipuolisen hauskaa. Liian huoleton elämäntapa kuitenkin kostautuu ja nauru vaihtuu kyyneliin.
 
Spring Breakers luottaa provokatiiviseen kuvastoon ja audiovisuaalinen tykitys kuormittaakin aistit äärimmilleen. Neonvärit, jumputtava dubstep ja loputon perseenkeikutus tekevät tyylin selväksi, mutta tyylin lisäksi elokuvalla on aika niukasti tarjottavaa. Tyttönelikko janoaa vapautta ja uusia kokemuksia vaikka lain rajat ylittäen, mikä on osalle heistä lopulta liikaa. Pinnan alla muhivat teemat ovat havaittavissa, mutta musiikkivideomainen toteutus ei oikein keskity niihin tarpeeksi. Juonen olisi voinut tiivistää tuntiin ja jättää randomit rellestyskohtaukset vähemmälle.
 
James Franco tekee mieleenjäävän roolisuorituksen gangsteripomona, josta Mikko Alatalo voisi sanoa, että kyllä sitä ollaan nyt niin neekeriä. Häiriintyneen hauska hahmo ottaa tyttöseurueen puoliväkisin suojelukseensa ja viimeistään silloin on aika kysyä, että pitäisikö menoa vähän rauhoittaa. Nuoruuden vimma ei kuitenkaan anna hidastaa tahtia, joten lopussa kaikki lähtee toden teolla lapasesta. Parodian huipennus, vitsin punchline vai jotain muuta? En osaa sanoa, mutta elokuva on näkemisen arvoinen, oli sillä sanottavaa tai ei.
 
[b]The Cabin in the Woods[/b]
 
Tiesin ennakkoon, että kyse on hieman erikoisemmasta kauhuelokuvasta, mutta aivan tällaista en osannut odottaa. Arvelin lähinnä, että teinikauhuelokuvien kliseillä leikitellään kuten on tehty jo ennenkin, mutta kliseiden hyödyntäminen on tässä vain lähtökohta. En yleensä häiriinny spoilereista, mutta nyt oli todellakin hyvä, etten tiennyt liikaa etukäteen. Yllätyin positiivisesti, vaikka osasin odottaa yllätystä.
 
Alussa teinijoukko lähtee viikonlopun viettoon syrjäiselle metsämökille, joka on kopioitu suoraan Evil Deadista. Mukana ovat tyhmä blondi, rohkea machomies, rento huumehörhö ja muut perushahmot. Laskeutuminen pimeään kellariin herättää tappavan pahuuden. Vai tällaista meininkiä, ajattelin ja luulin jo tienneeni, missä mennään. Toki jo alussa esiintyvät datakeskuksen valkokaulusheput vihjaavat, että katsojalle isketään silmää ovelammin kuin yleensä. En paljasta tämän enempää, mutta suosittelen katsomaan, jos leffa on vielä näkemättä.
24.02.2019
The Salvation
Rouhea kosto-western, jossa tanskalainen uudisraivaaja kokee kovia Amerikassa. Heti alussa Mads Mikkelsenin esittämän päähenkilön perhe tapetaan, minkä jälkeen asiat etenevät vain pahempaan suuntaan. Kaiken menettänyt mies voi vain kostaa ja se tapahtuu kylmäävän määrätietoisesti laukaus kerrallaan. Viimeinen kohde on vaikutusvaltainen rikollispomo, jota Walking Deadista tuttu Jeffrey Dean Morgan näyttelee yhtä antaumuksella kuin Negania, paitsi että tässä hän puhuu ja virnuilee vähemmän. Leffa ei tavoittele spagettiwesternien eeppisyyttä, mutta pessimistisen karu meininki voittaa puolelleen.
Baywatch
Legendaarista ysärisarjaa ei tullut koskaan juuri katsottua, koska olin liian nuori innostuakseni hidastetusta rantahiekalla juoksentelusta ja Pamela Andersonin tisseistä. Nykyään tilanne on aivan toinen ja odotin sarjaan perustuvalta leffalta itseironista överimeininkiä. Ironiaa löytyy tyydyttävästi, mutta överivaihde isketään silmään vain parissa kohdassa. Alkukantaiset genitaalivitsit eivät naurata ja tissi/pyllyosasto ei kauaa mieltä kutkuta. Dwayne Johnson on toki oikea mies lihaksikkaan hengenpelastajan rooliin, mutta tylsän ja ylipitkän leffan pelastamiseen olisi tarvittu jotain muutakin.
Eddie the Eagle
Tositarina brittiläisestä mäkihyppääjästä Eddie Edwardsista, joka osallistui Calgaryn talviolympialaisiin vuonna -88 ja teki maansa urheiluhistoriaa, vaikka ei tiennyt lajista juuri mitään. Eddie on taitamaton koheltaja, mutta hänen sinnikkyytensä ja optimistinen elämänasenteensa tekee hänestä yleisön suosikin. Vaikka leffa naureskeleekin päähenkilölleen, sen pohjavire on kannustava ja hyväntahtoinen. Mies häviää Matti Nykäselle, mutta jää elämään lähes yhtä suurena legendana. En ole lainkaan kiinnostunut mäkihypystä, mutta siihen nähden pidin leffasta paljonkin.
Rouhea kosto-western, jossa tanskalainen uudisraivaaja kokee kovia Amerikassa. Heti alussa Mads Mikkelsenin esittämän päähenkilön perhe tapetaan, minkä jälkeen asiat etenevät vain pahempaan suuntaan. Kaiken menettänyt mies voi vain kostaa ja se tapahtuu kylmäävän määrätietoisesti laukaus kerrallaan. Viimeinen kohde on vaikutusvaltainen rikollispomo, jota Walking Deadista tuttu Jeffrey Dean Morgan näyttelee yhtä antaumuksella kuin Negania, paitsi että tässä hän puhuu ja virnuilee vähemmän. Leffa ei tavoittele spagettiwesternien eeppisyyttä, mutta pessimistisen karu meininki voittaa puolelleen.
Baywatch
Legendaarista ysärisarjaa ei tullut koskaan juuri katsottua, koska olin liian nuori innostuakseni hidastetusta rantahiekalla juoksentelusta ja Pamela Andersonin tisseistä. Nykyään tilanne on aivan toinen ja odotin sarjaan perustuvalta leffalta itseironista överimeininkiä. Ironiaa löytyy tyydyttävästi, mutta överivaihde isketään silmään vain parissa kohdassa. Alkukantaiset genitaalivitsit eivät naurata ja tissi/pyllyosasto ei kauaa mieltä kutkuta. Dwayne Johnson on toki oikea mies lihaksikkaan hengenpelastajan rooliin, mutta tylsän ja ylipitkän leffan pelastamiseen olisi tarvittu jotain muutakin.
Eddie the Eagle
Tositarina brittiläisestä mäkihyppääjästä Eddie Edwardsista, joka osallistui Calgaryn talviolympialaisiin vuonna -88 ja teki maansa urheiluhistoriaa, vaikka ei tiennyt lajista juuri mitään. Eddie on taitamaton koheltaja, mutta hänen sinnikkyytensä ja optimistinen elämänasenteensa tekee hänestä yleisön suosikin. Vaikka leffa naureskeleekin päähenkilölleen, sen pohjavire on kannustava ja hyväntahtoinen. Mies häviää Matti Nykäselle, mutta jää elämään lähes yhtä suurena legendana. En ole lainkaan kiinnostunut mäkihypystä, mutta siihen nähden pidin leffasta paljonkin.
[b]The Salvation[/b]
 
Rouhea kosto-western, jossa tanskalainen uudisraivaaja kokee kovia Amerikassa. Heti alussa Mads Mikkelsenin esittämän päähenkilön perhe tapetaan, minkä jälkeen asiat etenevät vain pahempaan suuntaan. Kaiken menettänyt mies voi vain kostaa ja se tapahtuu kylmäävän määrätietoisesti laukaus kerrallaan. Viimeinen kohde on vaikutusvaltainen rikollispomo, jota Walking Deadista tuttu Jeffrey Dean Morgan näyttelee yhtä antaumuksella kuin Negania, paitsi että tässä hän puhuu ja virnuilee vähemmän. Leffa ei tavoittele spagettiwesternien eeppisyyttä, mutta pessimistisen karu meininki voittaa puolelleen.
 
[b]Baywatch[/b]
 
Legendaarista ysärisarjaa ei tullut koskaan juuri katsottua, koska olin liian nuori innostuakseni hidastetusta rantahiekalla juoksentelusta ja Pamela Andersonin tisseistä. Nykyään tilanne on aivan toinen ja odotin sarjaan perustuvalta leffalta itseironista överimeininkiä. Ironiaa löytyy tyydyttävästi, mutta överivaihde isketään silmään vain parissa kohdassa. Alkukantaiset genitaalivitsit eivät naurata ja tissi/pyllyosasto ei kauaa mieltä kutkuta. Dwayne Johnson on toki oikea mies lihaksikkaan hengenpelastajan rooliin, mutta tylsän ja ylipitkän leffan pelastamiseen olisi tarvittu jotain muutakin.
 
[b]Eddie the Eagle[/b]
 
Tositarina brittiläisestä mäkihyppääjästä Eddie Edwardsista, joka osallistui Calgaryn talviolympialaisiin vuonna -88 ja teki maansa urheiluhistoriaa, vaikka ei tiennyt lajista juuri mitään. Eddie on taitamaton koheltaja, mutta hänen sinnikkyytensä ja optimistinen elämänasenteensa tekee hänestä yleisön suosikin. Vaikka leffa naureskeleekin päähenkilölleen, sen pohjavire on kannustava ja hyväntahtoinen. Mies häviää Matti Nykäselle, mutta jää elämään lähes yhtä suurena legendana. En ole lainkaan kiinnostunut mäkihypystä, mutta siihen nähden pidin leffasta paljonkin.
26.02.2019
Nafisan
701 kirjaa, 93 kirja-arviota, 180 viestiä
Kävin ekaa kertaa tälle vuotta leffateatterissa. Katsottiin puolison kanssa Alita: Battle Angel Finnkinolla. Voitin vähän aikaa sitten kaksi lippua, niin ei tarvinnut maksaa suolaista 14,40€ hintaa/lippu. Yleensä ollaan suosittu paikallista pienyrittäjää, jonka hinnastokin on kukkaroystävällisempi.
Tykättiin paljon miljööstä ja hahmoista, paitsi Hugo-pojasta. Olihan hänellä tärkeä rooli leffassa, mutta ei vaan jotenkin kyseisen näyttelijän esittämänä herättänyt isompia tunteita. Nyt tekisi mieli etsiä Alita-mangaa käsiinsä, mutta ainakaan paikallisessa kirjastossa ei sarjaa ollut.
Tykättiin paljon miljööstä ja hahmoista, paitsi Hugo-pojasta. Olihan hänellä tärkeä rooli leffassa, mutta ei vaan jotenkin kyseisen näyttelijän esittämänä herättänyt isompia tunteita. Nyt tekisi mieli etsiä Alita-mangaa käsiinsä, mutta ainakaan paikallisessa kirjastossa ei sarjaa ollut.
Kävin ekaa kertaa tälle vuotta leffateatterissa. Katsottiin puolison kanssa [b]Alita: Battle Angel[/b] Finnkinolla. Voitin vähän aikaa sitten kaksi lippua, niin ei tarvinnut maksaa suolaista 14,40€ hintaa/lippu. Yleensä ollaan suosittu paikallista pienyrittäjää, jonka hinnastokin on kukkaroystävällisempi.
 
Tykättiin paljon miljööstä ja hahmoista, paitsi Hugo-pojasta. Olihan hänellä tärkeä rooli leffassa, mutta ei vaan jotenkin kyseisen näyttelijän esittämänä herättänyt isompia tunteita. Nyt tekisi mieli etsiä Alita-mangaa käsiinsä, mutta ainakaan paikallisessa kirjastossa ei sarjaa ollut.
26.02.2019
FreakyMike
1395 kirjaa, 2 kirja-arviota, 392 viestiä
Minäkin kävin katsomassa Alitan 3D-version viime viikolla ja tykkäsin aika paljon, vaikka juoni tuntui jotenkin yksinkertaistetulta Gunnm mangaan verrattuna. https://www.risingshadow.fi/library/author/2157-yukito-kishiro?list=detail
Harvoin tulee vastaan ihan niin eeppisiä takaa-ajo tilanteita ja rapistunut kaupunkinäkymä oli kiinnostavan näköinen.
Pidin siitä, kun cyborgeista ei oltu tehty liian virtaviivaisia ja erilaisia mekaanisia yksityiskohtia oli jätetty paljon näkyviin. Kun esimerkiksi Alita testasi alussa käsiään, niin teki hienon vaikutuksen kun sen koristeellisen vaalean pinnoituksen raoista näkyi metallimekanismien liikkeitä ja tytön kropassa oli muutenkin jotain antiikkiesineen kaltaista fiilistä.
Myös palkkionmetsästäjä Zapanille oli suunniteltu oikein kivan näköisiä mekaanisia yksityiskohtia, kuten se Väli-Amerikan alkuperäiskansojen kivireliefitaidetta muistuttava koriste tyypin ristiselässä.
Harvoin tulee vastaan ihan niin eeppisiä takaa-ajo tilanteita ja rapistunut kaupunkinäkymä oli kiinnostavan näköinen.
Pidin siitä, kun cyborgeista ei oltu tehty liian virtaviivaisia ja erilaisia mekaanisia yksityiskohtia oli jätetty paljon näkyviin. Kun esimerkiksi Alita testasi alussa käsiään, niin teki hienon vaikutuksen kun sen koristeellisen vaalean pinnoituksen raoista näkyi metallimekanismien liikkeitä ja tytön kropassa oli muutenkin jotain antiikkiesineen kaltaista fiilistä.
Myös palkkionmetsästäjä Zapanille oli suunniteltu oikein kivan näköisiä mekaanisia yksityiskohtia, kuten se Väli-Amerikan alkuperäiskansojen kivireliefitaidetta muistuttava koriste tyypin ristiselässä.
Minäkin kävin katsomassa Alitan 3D-version viime viikolla ja tykkäsin aika paljon, vaikka juoni tuntui jotenkin yksinkertaistetulta Gunnm mangaan verrattuna. https://www.risingshadow.fi/library/author/2157-yukito-kishiro?list=detail
 
Harvoin tulee vastaan ihan niin eeppisiä takaa-ajo tilanteita ja rapistunut kaupunkinäkymä oli kiinnostavan näköinen.
Pidin siitä, kun cyborgeista ei oltu tehty liian virtaviivaisia ja erilaisia mekaanisia yksityiskohtia oli jätetty paljon näkyviin. Kun esimerkiksi Alita testasi alussa käsiään, niin teki hienon vaikutuksen kun sen koristeellisen vaalean pinnoituksen raoista näkyi metallimekanismien liikkeitä ja tytön kropassa oli muutenkin jotain antiikkiesineen kaltaista fiilistä.
 
Myös palkkionmetsästäjä Zapanille oli suunniteltu oikein kivan näköisiä mekaanisia yksityiskohtia, kuten se Väli-Amerikan alkuperäiskansojen kivireliefitaidetta muistuttava koriste tyypin ristiselässä.
05.03.2019
Rasimus
1 kirja, 890 viestiä
Mä päätin yhä jatkaa mun Terrence Hill ja Bud Spencer -urakkaani katselemalla kaksikon sooloelokuvia. Nyt oli tosin sen verran puhti vähissä (ihan oikeasti, noi niiden elokuvat eivät ole mitään Suurta Taidetta) että ajattelin karsia pois sellaiset joista en ole ikinä kuullutkaan ja joihin ei liity mitään nostalgisia tunteita. Spenceriltä ei tullut mitään mieleen, ja Hilliltä vain Lucky Luke, Nimeni on Nobody ja Superkyttä. Näistä Lucky Luken katsoin joitain vuosia sitten ja se oli niin hirveätä skeidaa, että jätin tältä kierrokselta pois. Eli kaksi leffaa tullut katsottua...
Superkyttä (eli Super Fuzz eli Super Snooper eli Poliziotto superpiù vuodelta 1980)
Hillin esittämä hieman pönttö partiopoliisi saa supervoimat vahingossa alas ampumansa Nasan raketin punaisen plutoniumin laskeumasta, ja sitten sekoillaan yhtä pöntön Ernest Borgninen esittämän poliisiparin kanssa vähän keskimääräistä Hill & Spencer -turpaanmättöelokuvaa laadukkaammin.
Nimeni on Nobody (My name is Nobody aka Il mio nome è Nessuno vuodelta 1973)
Perskuta. Olen ymmärtänyt, että leffa on Hillin paras elokuva, mutta en ymmärtänyt että se on jopa Sergio Leone -laatua (joka on tuottanut elokuvan) musiikkia myöten (Ennio Morricone mukailee omien länkkäriklassikkojensa sävelmiä).
Lyhyesti ja ytimekkäästi tarina kertoo vanhenevasta pyssysankarista Jackista (Henry Fonda) joka haluaa jättää vaarallisen elämän taakseen ja häipyä maasta vielä kun henki pihisee. Ikävä kyllä laivan matkustajapaikka vain maksaa enemmän kuin miehellä on rahaa. Ongelmia ja tappajia välttelevä mies saa riesakseen mystisen Nobodyksi itseään kutsuvan Hillin. Nobody sattuu olemaan miehen suurin fani, ja on vahvasti sitä mieltä, että jos pyssysankari aikoo poistua näyttämöltä, sen pitää tapahtua spektaakkelimaisella tavalla. Esimerkiksi ottamalla yhteen 150-päisen roistojengin kanssa. Jackin mielipidettä asiassa ei kysytä.
Vitsi Nobodyn nimessä on muuten se, että se tarkoittaa "Ei Kukaan". Kun Nobody auttaa miestä mäessä, niin voidaan rehellisesti sanoa, että "Ei Kukaan ole yhtä nopea ja ammu yhtä tarkasti kuin Jack" ja "Jackia Ei Kukaan auttanut". Eli legendan luomisessa siitä on vain hyötyä.
Itse sain suunnattomasti kicksejä siitä, että leffa tuntui enemmän joltain myyttiseltä unelta kuin elokuvarealismiin pyrkivältä länkkäriltä.
Vähän samaan tapaan kuin Charles Bronsonin esittämä Huuliharppu on Huuliharppukostajassa jonkinlainen koston ruumiillistuma oikean ihmisen sijaan, Nobody vaikuttaa jonkinlaiselta luonnon hengeltä tai keppostelijajumalalta, joka on päättänyt ottaa Jackin suojelukseensa. Vaikutelmaa ei onneksi pilata antamalla tälle mitään oikeaa nimeä, taustaa tai motiivia, vaikka lopussa Jackin kirjoittama kirje onkin vaarassa nähdä Nobody sittenkin ihmisenä - mutta se onkin onneksi vain Jackin mielipide.
Lisäksi mainitun 150-päisen Villin Jengin (Wild Bunch, viittaus elokuvassa suoraankin mainitun Sam Peckinpahin klassikkoon) jäsenten naamoja ei mun nähdäkseni kunnolla näytetty elokuvassa (paitsi ihan ison matsin päätteksi, mikä vähän söi tehoja). Ne pahikset, jotka leffassa esiintyivät, olivat jengin värväämän pankkiirin kätyreitä eikä itse jengiläisiä (tai sitten ainoa kohtaus, jossa jengin pomo juttelee pankkiirin kanssa, oli vain huonolaatuinen ja siksi teki tunnistamisesta vaikeata). Näin Villi Jengi jätettiin jonkinlaiseksi myyttiseksi kohtaloksi, kasvottomaksi nemesikseksi, joka seuraa Jackin kannoilla kunnes tämä viimein suostuu kohtaamaan sen.
Ei mikään ihme, että Nobody ja Villi Jengi osaavat sopivasti ilmestyä ja kadota tarinan vaatimissa tilanteissa...
Superkyttä (eli Super Fuzz eli Super Snooper eli Poliziotto superpiù vuodelta 1980)
Hillin esittämä hieman pönttö partiopoliisi saa supervoimat vahingossa alas ampumansa Nasan raketin punaisen plutoniumin laskeumasta, ja sitten sekoillaan yhtä pöntön Ernest Borgninen esittämän poliisiparin kanssa vähän keskimääräistä Hill & Spencer -turpaanmättöelokuvaa laadukkaammin.
Nimeni on Nobody (My name is Nobody aka Il mio nome è Nessuno vuodelta 1973)
Perskuta. Olen ymmärtänyt, että leffa on Hillin paras elokuva, mutta en ymmärtänyt että se on jopa Sergio Leone -laatua (joka on tuottanut elokuvan) musiikkia myöten (Ennio Morricone mukailee omien länkkäriklassikkojensa sävelmiä).
Lyhyesti ja ytimekkäästi tarina kertoo vanhenevasta pyssysankarista Jackista (Henry Fonda) joka haluaa jättää vaarallisen elämän taakseen ja häipyä maasta vielä kun henki pihisee. Ikävä kyllä laivan matkustajapaikka vain maksaa enemmän kuin miehellä on rahaa. Ongelmia ja tappajia välttelevä mies saa riesakseen mystisen Nobodyksi itseään kutsuvan Hillin. Nobody sattuu olemaan miehen suurin fani, ja on vahvasti sitä mieltä, että jos pyssysankari aikoo poistua näyttämöltä, sen pitää tapahtua spektaakkelimaisella tavalla. Esimerkiksi ottamalla yhteen 150-päisen roistojengin kanssa. Jackin mielipidettä asiassa ei kysytä.
Vitsi Nobodyn nimessä on muuten se, että se tarkoittaa "Ei Kukaan". Kun Nobody auttaa miestä mäessä, niin voidaan rehellisesti sanoa, että "Ei Kukaan ole yhtä nopea ja ammu yhtä tarkasti kuin Jack" ja "Jackia Ei Kukaan auttanut". Eli legendan luomisessa siitä on vain hyötyä.
Itse sain suunnattomasti kicksejä siitä, että leffa tuntui enemmän joltain myyttiseltä unelta kuin elokuvarealismiin pyrkivältä länkkäriltä.
Vähän samaan tapaan kuin Charles Bronsonin esittämä Huuliharppu on Huuliharppukostajassa jonkinlainen koston ruumiillistuma oikean ihmisen sijaan, Nobody vaikuttaa jonkinlaiselta luonnon hengeltä tai keppostelijajumalalta, joka on päättänyt ottaa Jackin suojelukseensa. Vaikutelmaa ei onneksi pilata antamalla tälle mitään oikeaa nimeä, taustaa tai motiivia, vaikka lopussa Jackin kirjoittama kirje onkin vaarassa nähdä Nobody sittenkin ihmisenä - mutta se onkin onneksi vain Jackin mielipide.
Lisäksi mainitun 150-päisen Villin Jengin (Wild Bunch, viittaus elokuvassa suoraankin mainitun Sam Peckinpahin klassikkoon) jäsenten naamoja ei mun nähdäkseni kunnolla näytetty elokuvassa (paitsi ihan ison matsin päätteksi, mikä vähän söi tehoja). Ne pahikset, jotka leffassa esiintyivät, olivat jengin värväämän pankkiirin kätyreitä eikä itse jengiläisiä (tai sitten ainoa kohtaus, jossa jengin pomo juttelee pankkiirin kanssa, oli vain huonolaatuinen ja siksi teki tunnistamisesta vaikeata). Näin Villi Jengi jätettiin jonkinlaiseksi myyttiseksi kohtaloksi, kasvottomaksi nemesikseksi, joka seuraa Jackin kannoilla kunnes tämä viimein suostuu kohtaamaan sen.
Ei mikään ihme, että Nobody ja Villi Jengi osaavat sopivasti ilmestyä ja kadota tarinan vaatimissa tilanteissa...
Mä päätin yhä jatkaa mun Terrence Hill ja Bud Spencer -urakkaani katselemalla kaksikon sooloelokuvia. Nyt oli tosin sen verran puhti vähissä (ihan oikeasti, noi niiden elokuvat eivät ole mitään Suurta Taidetta) että ajattelin karsia pois sellaiset joista en ole ikinä kuullutkaan ja joihin ei liity mitään nostalgisia tunteita. Spenceriltä ei tullut mitään mieleen, ja Hilliltä vain Lucky Luke, Nimeni on Nobody ja Superkyttä. Näistä Lucky Luken katsoin joitain vuosia sitten ja se oli niin hirveätä skeidaa, että jätin tältä kierrokselta pois. Eli kaksi leffaa tullut katsottua...
 
 
[b]Superkyttä[/b] (eli Super Fuzz eli Super Snooper eli Poliziotto superpiù vuodelta 1980)
 
Hillin esittämä hieman pönttö partiopoliisi saa supervoimat vahingossa alas ampumansa Nasan raketin punaisen plutoniumin laskeumasta, ja sitten sekoillaan yhtä pöntön Ernest Borgninen esittämän poliisiparin kanssa vähän keskimääräistä Hill & Spencer -turpaanmättöelokuvaa laadukkaammin.
 
 
[b]Nimeni on Nobody[/b] (My name is Nobody aka Il mio nome è Nessuno vuodelta 1973)
 
Perskuta. Olen ymmärtänyt, että leffa on Hillin paras elokuva, mutta en ymmärtänyt että se on jopa Sergio Leone -laatua (joka on tuottanut elokuvan) musiikkia myöten (Ennio Morricone mukailee omien länkkäriklassikkojensa sävelmiä).
 
Lyhyesti ja ytimekkäästi tarina kertoo vanhenevasta pyssysankarista Jackista (Henry Fonda) joka haluaa jättää vaarallisen elämän taakseen ja häipyä maasta vielä kun henki pihisee. Ikävä kyllä laivan matkustajapaikka vain maksaa enemmän kuin miehellä on rahaa. Ongelmia ja tappajia välttelevä mies saa riesakseen mystisen Nobodyksi itseään kutsuvan Hillin. Nobody sattuu olemaan miehen suurin fani, ja on vahvasti sitä mieltä, että jos pyssysankari aikoo poistua näyttämöltä, sen pitää tapahtua spektaakkelimaisella tavalla. Esimerkiksi ottamalla yhteen 150-päisen roistojengin kanssa. Jackin mielipidettä asiassa ei kysytä.
 
Vitsi Nobodyn nimessä on muuten se, että se tarkoittaa "Ei Kukaan". Kun Nobody auttaa miestä mäessä, niin voidaan rehellisesti sanoa, että "Ei Kukaan ole yhtä nopea ja ammu yhtä tarkasti kuin Jack" ja "Jackia Ei Kukaan auttanut". Eli legendan luomisessa siitä on vain hyötyä.
 
Itse sain suunnattomasti kicksejä siitä, että leffa tuntui enemmän joltain myyttiseltä unelta kuin elokuvarealismiin pyrkivältä länkkäriltä.
 
Vähän samaan tapaan kuin Charles Bronsonin esittämä Huuliharppu on Huuliharppukostajassa jonkinlainen koston ruumiillistuma oikean ihmisen sijaan, Nobody vaikuttaa jonkinlaiselta luonnon hengeltä tai keppostelijajumalalta, joka on päättänyt ottaa Jackin suojelukseensa. Vaikutelmaa ei onneksi pilata antamalla tälle mitään oikeaa nimeä, taustaa tai motiivia, vaikka lopussa Jackin kirjoittama kirje onkin vaarassa nähdä Nobody sittenkin ihmisenä - mutta se onkin onneksi vain Jackin mielipide.
 
Lisäksi mainitun 150-päisen Villin Jengin (Wild Bunch, viittaus elokuvassa suoraankin mainitun Sam Peckinpahin klassikkoon) jäsenten naamoja ei mun nähdäkseni kunnolla näytetty elokuvassa (paitsi ihan ison matsin päätteksi, mikä vähän söi tehoja). Ne pahikset, jotka leffassa esiintyivät, olivat jengin värväämän pankkiirin kätyreitä eikä itse jengiläisiä (tai sitten ainoa kohtaus, jossa jengin pomo juttelee pankkiirin kanssa, oli vain huonolaatuinen ja siksi teki tunnistamisesta vaikeata). Näin Villi Jengi jätettiin jonkinlaiseksi myyttiseksi kohtaloksi, kasvottomaksi nemesikseksi, joka seuraa Jackin kannoilla kunnes tämä viimein suostuu kohtaamaan sen.
 
Ei mikään ihme, että Nobody ja Villi Jengi osaavat sopivasti ilmestyä ja kadota tarinan vaatimissa tilanteissa...
06.03.2019
KiLLPaTRiCK
254 kirjaa, 2 kirja-arviota, 434 viestiä
Siitä on ollut vähän puhetta, että Leone olisi itse tämän ohjannut. Että hänellä olisi ollut joku fiksaatio noihin trilogioihin ja tämä leffa ei sovi niihin.
Siitä on ollut vähän puhetta, että Leone olisi itse tämän ohjannut. Että hänellä olisi ollut joku fiksaatio noihin trilogioihin ja tämä leffa ei sovi niihin.
03.04.2019
Shivers
Body horrorista tutuksi tulleen David Cronenbergin ensimmäinen pitkä ohjaustyö, joka on minulle vasta toinen näkemäni teos häneltä. Se eka on The Fly, josta minulla on ihan hyvät muistot, vaikka en siitä oikeasti paljoa muistakaan. Shiversin kuitenkin uskoo saman ohjaajan visioksi, onhan tässäkin teemana ihmisen kehossa tapahtuvat muutokset, jotka ovat tietenkin perin groteskeja.
Juoni sijoittuu luksuskerrostaloon, joka on harmaa betonikuutio, mutta ehkä luksus oli sellaista 70-luvulla. Alussa nähdään uteliaisuutta herättävä kohtaus: vanhempi herrasmies kuristaa nuoren tytön, tekee hänelle ruumiinavauksen, kaataa happoa sisuksiin ja viiltää lopuksi kurkkunsa auki. Mitä halvattua on meneillään? Selviää, että mies oli kokeilunhaluinen tiedemies, jonka luoman parasiitin piti toimia vaurioituneiden ruumiinosien korvaajana. Kehon sijaan parasiitti voimistaakin kantajansa libidoa ja muuttaa tämän tahdottomaksi seksipedoksi. Happohyökkäyksen tarkoitus oli estää parasiitin leviäminen, mutta liian myöhään. Etanamainen, paskapökälettä muistuttava loiseliö on jo ehtinyt muuttaa kerrostalon panohaluisten mielipuolten leikkikentäksi.
Shivers on kuin zombielokuva, paitsi että kuolaavat, laahustavat idiootit himoitsevat aivojen sijaan fyysistä läheisyyttä. Ilmeisesti parasiitti leviää seksin välityksellä, vaikka otus osaa liikkua ja tunkeutua ihmisten kehoon myös itse. Seksinnälkä johtaa raiskauksiin ja muuhun väkivaltaan, joskaan leffa ei ole nykysilmin nähtynä niin raju kuin voisi luulla. Mukaan mahtuu aika paljon tyhjää ja jännityskin meinaa rakoilla ikävästi. Ihan hyvä debyytti ohjaajalta kuitenkin.
Body horrorista tutuksi tulleen David Cronenbergin ensimmäinen pitkä ohjaustyö, joka on minulle vasta toinen näkemäni teos häneltä. Se eka on The Fly, josta minulla on ihan hyvät muistot, vaikka en siitä oikeasti paljoa muistakaan. Shiversin kuitenkin uskoo saman ohjaajan visioksi, onhan tässäkin teemana ihmisen kehossa tapahtuvat muutokset, jotka ovat tietenkin perin groteskeja.
Juoni sijoittuu luksuskerrostaloon, joka on harmaa betonikuutio, mutta ehkä luksus oli sellaista 70-luvulla. Alussa nähdään uteliaisuutta herättävä kohtaus: vanhempi herrasmies kuristaa nuoren tytön, tekee hänelle ruumiinavauksen, kaataa happoa sisuksiin ja viiltää lopuksi kurkkunsa auki. Mitä halvattua on meneillään? Selviää, että mies oli kokeilunhaluinen tiedemies, jonka luoman parasiitin piti toimia vaurioituneiden ruumiinosien korvaajana. Kehon sijaan parasiitti voimistaakin kantajansa libidoa ja muuttaa tämän tahdottomaksi seksipedoksi. Happohyökkäyksen tarkoitus oli estää parasiitin leviäminen, mutta liian myöhään. Etanamainen, paskapökälettä muistuttava loiseliö on jo ehtinyt muuttaa kerrostalon panohaluisten mielipuolten leikkikentäksi.
Shivers on kuin zombielokuva, paitsi että kuolaavat, laahustavat idiootit himoitsevat aivojen sijaan fyysistä läheisyyttä. Ilmeisesti parasiitti leviää seksin välityksellä, vaikka otus osaa liikkua ja tunkeutua ihmisten kehoon myös itse. Seksinnälkä johtaa raiskauksiin ja muuhun väkivaltaan, joskaan leffa ei ole nykysilmin nähtynä niin raju kuin voisi luulla. Mukaan mahtuu aika paljon tyhjää ja jännityskin meinaa rakoilla ikävästi. Ihan hyvä debyytti ohjaajalta kuitenkin.
[b]Shivers[/b]
 
Body horrorista tutuksi tulleen David Cronenbergin ensimmäinen pitkä ohjaustyö, joka on minulle vasta toinen näkemäni teos häneltä. Se eka on The Fly, josta minulla on ihan hyvät muistot, vaikka en siitä oikeasti paljoa muistakaan. Shiversin kuitenkin uskoo saman ohjaajan visioksi, onhan tässäkin teemana ihmisen kehossa tapahtuvat muutokset, jotka ovat tietenkin perin groteskeja.
 
Juoni sijoittuu luksuskerrostaloon, joka on harmaa betonikuutio, mutta ehkä luksus oli sellaista 70-luvulla. Alussa nähdään uteliaisuutta herättävä kohtaus: vanhempi herrasmies kuristaa nuoren tytön, tekee hänelle ruumiinavauksen, kaataa happoa sisuksiin ja viiltää lopuksi kurkkunsa auki. Mitä halvattua on meneillään? Selviää, että mies oli kokeilunhaluinen tiedemies, jonka luoman parasiitin piti toimia vaurioituneiden ruumiinosien korvaajana. Kehon sijaan parasiitti voimistaakin kantajansa libidoa ja muuttaa tämän tahdottomaksi seksipedoksi. Happohyökkäyksen tarkoitus oli estää parasiitin leviäminen, mutta liian myöhään. Etanamainen, paskapökälettä muistuttava loiseliö on jo ehtinyt muuttaa kerrostalon panohaluisten mielipuolten leikkikentäksi.
 
Shivers on kuin zombielokuva, paitsi että kuolaavat, laahustavat idiootit himoitsevat aivojen sijaan fyysistä läheisyyttä. Ilmeisesti parasiitti leviää seksin välityksellä, vaikka otus osaa liikkua ja tunkeutua ihmisten kehoon myös itse. Seksinnälkä johtaa raiskauksiin ja muuhun väkivaltaan, joskaan leffa ei ole nykysilmin nähtynä niin raju kuin voisi luulla. Mukaan mahtuu aika paljon tyhjää ja jännityskin meinaa rakoilla ikävästi. Ihan hyvä debyytti ohjaajalta kuitenkin.
15.05.2019
The Love Witch
Tyylikäs ja tunnelmallinen kunnianosoitus vanhoille kauhu- ja sexploitaatioelokuville. Ohjaaja Anna Biller on myös kirjoittanut tarinan, säveltänyt musiikin ja tehnyt suunnilleen kaiken muunkin, joten kyse on melko vahvasti yhden naisen visiosta. Kuvaukset kestivät erään haastattelun mukaan seitsemän vuotta, joten halu sanoa jotakin oli ilmeisen suuri. Elokuvassa onkin sanoma ja se on selkeän feministinen, mikä voi jo yksinään pelottaa monia. Toisaalta rajukin feminismi sopii oikein hyvin kauhuelokuvaan muiden selkärankaa värisyttävien asioiden joukossa.
Elaine on nuori ja kaunis nainen, joka on syventynyt noituuden saloihin jouduttuaan miehensä jättämäksi. Nainen etsii rakkautta hinnalla millä hyvänsä ja turvautuu loitsuihin ja taikajuomiin saadakseen haluamansa. Miehet rakastuvat mystiseen viettelijättäreen palavasti, mutta noitakeinoilla sytytetty rakkaus on heille aivan liikaa. Elokuvan ajatus on, että miehet eivät osaa käsitellä tunteitaan eivätkä rakastaa naista kuten naiset rakastavat heitä. Noituus pakottaa miehet kohtaamaan rakkauden ilman suojamuureja sillä seurauksella, että he sekoavat totaalisesti ja menettävät henkensä, kuka milläkin tavalla. Elainen rakkauselämä alkaa kiinnostaa myös poliisia, jolloin elokuvasta kehittyy sarjamurhaajatrilleri.
The Love Witch näyttää ja kuulostaa upealta. Retrohenkinen ulkoasu kylpee kirkkaissa väreissä ja näyttelijöiden tahallinen, mutta rajoissa pysyvä jäykkyys korostaa 60/70-lukulaista halpisfiilistä. Samantha Robinson saa noitahahmonsa suorastaan tulvimaan seksikästä mystiikkaa, jonka lumoihin lankesin mukisematta itsekin. Oliko hän viattomasti rakkauden perässä vai olivatko miesraukat hänelle vain hetken huvia? En ole varma, mutta naisen seksuaalisuus voi joka tapauksessa olla voimakas manipulointiväline.
Tyylikäs ja tunnelmallinen kunnianosoitus vanhoille kauhu- ja sexploitaatioelokuville. Ohjaaja Anna Biller on myös kirjoittanut tarinan, säveltänyt musiikin ja tehnyt suunnilleen kaiken muunkin, joten kyse on melko vahvasti yhden naisen visiosta. Kuvaukset kestivät erään haastattelun mukaan seitsemän vuotta, joten halu sanoa jotakin oli ilmeisen suuri. Elokuvassa onkin sanoma ja se on selkeän feministinen, mikä voi jo yksinään pelottaa monia. Toisaalta rajukin feminismi sopii oikein hyvin kauhuelokuvaan muiden selkärankaa värisyttävien asioiden joukossa.
Elaine on nuori ja kaunis nainen, joka on syventynyt noituuden saloihin jouduttuaan miehensä jättämäksi. Nainen etsii rakkautta hinnalla millä hyvänsä ja turvautuu loitsuihin ja taikajuomiin saadakseen haluamansa. Miehet rakastuvat mystiseen viettelijättäreen palavasti, mutta noitakeinoilla sytytetty rakkaus on heille aivan liikaa. Elokuvan ajatus on, että miehet eivät osaa käsitellä tunteitaan eivätkä rakastaa naista kuten naiset rakastavat heitä. Noituus pakottaa miehet kohtaamaan rakkauden ilman suojamuureja sillä seurauksella, että he sekoavat totaalisesti ja menettävät henkensä, kuka milläkin tavalla. Elainen rakkauselämä alkaa kiinnostaa myös poliisia, jolloin elokuvasta kehittyy sarjamurhaajatrilleri.
The Love Witch näyttää ja kuulostaa upealta. Retrohenkinen ulkoasu kylpee kirkkaissa väreissä ja näyttelijöiden tahallinen, mutta rajoissa pysyvä jäykkyys korostaa 60/70-lukulaista halpisfiilistä. Samantha Robinson saa noitahahmonsa suorastaan tulvimaan seksikästä mystiikkaa, jonka lumoihin lankesin mukisematta itsekin. Oliko hän viattomasti rakkauden perässä vai olivatko miesraukat hänelle vain hetken huvia? En ole varma, mutta naisen seksuaalisuus voi joka tapauksessa olla voimakas manipulointiväline.
[b]The Love Witch[/b]
 
Tyylikäs ja tunnelmallinen kunnianosoitus vanhoille kauhu- ja sexploitaatioelokuville. Ohjaaja Anna Biller on myös kirjoittanut tarinan, säveltänyt musiikin ja tehnyt suunnilleen kaiken muunkin, joten kyse on melko vahvasti yhden naisen visiosta. Kuvaukset kestivät erään haastattelun mukaan seitsemän vuotta, joten halu sanoa jotakin oli ilmeisen suuri. Elokuvassa onkin sanoma ja se on selkeän feministinen, mikä voi jo yksinään pelottaa monia. Toisaalta rajukin feminismi sopii oikein hyvin kauhuelokuvaan muiden selkärankaa värisyttävien asioiden joukossa.
 
Elaine on nuori ja kaunis nainen, joka on syventynyt noituuden saloihin jouduttuaan miehensä jättämäksi. Nainen etsii rakkautta hinnalla millä hyvänsä ja turvautuu loitsuihin ja taikajuomiin saadakseen haluamansa. Miehet rakastuvat mystiseen viettelijättäreen palavasti, mutta noitakeinoilla sytytetty rakkaus on heille aivan liikaa. Elokuvan ajatus on, että miehet eivät osaa käsitellä tunteitaan eivätkä rakastaa naista kuten naiset rakastavat heitä. Noituus pakottaa miehet kohtaamaan rakkauden ilman suojamuureja sillä seurauksella, että he sekoavat totaalisesti ja menettävät henkensä, kuka milläkin tavalla. Elainen rakkauselämä alkaa kiinnostaa myös poliisia, jolloin elokuvasta kehittyy sarjamurhaajatrilleri.
 
The Love Witch näyttää ja kuulostaa upealta. Retrohenkinen ulkoasu kylpee kirkkaissa väreissä ja näyttelijöiden tahallinen, mutta rajoissa pysyvä jäykkyys korostaa 60/70-lukulaista halpisfiilistä. Samantha Robinson saa noitahahmonsa suorastaan tulvimaan seksikästä mystiikkaa, jonka lumoihin lankesin mukisematta itsekin. Oliko hän viattomasti rakkauden perässä vai olivatko miesraukat hänelle vain hetken huvia? En ole varma, mutta naisen seksuaalisuus voi joka tapauksessa olla voimakas manipulointiväline.
20.05.2019
punnort
2 kirjaa, 1 kirja-arvio, 917 viestiä
Netflixiin on tullut kolme turkkilaista kauhuelokuvaa: Dabbe 4, Dabbe 5 ja Dabbe 6. Nelosen ja viitosen olen jo katsomutkin, kuutonen menossa. Vaikka en yleensä turkkilaisista elokuvista perustakan, nämä ovat mielenkiintoisia. Näissä nimittäin mystiikkaa haetaan niin islamista kuin kristinuskostakin, vähän samaan tapaan kuin Manaajassa haetaan mystiikkaa katolilaisuudesta. Lisäksi ne lähi-idän uskomukset pahoista hengistä, joille nämä elokuvat perustuvat, tuntuvat eroavan länsimaiden vastavista.
Netflixiin on tullut kolme turkkilaista kauhuelokuvaa: Dabbe 4, Dabbe 5 ja Dabbe 6. Nelosen ja viitosen olen jo katsomutkin, kuutonen menossa. Vaikka en yleensä turkkilaisista elokuvista perustakan, nämä ovat mielenkiintoisia. Näissä nimittäin mystiikkaa haetaan niin islamista kuin kristinuskostakin, vähän samaan tapaan kuin Manaajassa haetaan mystiikkaa katolilaisuudesta. Lisäksi ne lähi-idän uskomukset pahoista hengistä, joille nämä elokuvat perustuvat, tuntuvat eroavan länsimaiden vastavista.
05.06.2019
Street Trash
Roskaisista kasariklassikoista puhuttaessa Street Trash nousee usein esiin kuin kukko tunkiosta ja nyt olen viimein korjannut puutteen sivistyksessäni. Olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa lyhyen ajan sisään, ensin yksin ilman nautintoaineita ja myöhemmin kaverin kanssa sopivasti kyytipoikaa imien. Ensimmäisellä kerralla lähinnä hämmästelin toinen toistaan härömpiä kohtauksia yrittäen tajuta, mistä on kysymys, mutta uusinnan aikana vain antauduin kummallisen ryönävirran vietäväksi. Ja nautin kokemuksesta entistä enemmän.
Elokuvassa ei ole varsinaista juonta, mutta jotenkin näen sen irralliset kohtaukset ja kirjavan hahmokaartin yhtenäisenä kokonaisuutena. Tämä on kuin dokumentti urbaanin elämän syrjäpuolelta, jossa likaiset pummit kuluttavat aikaansa ryypäten ja toisiaan kiusaten. Tavanomainen sekoilu saa kiihdykettä vuosikymmeniä laatikossa maanneesta Viper-viinasta, jonka viinakauppias laittaa myyntiin dollarilla per pullo. Hämärä aine maistuu roskaväelle oikein hyvin, mutta likööri on sen verran stydiä, että sulattaa juojansa parissa minuutissa värikkääksi ja kirkuvaksi mössöksi. Muun hyvän ohella elokuva tarjoaakin mukavan graafista body horroria.
Hahmoista kaksi nousee ylitse muiden: kaatopaikan ja romuttamon yhdistelmää hallitseva Vietnam-veteraani ja tenumiesten outoja kuolemia selvittävä vihainen poliisi. Paskavuoren kuningas ja kovaotteinen kyttä muodostavat eräänlaiset vastavoimat, jotka kohtaavatkin suuressa finaalissa. Molempien näyttelijät vetävät hienosti ja muutenkin näyttelytyö on hyvää, vaikka halvasta roskasta onkin kyse.
Street Trash vakuuttaa sontaisella visuaalisuudellaan, groteskeilla tehosteillaan ja rivolla komediallaan, jossa on myös oudon painostava kauhufiilis. Tällaista ei enää tehdä ja se on sääli, mutta onneksi menneet ajat jättivät roskafaneille suuren perinnön, jota tutkiessa ainakin minulla menee vielä pitkään.
Roskaisista kasariklassikoista puhuttaessa Street Trash nousee usein esiin kuin kukko tunkiosta ja nyt olen viimein korjannut puutteen sivistyksessäni. Olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa lyhyen ajan sisään, ensin yksin ilman nautintoaineita ja myöhemmin kaverin kanssa sopivasti kyytipoikaa imien. Ensimmäisellä kerralla lähinnä hämmästelin toinen toistaan härömpiä kohtauksia yrittäen tajuta, mistä on kysymys, mutta uusinnan aikana vain antauduin kummallisen ryönävirran vietäväksi. Ja nautin kokemuksesta entistä enemmän.
Elokuvassa ei ole varsinaista juonta, mutta jotenkin näen sen irralliset kohtaukset ja kirjavan hahmokaartin yhtenäisenä kokonaisuutena. Tämä on kuin dokumentti urbaanin elämän syrjäpuolelta, jossa likaiset pummit kuluttavat aikaansa ryypäten ja toisiaan kiusaten. Tavanomainen sekoilu saa kiihdykettä vuosikymmeniä laatikossa maanneesta Viper-viinasta, jonka viinakauppias laittaa myyntiin dollarilla per pullo. Hämärä aine maistuu roskaväelle oikein hyvin, mutta likööri on sen verran stydiä, että sulattaa juojansa parissa minuutissa värikkääksi ja kirkuvaksi mössöksi. Muun hyvän ohella elokuva tarjoaakin mukavan graafista body horroria.
Hahmoista kaksi nousee ylitse muiden: kaatopaikan ja romuttamon yhdistelmää hallitseva Vietnam-veteraani ja tenumiesten outoja kuolemia selvittävä vihainen poliisi. Paskavuoren kuningas ja kovaotteinen kyttä muodostavat eräänlaiset vastavoimat, jotka kohtaavatkin suuressa finaalissa. Molempien näyttelijät vetävät hienosti ja muutenkin näyttelytyö on hyvää, vaikka halvasta roskasta onkin kyse.
Street Trash vakuuttaa sontaisella visuaalisuudellaan, groteskeilla tehosteillaan ja rivolla komediallaan, jossa on myös oudon painostava kauhufiilis. Tällaista ei enää tehdä ja se on sääli, mutta onneksi menneet ajat jättivät roskafaneille suuren perinnön, jota tutkiessa ainakin minulla menee vielä pitkään.
[b]Street Trash[/b]
 
Roskaisista kasariklassikoista puhuttaessa Street Trash nousee usein esiin kuin kukko tunkiosta ja nyt olen viimein korjannut puutteen sivistyksessäni. Olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa lyhyen ajan sisään, ensin yksin ilman nautintoaineita ja myöhemmin kaverin kanssa sopivasti kyytipoikaa imien. Ensimmäisellä kerralla lähinnä hämmästelin toinen toistaan härömpiä kohtauksia yrittäen tajuta, mistä on kysymys, mutta uusinnan aikana vain antauduin kummallisen ryönävirran vietäväksi. Ja nautin kokemuksesta entistä enemmän.
 
Elokuvassa ei ole varsinaista juonta, mutta jotenkin näen sen irralliset kohtaukset ja kirjavan hahmokaartin yhtenäisenä kokonaisuutena. Tämä on kuin dokumentti urbaanin elämän syrjäpuolelta, jossa likaiset pummit kuluttavat aikaansa ryypäten ja toisiaan kiusaten. Tavanomainen sekoilu saa kiihdykettä vuosikymmeniä laatikossa maanneesta Viper-viinasta, jonka viinakauppias laittaa myyntiin dollarilla per pullo. Hämärä aine maistuu roskaväelle oikein hyvin, mutta likööri on sen verran stydiä, että sulattaa juojansa parissa minuutissa värikkääksi ja kirkuvaksi mössöksi. Muun hyvän ohella elokuva tarjoaakin mukavan graafista body horroria.
 
Hahmoista kaksi nousee ylitse muiden: kaatopaikan ja romuttamon yhdistelmää hallitseva Vietnam-veteraani ja tenumiesten outoja kuolemia selvittävä vihainen poliisi. Paskavuoren kuningas ja kovaotteinen kyttä muodostavat eräänlaiset vastavoimat, jotka kohtaavatkin suuressa finaalissa. Molempien näyttelijät vetävät hienosti ja muutenkin näyttelytyö on hyvää, vaikka halvasta roskasta onkin kyse.
 
Street Trash vakuuttaa sontaisella visuaalisuudellaan, groteskeilla tehosteillaan ja rivolla komediallaan, jossa on myös oudon painostava kauhufiilis. Tällaista ei enää tehdä ja se on sääli, mutta onneksi menneet ajat jättivät roskafaneille suuren perinnön, jota tutkiessa ainakin minulla menee vielä pitkään.
06.06.2019
FreakyMike
1395 kirjaa, 2 kirja-arviota, 392 viestiä
Street Trashissa on kieltämättä mahtavaa 80-luvun rappiomeininkiä. Tässä vähän muitakin leffoja, joissa on luotu mielestäni saman kaltaista tunnelmaa tai visuaalista tyyliä.
Bad Boy Bubby (1993)
Basket Case (1982)
C.H.U.D. (1984)
Frankenhooker (1990)
Freaked (1993)
Gummo (1997)
Hell Comes to Frogtown (1988)
Killer Klowns from Outer Space (1988)
Nightbreed (1990)
Night of the Creeps (1986)
Night of the Comet (1984)
The Blob (1988)
The Stuff (1985)
Bad Boy Bubby (1993)
Basket Case (1982)
C.H.U.D. (1984)
Frankenhooker (1990)
Freaked (1993)
Gummo (1997)
Hell Comes to Frogtown (1988)
Killer Klowns from Outer Space (1988)
Nightbreed (1990)
Night of the Creeps (1986)
Night of the Comet (1984)
The Blob (1988)
The Stuff (1985)
Street Trashissa on kieltämättä mahtavaa 80-luvun rappiomeininkiä. Tässä vähän muitakin leffoja, joissa on luotu mielestäni saman kaltaista tunnelmaa tai visuaalista tyyliä.
 
Bad Boy Bubby (1993)
Basket Case (1982)
C.H.U.D. (1984)
Frankenhooker (1990)
Freaked (1993)
Gummo (1997)
Hell Comes to Frogtown (1988)
Killer Klowns from Outer Space (1988)
Nightbreed (1990)
Night of the Creeps (1986)
Night of the Comet (1984)
The Blob (1988)
The Stuff (1985)
09.06.2019
Rasimus
1 kirja, 890 viestiä
"FreakyMike"Tässä vähän muitakin leffoja, joissa on luotu mielestäni saman kaltaista tunnelmaa tai visuaalista tyyliä.Yleisemmin: Mitä tahansa googlettamalla hakusanoja "pieni budjetti", "kauhu", "suoraan videolle" ja "80-luku"
Nightbreed ei oikein sovi listalle, koska se on ns. vakavissaan ja korkealuokkaisesti tehty. Mutta ällöefektejä ja Suomen videosensuuria siihenkin kyllä mahtui yllinkyllin.
Olen ollut pitkään hissukseen, mutta tässä muutamien viime päivien Viaplay-vuokrausten satoa:
Iron Sky 2 - The Coming Race
Mun vuodatukseni leffasta täällä: https://www.risingshadow.fi/play/discuss/29-aiotko-kayda-katsomassa-elokuvan
Stan and Ollie
Luojan kiitos Ohukaisesta ja Paksukaisesta ei tehty elämäkertaelokuvaa, sellaiset eivät yleensä onnistu koska ne jo lähtökohtaisesti koostuvat vain irrallisista elämänvaihekohtauksista ilman punaista lankaa (tosielämä kun ei ole temaattinen kokonaisuus). Sen sijaan keskitytään yhteen draamallisesti tunnekylläiseen vaiheeseen kaksikon elämässä, eli vanhenemiseen, tähteyden sammumiseen ja taantumiseen b-luokan kehäraakiksi jotka esittävät vanhoja klassikkosketsejään pikku-klubien puolityhjille saleille ruokapalkalla. Pidin aivan rutosti, ja Coogania ja Reillyä ei tunnistanut Cooganiksi ja Reillyksi vaan Ohukaiseksi ja Paksukaiseksi (vieläkin muistelen kauhulla Anthony Hopkinsin näköistä Hitchcockia...)
Deadwood the Movie
Vihdoin ja viimein saatiin Deadwood-sarja jonkinlaiseen päätökseen, sen kolmas tuotantokausi kun aikoinaan jätti kaiken ihan kesken. Harvinaisesti sarjan uudelleenlämmittelyleffa on ihan samaa tasoa kuin alkuperäinen sarjakin oli. Yleensä näillä vuosia tv-sarjan päättymisen jälkeen tehdyillä tv-elokuvilla vain ruoskitaan jo kuollutta hevosta.
Jos ei sarjaa ole nähnyt, niin elokuva ei varmaan sano mitään. Sen verran paljon nojataan siihen että tiedetään kuka on kuka ja mitä ne ovat puuhanneet (esim. Calamity-Jane). Vaikka olennaisimpia juonenkäänteitä muistutetaankin takaumakohtauksilla ja sopiviin väliin tungetuilla selityksillä, niin ettei uusi katsoja ihan pallo hukassa joudu olemaan pääjuonen kanssa, niin sivujuonteet (Jane...) luultavasti jättävät ihan ulalle miten ne mihinkään liittyvät.
[Spoileri - klikkaa]
Al Swearengen ei muuten voinut kuolla loppukohtauksessa. Historiallista hahmoa ammuttiin viisitoista vuotta myöhemmin päähän, tai sitten toisen tarinan mukaan mies teloi itsensä kuoliaaksi yrittäessään hypätä liikkuvaan junaan.
Bumblebee
Transformers-elokuvat ovat hirveätä paskaa, ja tämäkin leffa on aika paskaa Transformers-osuuksiensa aikana alussa ja lopussa. Mutta se välissä oleva tavara on oikeasti hyvää ET:tä, Short Circuitia ja Riemukuplaa lainailevaa "symppis ja törttöilevä avaruusolento teinin hoivissa"-kasarikamaa.
Summer of 84
Toinen kasarinostalginen leffa Bumblebeen lisäksi. Tosin heikompi esitys, vaikka kyllähän tämänkin mielellään katsoi. Tosin elokuvahan on täysi klooni Stranger Things -sarjasta (joka taas on todella hyvällä maulla kloonattu 80-luvun Spielberg ja Stephen King tuotoksista). Toisin kuin sarjassa, elokuva välillä ärsyttävyyteen asti yrittää tuoda esiin sitä, että nyt ollaan 80-luvun nostalgiassa. Joka helvetin ajankohdan ilmiö pitää erikseen mainita dialogissa, sen sijaan että tyydyttäisiin näyttämään taustalla julisteessa tai tv:ssä tai muuten huomaamattomasti rekvisiittana. Mutta bonusta siitä, ettei ole ihan tyypillinen kasarisarjamurhaajafilmi.
Army of One
Nicolas Cagellä on kaksi silmiinpistävää piirrettä: 1) Hän esittää pirun usein jotenkin sekopäistä ja riehuvaa epävakaata persoonallisuutta. 2) Hän on viime vuosina tieten tahtoen yrittänyt esiintyä mahdollisimman paskoissa elokuvissa.
Army of Onessa Cage pistää ensimmäistä piirrettä päälle yhdellätoistalla (katsokaa Spinal Tap jos termi ei sano mitään). Toisen piirteensä hän on hylännyt, sillä elokuva on itseasiassa ihan ok. Vaikka IMDb onkin tässä asiassa mun kanssa eri mieltä 5.1:sen arvosanalla - yleensä vasta 7.0 kohdalla aletaan puhua katsomisen arvoisista pätkistä. Ei ehkä koko ajan ihan käsissä pysyvä, välillä vähän haahuileva, tietyt elementit (kuten CIA:n osuus jätkän tarinassa) liian löyhälle käsittelylle jättävä, mutta ihan ok ja hauska.
Tarinahan kertoo mielenterveysongelmaisesta veikosta, joka saa itseltään Jumalalta käskyn matkustaa Pakistaniin etsimään ja pidättämään Osama bin Laden. Kun hän ihmeen kaupalla onnistuu järjestämään itsensä maahan melko sekopäisten ja tuhoontuomittujen yritysten jälkeen (mm. tuunatulla riippuliitimellä rajan yli lentämällä) olisi vielä löydettävä itse bin Laden. Paikallisten luona satunnaisesti kiertäminen ja "partasuusta" kyseleminen miekalla uhkailemalla ei ole ehkä paras tapa... Ja tämä on vieläpä ns. tosi tarina...
[quote="FreakyMike"]Tässä vähän muitakin leffoja, joissa on luotu mielestäni saman kaltaista tunnelmaa tai visuaalista tyyliä.[/quote]
 
Yleisemmin: Mitä tahansa googlettamalla hakusanoja "pieni budjetti", "kauhu", "suoraan videolle" ja "80-luku" :grin:
 
Nightbreed ei oikein sovi listalle, koska se on ns. vakavissaan ja korkealuokkaisesti tehty. Mutta ällöefektejä ja Suomen videosensuuria siihenkin kyllä mahtui yllinkyllin.
 
 
Olen ollut pitkään hissukseen, mutta tässä muutamien viime päivien Viaplay-vuokrausten satoa:
 
 
[b]Iron Sky 2 - The Coming Race[/b]
 
Mun vuodatukseni leffasta täällä: https://www.risingshadow.fi/play/discuss/29-aiotko-kayda-katsomassa-elokuvan
 
 
[b]Stan and Ollie[/b]
 
Luojan kiitos Ohukaisesta ja Paksukaisesta ei tehty elämäkertaelokuvaa, sellaiset eivät yleensä onnistu koska ne jo lähtökohtaisesti koostuvat vain irrallisista elämänvaihekohtauksista ilman punaista lankaa (tosielämä kun ei ole temaattinen kokonaisuus). Sen sijaan keskitytään yhteen draamallisesti tunnekylläiseen vaiheeseen kaksikon elämässä, eli vanhenemiseen, tähteyden sammumiseen ja taantumiseen b-luokan kehäraakiksi jotka esittävät vanhoja klassikkosketsejään pikku-klubien puolityhjille saleille ruokapalkalla. Pidin aivan rutosti, ja Coogania ja Reillyä ei tunnistanut Cooganiksi ja Reillyksi vaan Ohukaiseksi ja Paksukaiseksi (vieläkin muistelen kauhulla Anthony Hopkinsin näköistä Hitchcockia...)
 
 
[b]Deadwood the Movie[/b]
 
Vihdoin ja viimein saatiin Deadwood-sarja jonkinlaiseen päätökseen, sen kolmas tuotantokausi kun aikoinaan jätti kaiken ihan kesken. Harvinaisesti sarjan uudelleenlämmittelyleffa on ihan samaa tasoa kuin alkuperäinen sarjakin oli. Yleensä näillä vuosia tv-sarjan päättymisen jälkeen tehdyillä tv-elokuvilla vain ruoskitaan jo kuollutta hevosta.
 
Jos ei sarjaa ole nähnyt, niin elokuva ei varmaan sano mitään. Sen verran paljon nojataan siihen että tiedetään kuka on kuka ja mitä ne ovat puuhanneet (esim. Calamity-Jane). Vaikka olennaisimpia juonenkäänteitä muistutetaankin takaumakohtauksilla ja sopiviin väliin tungetuilla selityksillä, niin ettei uusi katsoja ihan pallo hukassa joudu olemaan pääjuonen kanssa, niin sivujuonteet (Jane...) luultavasti jättävät ihan ulalle miten ne mihinkään liittyvät.
 
[spoiler]
Al Swearengen ei muuten voinut kuolla loppukohtauksessa. Historiallista hahmoa ammuttiin viisitoista vuotta myöhemmin päähän, tai sitten toisen tarinan mukaan mies teloi itsensä kuoliaaksi yrittäessään hypätä liikkuvaan junaan.
[/spoiler]
 
 
[b]Bumblebee[/b]
 
Transformers-elokuvat ovat hirveätä paskaa, ja tämäkin leffa on aika paskaa Transformers-osuuksiensa aikana alussa ja lopussa. Mutta se välissä oleva tavara on oikeasti hyvää ET:tä, Short Circuitia ja Riemukuplaa lainailevaa "symppis ja törttöilevä avaruusolento teinin hoivissa"-kasarikamaa.
 
 
[b]Summer of 84[/b]
 
Toinen kasarinostalginen leffa Bumblebeen lisäksi. Tosin heikompi esitys, vaikka kyllähän tämänkin mielellään katsoi. Tosin elokuvahan on täysi klooni Stranger Things -sarjasta (joka taas on todella hyvällä maulla kloonattu 80-luvun Spielberg ja Stephen King tuotoksista). Toisin kuin sarjassa, elokuva välillä ärsyttävyyteen asti yrittää tuoda esiin sitä, että nyt ollaan 80-luvun nostalgiassa. Joka helvetin ajankohdan ilmiö pitää erikseen mainita dialogissa, sen sijaan että tyydyttäisiin näyttämään taustalla julisteessa tai tv:ssä tai muuten huomaamattomasti rekvisiittana. Mutta bonusta siitä, ettei ole ihan tyypillinen kasarisarjamurhaajafilmi.
 
 
[b]Army of One[/b]
 
Nicolas Cagellä on kaksi silmiinpistävää piirrettä: 1) Hän esittää pirun usein jotenkin sekopäistä ja riehuvaa epävakaata persoonallisuutta. 2) Hän on viime vuosina tieten tahtoen yrittänyt esiintyä mahdollisimman paskoissa elokuvissa.
 
Army of Onessa Cage pistää ensimmäistä piirrettä päälle yhdellätoistalla (katsokaa Spinal Tap jos termi ei sano mitään). Toisen piirteensä hän on hylännyt, sillä elokuva on itseasiassa ihan ok. Vaikka IMDb onkin tässä asiassa mun kanssa eri mieltä 5.1:sen arvosanalla - yleensä vasta 7.0 kohdalla aletaan puhua katsomisen arvoisista pätkistä. Ei ehkä koko ajan ihan käsissä pysyvä, välillä vähän haahuileva, tietyt elementit (kuten CIA:n osuus jätkän tarinassa) liian löyhälle käsittelylle jättävä, mutta ihan ok ja hauska.
 
Tarinahan kertoo mielenterveysongelmaisesta veikosta, joka saa itseltään Jumalalta käskyn matkustaa Pakistaniin etsimään ja pidättämään Osama bin Laden. Kun hän ihmeen kaupalla onnistuu järjestämään itsensä maahan melko sekopäisten ja tuhoontuomittujen yritysten jälkeen (mm. tuunatulla riippuliitimellä rajan yli lentämällä) olisi vielä löydettävä itse bin Laden. Paikallisten luona satunnaisesti kiertäminen ja "partasuusta" kyseleminen miekalla uhkailemalla ei ole ehkä paras tapa... Ja tämä on vieläpä ns. tosi tarina...
07.07.2019
The Night Comes for Us
Taas mätetään ja turpasaunotaan niin paljon kuin ranteista ja kintuista lähtee. Mafian likaisen työn ammattilainen kokee tunnontuskia kesken toimeksiannon ja päättää pelastaa pienen tytön itse suorittamansa massamurhan keskeltä. Petturin ja tytön perään lähtee toinen saman alan ekspertti eikä verisiltä kommelluksilta voida välttyä. Juoni on yksinkertainen, mutta sekava ja vailla mitään järkeä. Superöveri toiminta kuitenkin pelittää hienosti ja sen takia elokuvan katsoinkin. Toimintaa vain on helvetisti liikaa ja uuvuttavan pitkä lopputaistelu tappaa melkein katsojankin. Iko Uwais ja kumppanit viuhtovat ja heiluvat kuitenkin taatun tyylikkääseen malliin.
Kill List
Katsoin nyt toisen kerran ja pidin edelleen, vaikka loppu meni tälläkin kertaa yli hilseen. Kaksi keski-ikäistä ja hieman hömelöä kaverusta päättävät tienata rahaa suorittamalla kolmen kohteen palkkamurhan, onhan viime keikasta jo aikaa. Vaikka molemmilla on armeijassa hankittua ammattitaitoa, suunnitelmallisuus ei kuulu kaksikon työkalupakkiin. Niinpä keikka meneekin vituiksi ja koska toisella hepuista on vakavia vihanhallintaongelmia, syöksykierre väkivallan ytimeen on väistämätön. Leffa on synkkä ja vakava, mutta mustaa huumoriakin löytyy. Väkivaltaa on lopulta aika vähän, mutta se kirpaisee kotisohvallakin. Viimeisen, pakanarituaalin sisältävän kohtauksen merkitystä voin vain arvailla.
Get the Gringo
Uusintakatselu tämäkin. Pääosassa on Mel Gibson, joka päätti lopettaa hetkeksi kännisekoilun ja tyhmyyksien laukomisen ja palata tekemään rehtiä toimintaa, mistä hänet joskus tunnettiin. Alussa nähdään vauhdikas takaa-ajo, jossa Gibson kaahaa poliiseja karkuun miljoonien ryöstösaalis peräpenkillään. Auto menee mukkelis makkelis ja päätyy raja-aidan yli Meksikon puolelle. Myös linnareissu vietetään tällä puolella ja massiivisessa, kaupunkimaisessa avovankilassa selviytyäkseen rikollisneron pitää opetella temppu jos toinenkin. Leffan tunnelma on kevyt ja komediallinen, mutta paikoin mennään aika rankallakin vaihteella. Gibson toistaa onnistuneesti Martin Riggsin roolin veijarimaisena toimintasankarina, vaikka tässä hahmo pysyykin nimettömänä.
Taas mätetään ja turpasaunotaan niin paljon kuin ranteista ja kintuista lähtee. Mafian likaisen työn ammattilainen kokee tunnontuskia kesken toimeksiannon ja päättää pelastaa pienen tytön itse suorittamansa massamurhan keskeltä. Petturin ja tytön perään lähtee toinen saman alan ekspertti eikä verisiltä kommelluksilta voida välttyä. Juoni on yksinkertainen, mutta sekava ja vailla mitään järkeä. Superöveri toiminta kuitenkin pelittää hienosti ja sen takia elokuvan katsoinkin. Toimintaa vain on helvetisti liikaa ja uuvuttavan pitkä lopputaistelu tappaa melkein katsojankin. Iko Uwais ja kumppanit viuhtovat ja heiluvat kuitenkin taatun tyylikkääseen malliin.
Kill List
Katsoin nyt toisen kerran ja pidin edelleen, vaikka loppu meni tälläkin kertaa yli hilseen. Kaksi keski-ikäistä ja hieman hömelöä kaverusta päättävät tienata rahaa suorittamalla kolmen kohteen palkkamurhan, onhan viime keikasta jo aikaa. Vaikka molemmilla on armeijassa hankittua ammattitaitoa, suunnitelmallisuus ei kuulu kaksikon työkalupakkiin. Niinpä keikka meneekin vituiksi ja koska toisella hepuista on vakavia vihanhallintaongelmia, syöksykierre väkivallan ytimeen on väistämätön. Leffa on synkkä ja vakava, mutta mustaa huumoriakin löytyy. Väkivaltaa on lopulta aika vähän, mutta se kirpaisee kotisohvallakin. Viimeisen, pakanarituaalin sisältävän kohtauksen merkitystä voin vain arvailla.
Get the Gringo
Uusintakatselu tämäkin. Pääosassa on Mel Gibson, joka päätti lopettaa hetkeksi kännisekoilun ja tyhmyyksien laukomisen ja palata tekemään rehtiä toimintaa, mistä hänet joskus tunnettiin. Alussa nähdään vauhdikas takaa-ajo, jossa Gibson kaahaa poliiseja karkuun miljoonien ryöstösaalis peräpenkillään. Auto menee mukkelis makkelis ja päätyy raja-aidan yli Meksikon puolelle. Myös linnareissu vietetään tällä puolella ja massiivisessa, kaupunkimaisessa avovankilassa selviytyäkseen rikollisneron pitää opetella temppu jos toinenkin. Leffan tunnelma on kevyt ja komediallinen, mutta paikoin mennään aika rankallakin vaihteella. Gibson toistaa onnistuneesti Martin Riggsin roolin veijarimaisena toimintasankarina, vaikka tässä hahmo pysyykin nimettömänä.
[b]The Night Comes for Us[/b]
 
Taas mätetään ja turpasaunotaan niin paljon kuin ranteista ja kintuista lähtee. Mafian likaisen työn ammattilainen kokee tunnontuskia kesken toimeksiannon ja päättää pelastaa pienen tytön itse suorittamansa massamurhan keskeltä. Petturin ja tytön perään lähtee toinen saman alan ekspertti eikä verisiltä kommelluksilta voida välttyä. Juoni on yksinkertainen, mutta sekava ja vailla mitään järkeä. Superöveri toiminta kuitenkin pelittää hienosti ja sen takia elokuvan katsoinkin. Toimintaa vain on helvetisti liikaa ja uuvuttavan pitkä lopputaistelu tappaa melkein katsojankin. Iko Uwais ja kumppanit viuhtovat ja heiluvat kuitenkin taatun tyylikkääseen malliin.
 
[b]Kill List[/b]
 
Katsoin nyt toisen kerran ja pidin edelleen, vaikka loppu meni tälläkin kertaa yli hilseen. Kaksi keski-ikäistä ja hieman hömelöä kaverusta päättävät tienata rahaa suorittamalla kolmen kohteen palkkamurhan, onhan viime keikasta jo aikaa. Vaikka molemmilla on armeijassa hankittua ammattitaitoa, suunnitelmallisuus ei kuulu kaksikon työkalupakkiin. Niinpä keikka meneekin vituiksi ja koska toisella hepuista on vakavia vihanhallintaongelmia, syöksykierre väkivallan ytimeen on väistämätön. Leffa on synkkä ja vakava, mutta mustaa huumoriakin löytyy. Väkivaltaa on lopulta aika vähän, mutta se kirpaisee kotisohvallakin. Viimeisen, pakanarituaalin sisältävän kohtauksen merkitystä voin vain arvailla.
 
[b]Get the Gringo[/b]
 
Uusintakatselu tämäkin. Pääosassa on Mel Gibson, joka päätti lopettaa hetkeksi kännisekoilun ja tyhmyyksien laukomisen ja palata tekemään rehtiä toimintaa, mistä hänet joskus tunnettiin. Alussa nähdään vauhdikas takaa-ajo, jossa Gibson kaahaa poliiseja karkuun miljoonien ryöstösaalis peräpenkillään. Auto menee mukkelis makkelis ja päätyy raja-aidan yli Meksikon puolelle. Myös linnareissu vietetään tällä puolella ja massiivisessa, kaupunkimaisessa avovankilassa selviytyäkseen rikollisneron pitää opetella temppu jos toinenkin. Leffan tunnelma on kevyt ja komediallinen, mutta paikoin mennään aika rankallakin vaihteella. Gibson toistaa onnistuneesti Martin Riggsin roolin veijarimaisena toimintasankarina, vaikka tässä hahmo pysyykin nimettömänä.
08.07.2019
Piru Naiseksi
1064 viestiä
Kävin katsomassa Bohemian Rhapsody -elokuvan runsas viikko sitten - Itiksen uudessa LUXE-salissa. Tilat ovat hienot, väkeä oli vähän päivänäytöksessä. (Suosin niitä, koska niissä on yleensä tilaa, esitys ei jatku yömyöhään - etu etenkin pimeänä vuodenaikana - ja usein aikataulu sopii niin työ- kuin muihin harrastusaktiviteetteihini.) Elokuvahan kertoo the Qoeen-yhtyeen laulusolistin Freddie Mercuryn elämästä.
Osa kohtauksista oli selkeästi näyteltyjä, mutta ilmeisesti mukaan oli saumattomasti liitetty aitoja konserttitaltiointeja. Ajankuva näkyi ja loi läheisen, mutta silti menneen maailman tunnelmaa.Näyttelijä muistutti uskottavasti esikuvaansa. Puhetyylin tai liikekielen aitoutta minun on vaikea arvoida, koska en tiedä, miten F.M. puhui tai liikkui esiintymislavan ulkopuolella.
Elokuvan aikana paljastui, että Freddie Mercurylla ja minulla on hieman epätavallinen yhteinen piirre: meillä kummallakin on ollut Delilah-niminen kissa!
Tunnettuja hahmoja on vaikea luoda valkokankaalle tai teatterilavalle, sillä niin monella on heistä jo selkeä mielikuva, jonka rikkominen tekee kalvaa fiktiosta uskottavuutta.
Mietinkin, mitkä ovat yleisesti tunnetun henkilön ne piirteet, jotka ovat keskeisiä samasta henkilöstä luodussa fiktiossa.
Osa kohtauksista oli selkeästi näyteltyjä, mutta ilmeisesti mukaan oli saumattomasti liitetty aitoja konserttitaltiointeja. Ajankuva näkyi ja loi läheisen, mutta silti menneen maailman tunnelmaa.Näyttelijä muistutti uskottavasti esikuvaansa. Puhetyylin tai liikekielen aitoutta minun on vaikea arvoida, koska en tiedä, miten F.M. puhui tai liikkui esiintymislavan ulkopuolella.
Elokuvan aikana paljastui, että Freddie Mercurylla ja minulla on hieman epätavallinen yhteinen piirre: meillä kummallakin on ollut Delilah-niminen kissa!
Tunnettuja hahmoja on vaikea luoda valkokankaalle tai teatterilavalle, sillä niin monella on heistä jo selkeä mielikuva, jonka rikkominen tekee kalvaa fiktiosta uskottavuutta.
Mietinkin, mitkä ovat yleisesti tunnetun henkilön ne piirteet, jotka ovat keskeisiä samasta henkilöstä luodussa fiktiossa.
Kävin katsomassa Bohemian Rhapsody -elokuvan runsas viikko sitten - Itiksen uudessa LUXE-salissa. Tilat ovat hienot, väkeä oli vähän päivänäytöksessä. (Suosin niitä, koska niissä on yleensä tilaa, esitys ei jatku yömyöhään - etu etenkin pimeänä vuodenaikana - ja usein aikataulu sopii niin työ- kuin muihin harrastusaktiviteetteihini.) Elokuvahan kertoo the Qoeen-yhtyeen laulusolistin Freddie Mercuryn elämästä.
Osa kohtauksista oli selkeästi näyteltyjä, mutta ilmeisesti mukaan oli saumattomasti liitetty aitoja konserttitaltiointeja. Ajankuva näkyi ja loi läheisen, mutta silti menneen maailman tunnelmaa.Näyttelijä muistutti uskottavasti esikuvaansa. Puhetyylin tai liikekielen aitoutta minun on vaikea arvoida, koska en tiedä, miten F.M. puhui tai liikkui esiintymislavan ulkopuolella.
Elokuvan aikana paljastui, että Freddie Mercurylla ja minulla on hieman epätavallinen yhteinen piirre: meillä kummallakin on ollut Delilah-niminen kissa!
 
Tunnettuja hahmoja on vaikea luoda valkokankaalle tai teatterilavalle, sillä niin monella on heistä jo selkeä mielikuva, jonka rikkominen tekee kalvaa fiktiosta uskottavuutta.
Mietinkin, mitkä ovat yleisesti tunnetun henkilön ne piirteet, jotka ovat keskeisiä samasta henkilöstä luodussa fiktiossa.
09.07.2019
KiLLPaTRiCK
254 kirjaa, 2 kirja-arviota, 434 viestiä
Piru NaiseksiOsa kohtauksista oli selkeästi näyteltyjä, mutta ilmeisesti mukaan oli saumattomasti liitetty aitoja konserttitaltiointeja.Bohemian Rhapsody on fiktiivinen ELOKUVA Freddie Mercuryn elämästä.
Kaikki konserttitaltioinnit on kuvattu uudestaan elokuvaa varten ja niissä näyttelee elokuvan pääesiintyjä Rami Malek.
Kaikki kohtaukset on selkeästi näyteltyjä varmaan jokaikisessä elokuvassa? Jopa siinä sinun lempi pornoelokuvassa.
[quote="Piru Naiseksi" post=60056]Osa kohtauksista oli selkeästi näyteltyjä, mutta ilmeisesti mukaan oli saumattomasti liitetty aitoja konserttitaltiointeja. [/quote]
 
Bohemian Rhapsody on fiktiivinen ELOKUVA Freddie Mercuryn elämästä.
Kaikki konserttitaltioinnit on kuvattu uudestaan elokuvaa varten ja niissä näyttelee elokuvan pääesiintyjä Rami Malek.
Kaikki kohtaukset on selkeästi näyteltyjä varmaan jokaikisessä elokuvassa? Jopa siinä sinun lempi pornoelokuvassa.
Muokannut Thialfi (09.07.2019)
19.07.2019
Piru Naiseksi
1064 viestiä
Jos ne muutamat aidonnäköiset konserttikohtauksetkin olivat näyteltyjä, niin huolitellen ne oli kuvattu. Toisinaan fiktiivisiin, mutta tosielämän tapahtumiin ja henkilöihin perustuviin tuotoksiin liitetään mukaan aitoa materiaalia. Siksi ajattelin, että tässäkin oli mukana muutama sekunti aitovanhaa.
Toki esimerkiksi Hymyienä mies -elokuva on täysin fiktiivinen, mutta kovin aidon oloinen yleisö siinä valui Olympiastadionin lehtereille muka elokuussa 1962. Jos en olisi itse osallistunut statistina noiden kohtauksien filmaamiseen, olisin saattanut luulla, että palanen vanhaa taltiointia oli liitetty tuoreeseen elokuvaan.
Toki esimerkiksi Hymyienä mies -elokuva on täysin fiktiivinen, mutta kovin aidon oloinen yleisö siinä valui Olympiastadionin lehtereille muka elokuussa 1962. Jos en olisi itse osallistunut statistina noiden kohtauksien filmaamiseen, olisin saattanut luulla, että palanen vanhaa taltiointia oli liitetty tuoreeseen elokuvaan.
Jos ne muutamat aidonnäköiset konserttikohtauksetkin olivat näyteltyjä, niin huolitellen ne oli kuvattu. Toisinaan fiktiivisiin, mutta tosielämän tapahtumiin ja henkilöihin perustuviin tuotoksiin liitetään mukaan aitoa materiaalia. Siksi ajattelin, että tässäkin oli mukana muutama sekunti aitovanhaa.
Toki esimerkiksi Hymyienä mies -elokuva on täysin fiktiivinen, mutta kovin aidon oloinen yleisö siinä valui Olympiastadionin lehtereille muka elokuussa 1962. Jos en olisi itse osallistunut statistina noiden kohtauksien filmaamiseen, olisin saattanut luulla, että palanen vanhaa taltiointia oli liitetty tuoreeseen elokuvaan.
19.07.2019
The Little Hours
Keskiajalle sijoittuva seksikomedia, joka mainospuheen mukaan perustuu kahteen Decamerone-teoksen novelliin. Italialaisen nunnaluostarin rauha häiriintyy, kun uudeksi talonmieheksi saapuu Dave Francon esittämä komea nuorukainen, joka saa siveät siskot kiimasta sekaisin. Miesraukkaa ahdistellaan ja käytännössä väkisinmaataan useaan otteeseen, mutta koska nunnat ovat hotteja, alkaa uhrin asema tuntua yllättävän hyvältä. Meno on härskiä ja rietasta, mutta edes American Pie-levelille ei päästä. Paavikin voisi nauraa tälle, mikäli alkeellinen penis/pilluhuumori sattuisi häntä huvittamaan. Itse hörähdin pari kertaa, mutta enimmäkseen fiilikseni oli vaivautunut.
Wet Hot American Summer
Kovassa maineessa oleva kulttileffa, jossa jenkkinuoriso viettää kesäleirin viimeistä päivää kultaisella 80-luvulla. Tiesin suunnilleen, mitä odottaa ja kyllähän tämä iski nauruhermoon aika hyvin, vaikka randomi sekoilu ilman juonta kävikin ajoittain vähän rasittavaksi. Visuaalisuus, musiikki ja muu tyyli on kondiksessa ja olisin varmasti luullut tätä aidoksi kasarileffaksi, ellen olisi tiennyt sitä parodiaksi etukäteen. Leirillä sattuu kaikkea, mitä voi kuvitellakin kahelien teinien ja nuorten aikuisten ollessa kyseessä, ainoastaan veitsimurhaaja puuttuu. Christopher Melonin kokkihahmo oli loistava, varsinkin tunnistettuani näyttelijän parran alta. Leffassa olisi pitänyt olla enemmän tissejä, mutta hauska pseudokasaripläjäys näinkin.
It Comes at Night
Sitten kauhua vaihteeksi ja hyvin erikoiseen tapaukseen tulikin törmättyä. Olin kuullut leffasta paljon kehuja, joten aivan perinteisintä tusinaskeidaa en odottanutkaan. Maailmaa tai ainakin amerikkalaista korpiseutua on kohdannut jonkinlainen tarttuva sairaus ja eloon jääneet yrittävät selviytyä parhaansa mukaan. Missä eletään ja mitä on tapahtunut ovat kysymyksiä, joihin ei vastata tarkasti, mutta leffan idea onkin ihmisten välisen kommunikaation kuvauksessa. Kaksi perhettä liittoutuu olosuhteiden pakosta ja kokee kovia, kun pelko ja epäluulo estävät luottamuksen ja toimivan turvaverkon muodostamisen. Lopputekstien aikana pidin leffaa liiankin outona ja etäisenä, mutta nyt parin päivän jälkeen se hahmottuu mielessäni huomattavasti paremmin.
The Lodgers
Lisää kauhutunnelmia ja edelliseen verrattuna leffa liikkuu selvästi tutummilla suunnilla, sillä kyseessä on varsin perinteinen kummitustalosäikyttely. Alussa viritellään kihelmöivän kutkuttavaa mysteeriä, joka herätti uteliaisuuteni varsin tehokkaasti. Tämäkään leffa ei selittele liikoja, mutta tällä kertaa olisin kyllä kaivannut hieman lisää informaatiota. Juuri täysi-ikäistyneet kaksoset, veli ja sisko, asuvat sukukartanossaan, jonka perustusten alla on maanalainen järvi. Sinne johtava kellariluukku on myös portti toiseen ulottuvuuteen, jossa asuvat henget ovat langettaneet kaksosten päälle kirouksen. Se liittyy esivanhempien synteihin, mutta leffa ei tosiaan paljasta itsestään paljoakaan. Kaksoset ovat ihan hyvä päähenkilöpari ja goottilainen kuvasto viehättää ajoittain, mutta muuten leffalla ei oikein ole annettavaa.
Keskiajalle sijoittuva seksikomedia, joka mainospuheen mukaan perustuu kahteen Decamerone-teoksen novelliin. Italialaisen nunnaluostarin rauha häiriintyy, kun uudeksi talonmieheksi saapuu Dave Francon esittämä komea nuorukainen, joka saa siveät siskot kiimasta sekaisin. Miesraukkaa ahdistellaan ja käytännössä väkisinmaataan useaan otteeseen, mutta koska nunnat ovat hotteja, alkaa uhrin asema tuntua yllättävän hyvältä. Meno on härskiä ja rietasta, mutta edes American Pie-levelille ei päästä. Paavikin voisi nauraa tälle, mikäli alkeellinen penis/pilluhuumori sattuisi häntä huvittamaan. Itse hörähdin pari kertaa, mutta enimmäkseen fiilikseni oli vaivautunut.
Wet Hot American Summer
Kovassa maineessa oleva kulttileffa, jossa jenkkinuoriso viettää kesäleirin viimeistä päivää kultaisella 80-luvulla. Tiesin suunnilleen, mitä odottaa ja kyllähän tämä iski nauruhermoon aika hyvin, vaikka randomi sekoilu ilman juonta kävikin ajoittain vähän rasittavaksi. Visuaalisuus, musiikki ja muu tyyli on kondiksessa ja olisin varmasti luullut tätä aidoksi kasarileffaksi, ellen olisi tiennyt sitä parodiaksi etukäteen. Leirillä sattuu kaikkea, mitä voi kuvitellakin kahelien teinien ja nuorten aikuisten ollessa kyseessä, ainoastaan veitsimurhaaja puuttuu. Christopher Melonin kokkihahmo oli loistava, varsinkin tunnistettuani näyttelijän parran alta. Leffassa olisi pitänyt olla enemmän tissejä, mutta hauska pseudokasaripläjäys näinkin.
It Comes at Night
Sitten kauhua vaihteeksi ja hyvin erikoiseen tapaukseen tulikin törmättyä. Olin kuullut leffasta paljon kehuja, joten aivan perinteisintä tusinaskeidaa en odottanutkaan. Maailmaa tai ainakin amerikkalaista korpiseutua on kohdannut jonkinlainen tarttuva sairaus ja eloon jääneet yrittävät selviytyä parhaansa mukaan. Missä eletään ja mitä on tapahtunut ovat kysymyksiä, joihin ei vastata tarkasti, mutta leffan idea onkin ihmisten välisen kommunikaation kuvauksessa. Kaksi perhettä liittoutuu olosuhteiden pakosta ja kokee kovia, kun pelko ja epäluulo estävät luottamuksen ja toimivan turvaverkon muodostamisen. Lopputekstien aikana pidin leffaa liiankin outona ja etäisenä, mutta nyt parin päivän jälkeen se hahmottuu mielessäni huomattavasti paremmin.
The Lodgers
Lisää kauhutunnelmia ja edelliseen verrattuna leffa liikkuu selvästi tutummilla suunnilla, sillä kyseessä on varsin perinteinen kummitustalosäikyttely. Alussa viritellään kihelmöivän kutkuttavaa mysteeriä, joka herätti uteliaisuuteni varsin tehokkaasti. Tämäkään leffa ei selittele liikoja, mutta tällä kertaa olisin kyllä kaivannut hieman lisää informaatiota. Juuri täysi-ikäistyneet kaksoset, veli ja sisko, asuvat sukukartanossaan, jonka perustusten alla on maanalainen järvi. Sinne johtava kellariluukku on myös portti toiseen ulottuvuuteen, jossa asuvat henget ovat langettaneet kaksosten päälle kirouksen. Se liittyy esivanhempien synteihin, mutta leffa ei tosiaan paljasta itsestään paljoakaan. Kaksoset ovat ihan hyvä päähenkilöpari ja goottilainen kuvasto viehättää ajoittain, mutta muuten leffalla ei oikein ole annettavaa.
[b]The Little Hours[/b]
 
Keskiajalle sijoittuva seksikomedia, joka mainospuheen mukaan perustuu kahteen Decamerone-teoksen novelliin. Italialaisen nunnaluostarin rauha häiriintyy, kun uudeksi talonmieheksi saapuu Dave Francon esittämä komea nuorukainen, joka saa siveät siskot kiimasta sekaisin. Miesraukkaa ahdistellaan ja käytännössä väkisinmaataan useaan otteeseen, mutta koska nunnat ovat hotteja, alkaa uhrin asema tuntua yllättävän hyvältä. Meno on härskiä ja rietasta, mutta edes American Pie-levelille ei päästä. Paavikin voisi nauraa tälle, mikäli alkeellinen penis/pilluhuumori sattuisi häntä huvittamaan. Itse hörähdin pari kertaa, mutta enimmäkseen fiilikseni oli vaivautunut.
 
[b]Wet Hot American Summer[/b]
 
Kovassa maineessa oleva kulttileffa, jossa jenkkinuoriso viettää kesäleirin viimeistä päivää kultaisella 80-luvulla. Tiesin suunnilleen, mitä odottaa ja kyllähän tämä iski nauruhermoon aika hyvin, vaikka randomi sekoilu ilman juonta kävikin ajoittain vähän rasittavaksi. Visuaalisuus, musiikki ja muu tyyli on kondiksessa ja olisin varmasti luullut tätä aidoksi kasarileffaksi, ellen olisi tiennyt sitä parodiaksi etukäteen. Leirillä sattuu kaikkea, mitä voi kuvitellakin kahelien teinien ja nuorten aikuisten ollessa kyseessä, ainoastaan veitsimurhaaja puuttuu. Christopher Melonin kokkihahmo oli loistava, varsinkin tunnistettuani näyttelijän parran alta. Leffassa olisi pitänyt olla enemmän tissejä, mutta hauska pseudokasaripläjäys näinkin.
 
[b]It Comes at Night[/b]
 
Sitten kauhua vaihteeksi ja hyvin erikoiseen tapaukseen tulikin törmättyä. Olin kuullut leffasta paljon kehuja, joten aivan perinteisintä tusinaskeidaa en odottanutkaan. Maailmaa tai ainakin amerikkalaista korpiseutua on kohdannut jonkinlainen tarttuva sairaus ja eloon jääneet yrittävät selviytyä parhaansa mukaan. Missä eletään ja mitä on tapahtunut ovat kysymyksiä, joihin ei vastata tarkasti, mutta leffan idea onkin ihmisten välisen kommunikaation kuvauksessa. Kaksi perhettä liittoutuu olosuhteiden pakosta ja kokee kovia, kun pelko ja epäluulo estävät luottamuksen ja toimivan turvaverkon muodostamisen. Lopputekstien aikana pidin leffaa liiankin outona ja etäisenä, mutta nyt parin päivän jälkeen se hahmottuu mielessäni huomattavasti paremmin.
 
[b]The Lodgers[/b]
 
Lisää kauhutunnelmia ja edelliseen verrattuna leffa liikkuu selvästi tutummilla suunnilla, sillä kyseessä on varsin perinteinen kummitustalosäikyttely. Alussa viritellään kihelmöivän kutkuttavaa mysteeriä, joka herätti uteliaisuuteni varsin tehokkaasti. Tämäkään leffa ei selittele liikoja, mutta tällä kertaa olisin kyllä kaivannut hieman lisää informaatiota. Juuri täysi-ikäistyneet kaksoset, veli ja sisko, asuvat sukukartanossaan, jonka perustusten alla on maanalainen järvi. Sinne johtava kellariluukku on myös portti toiseen ulottuvuuteen, jossa asuvat henget ovat langettaneet kaksosten päälle kirouksen. Se liittyy esivanhempien synteihin, mutta leffa ei tosiaan paljasta itsestään paljoakaan. Kaksoset ovat ihan hyvä päähenkilöpari ja goottilainen kuvasto viehättää ajoittain, mutta muuten leffalla ei oikein ole annettavaa.
21.07.2019
Echramath
4 kirjaa, 452 viestiä
KiLLPaTRiCKNykyäänhän ei ole sellaisia korkean profiilin pornoelokuvia, mitä näytettäisiin elokuvissa ja jossa yritettäisiin luoda ihan oikean elokuvan illuusio, siis juoni ja käsikirjoitus ja kohtauksia jne. Suurin osa voiidaan laskea lähinnä luontodokumenttimaiseksi taltioinniksi oikeasta panemisesta...
Bohemian Rhapsody on fiktiivinen ELOKUVA Freddie Mercuryn elämästä.
Kaikki konserttitaltioinnit on kuvattu uudestaan elokuvaa varten ja niissä näyttelee elokuvan pääesiintyjä Rami Malek.
Kaikki kohtaukset on selkeästi näyteltyjä varmaan jokaikisessä elokuvassa? Jopa siinä sinun lempi pornoelokuvassa.
Ei tuo aivan kaukaa haettu juttu olisi, Steve McQueenin tähdittävä Le Mans on fiktiivinen tarina fiktiivisestä kilpa-autoilijasta, mutta siinä on silti mukana todella paljon materiaalia vuoden 1970 kilpailusta, kuvausryhmä lähti jopa kisaan mukaan omalla kamera-autollaan (joka pärjäsi vähän huonosti koska kamerat painoivat ja niiden kelat piti käydä vaihtamista, mutta tämähän nyt ei välttämättä 24 tunnin ajossa radalla tunnu samalla tavalla kuin jossain muun tyyppisessä kilpailussa, jossa kärki karkaisi menojaa)
Sen sijaan tuntuu, että aidosta Live Aidista ei vain saisi suoraan paljoa käyttökelpoista materiaalia, edes yleisöstä, kun se on kuvattu niin erilaisella kameralla varmasti ja sitäpaitsi areenastakin piti luoda kopio, jossa saattoi olla eroa – arkistomateriaali luultavasti paistaisi silmään.
[quote="KiLLPaTRiCK" post=60062]
Bohemian Rhapsody on fiktiivinen ELOKUVA Freddie Mercuryn elämästä.
Kaikki konserttitaltioinnit on kuvattu uudestaan elokuvaa varten ja niissä näyttelee elokuvan pääesiintyjä Rami Malek.
Kaikki kohtaukset on selkeästi näyteltyjä varmaan jokaikisessä elokuvassa? Jopa siinä sinun lempi pornoelokuvassa.[/quote]
 
Nykyäänhän ei ole sellaisia korkean profiilin pornoelokuvia, mitä näytettäisiin elokuvissa ja jossa yritettäisiin luoda ihan oikean elokuvan illuusio, siis juoni ja käsikirjoitus ja kohtauksia jne. Suurin osa voiidaan laskea lähinnä luontodokumenttimaiseksi taltioinniksi oikeasta panemisesta...
 
Ei tuo aivan kaukaa haettu juttu olisi, Steve McQueenin tähdittävä [i]Le Mans[/i] on fiktiivinen tarina fiktiivisestä kilpa-autoilijasta, mutta siinä on silti mukana todella paljon materiaalia vuoden 1970 kilpailusta, kuvausryhmä lähti jopa kisaan mukaan omalla kamera-autollaan (joka pärjäsi vähän huonosti koska kamerat painoivat ja niiden kelat piti käydä vaihtamista, mutta tämähän nyt ei välttämättä 24 tunnin ajossa radalla tunnu samalla tavalla kuin jossain muun tyyppisessä kilpailussa, jossa kärki karkaisi menojaa)
 
Sen sijaan tuntuu, että aidosta Live Aidista ei vain saisi suoraan paljoa käyttökelpoista materiaalia, edes yleisöstä, kun se on kuvattu niin erilaisella kameralla varmasti ja sitäpaitsi areenastakin piti luoda kopio, jossa saattoi olla eroa – arkistomateriaali luultavasti paistaisi silmään.
22.07.2019
KiLLPaTRiCK
254 kirjaa, 2 kirja-arviota, 434 viestiä
Ai nyt ruvetaan jo saivartelemaan muutamasta sekunnista ja kuvista yleisöä?
Ai nyt ruvetaan jo saivartelemaan muutamasta sekunnista ja kuvista yleisöä?
13.08.2019
Berberian Sound Studio
Melkoisen hämärä kuvaus elokuvateollisuuden vähemmän tunnetusta sektorista, eli äänisuunnittelusta, jota ei useinkaan käsitellä edes making of-dokumenteissa. Alussa brittiläinen foley-artisti matkustaa Italiaan toimeksiantonaan paikallisen kauhuelokuvan äänimaailman toteuttaminen ja valvonta. Toby Jonesin esittämä hiljainen, mutta tunnollinen äänispesialisti kohtaa outoja vaikeuksia eläväisten italiaanojen kanssa, mutta yrittää kuitenkin parhaansa, vaikka kauhuelokuvan vaatimat groteskit soundit miestä puistattavatkin. Studiolla ovat läsnä myös itseään täynnä oleva ohjaaja, kusipäinen tuottaja, vaihteleva joukko dubbaajia sekä muuta ääntä tuottavaa porukkaa.
En ole varma, mihin aikaan elokuva sijoittuu, mutta analogisten laitteiden ja magneettinauhojen hallitsemasta kuvastosta päätellen kummallinen ääniproduktio tapahtuu 70/80-luvulla. Elokuvan sisäisen elokuvan nimeä ei mainita eikä siitä nähdä edes mainosjulistetta, mutta soundimaailman perusteella se on selvästi giallo-kauhua, jossa veri roiskuu, niskat taittuvat ja kauniit naiset kiljuvat kameran zoomatessa naamalähikuvaan. Studiolla on jatkuvasti jokin vinksallaan, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, mistä oikein kiikastaa. Ohjaaja tuntee tekevänsä mestariteosta, mutta ääninäyttelijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa ja tuottaja lähinnä vittuilee kaikille. Ääniekspertti itse on melko herkkis ja suhtautuu työhönsä turhankin vakavasti. Järkihän siinä lähtee.
Kuten epämääräisestä jaarittelustani voi päätellä, en oikein tiedä, mikä on varsinainen mielipiteeni elokuvasta. Siinä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, hahmot vain hengailevat studiolla kelojen pyöriessä, valojen välkkyessä ja huutojen raikuessa mikrofoneihin. Retiisejä revitään ja meloneita murskataan väkivaltaisten äänien luomiseksi ja muutenkin kotiteatterin kajareista puskee varsin erikoista kakofoniaa. Katsojalta velvoitetaan tavallista tarkempaa kuvan ja äänen havainnointia, mikä toi elämykseen kieltämättä kiehtovan ulottuvuuden. Päähenkilön mielen horjuminen on tietenkin juonen pääjuttu, mutta noin muuten juonta olisi voinut olla enemmänkin. Niinpä elokuvan anti jää audiovisuaaliseen kikkailuun tarinankerronnan kustannuksella.
Melkoisen hämärä kuvaus elokuvateollisuuden vähemmän tunnetusta sektorista, eli äänisuunnittelusta, jota ei useinkaan käsitellä edes making of-dokumenteissa. Alussa brittiläinen foley-artisti matkustaa Italiaan toimeksiantonaan paikallisen kauhuelokuvan äänimaailman toteuttaminen ja valvonta. Toby Jonesin esittämä hiljainen, mutta tunnollinen äänispesialisti kohtaa outoja vaikeuksia eläväisten italiaanojen kanssa, mutta yrittää kuitenkin parhaansa, vaikka kauhuelokuvan vaatimat groteskit soundit miestä puistattavatkin. Studiolla ovat läsnä myös itseään täynnä oleva ohjaaja, kusipäinen tuottaja, vaihteleva joukko dubbaajia sekä muuta ääntä tuottavaa porukkaa.
En ole varma, mihin aikaan elokuva sijoittuu, mutta analogisten laitteiden ja magneettinauhojen hallitsemasta kuvastosta päätellen kummallinen ääniproduktio tapahtuu 70/80-luvulla. Elokuvan sisäisen elokuvan nimeä ei mainita eikä siitä nähdä edes mainosjulistetta, mutta soundimaailman perusteella se on selvästi giallo-kauhua, jossa veri roiskuu, niskat taittuvat ja kauniit naiset kiljuvat kameran zoomatessa naamalähikuvaan. Studiolla on jatkuvasti jokin vinksallaan, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, mistä oikein kiikastaa. Ohjaaja tuntee tekevänsä mestariteosta, mutta ääninäyttelijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa ja tuottaja lähinnä vittuilee kaikille. Ääniekspertti itse on melko herkkis ja suhtautuu työhönsä turhankin vakavasti. Järkihän siinä lähtee.
Kuten epämääräisestä jaarittelustani voi päätellä, en oikein tiedä, mikä on varsinainen mielipiteeni elokuvasta. Siinä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, hahmot vain hengailevat studiolla kelojen pyöriessä, valojen välkkyessä ja huutojen raikuessa mikrofoneihin. Retiisejä revitään ja meloneita murskataan väkivaltaisten äänien luomiseksi ja muutenkin kotiteatterin kajareista puskee varsin erikoista kakofoniaa. Katsojalta velvoitetaan tavallista tarkempaa kuvan ja äänen havainnointia, mikä toi elämykseen kieltämättä kiehtovan ulottuvuuden. Päähenkilön mielen horjuminen on tietenkin juonen pääjuttu, mutta noin muuten juonta olisi voinut olla enemmänkin. Niinpä elokuvan anti jää audiovisuaaliseen kikkailuun tarinankerronnan kustannuksella.
[b]Berberian Sound Studio[/b]
 
Melkoisen hämärä kuvaus elokuvateollisuuden vähemmän tunnetusta sektorista, eli äänisuunnittelusta, jota ei useinkaan käsitellä edes making of-dokumenteissa. Alussa brittiläinen foley-artisti matkustaa Italiaan toimeksiantonaan paikallisen kauhuelokuvan äänimaailman toteuttaminen ja valvonta. Toby Jonesin esittämä hiljainen, mutta tunnollinen äänispesialisti kohtaa outoja vaikeuksia eläväisten italiaanojen kanssa, mutta yrittää kuitenkin parhaansa, vaikka kauhuelokuvan vaatimat groteskit soundit miestä puistattavatkin. Studiolla ovat läsnä myös itseään täynnä oleva ohjaaja, kusipäinen tuottaja, vaihteleva joukko dubbaajia sekä muuta ääntä tuottavaa porukkaa.
 
En ole varma, mihin aikaan elokuva sijoittuu, mutta analogisten laitteiden ja magneettinauhojen hallitsemasta kuvastosta päätellen kummallinen ääniproduktio tapahtuu 70/80-luvulla. Elokuvan sisäisen elokuvan nimeä ei mainita eikä siitä nähdä edes mainosjulistetta, mutta soundimaailman perusteella se on selvästi giallo-kauhua, jossa veri roiskuu, niskat taittuvat ja kauniit naiset kiljuvat kameran zoomatessa naamalähikuvaan. Studiolla on jatkuvasti jokin vinksallaan, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, mistä oikein kiikastaa. Ohjaaja tuntee tekevänsä mestariteosta, mutta ääninäyttelijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa ja tuottaja lähinnä vittuilee kaikille. Ääniekspertti itse on melko herkkis ja suhtautuu työhönsä turhankin vakavasti. Järkihän siinä lähtee.
 
Kuten epämääräisestä jaarittelustani voi päätellä, en oikein tiedä, mikä on varsinainen mielipiteeni elokuvasta. Siinä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, hahmot vain hengailevat studiolla kelojen pyöriessä, valojen välkkyessä ja huutojen raikuessa mikrofoneihin. Retiisejä revitään ja meloneita murskataan väkivaltaisten äänien luomiseksi ja muutenkin kotiteatterin kajareista puskee varsin erikoista kakofoniaa. Katsojalta velvoitetaan tavallista tarkempaa kuvan ja äänen havainnointia, mikä toi elämykseen kieltämättä kiehtovan ulottuvuuden. Päähenkilön mielen horjuminen on tietenkin juonen pääjuttu, mutta noin muuten juonta olisi voinut olla enemmänkin. Niinpä elokuvan anti jää audiovisuaaliseen kikkailuun tarinankerronnan kustannuksella.
15.09.2019
Gozu
Japanin hullu tiedemies tai siis ohjaaja Takashi Miike on tunnettu mieltä kääntävästä, usein surrealistisesta tyylistään ja siitä tämä fantastinen sekoilupläjäys on malliesimerkki. Olen nähnyt leffan kerran joskus vuosia sitten, jolloin en tajunnut siitä paljoakaan ja yhtä hämmentyneeksi se jätti minut uusintakierroksellakin. Tällä kertaa en edes yrittänyt löytää omituisten tapahtumien ketjureaktiosta logiikkaa tai syvempiä merkityksiä, vaan keskityin nauttimaan matkasta. Matkalle tässä nimittäin pääsee, eikä avustavia aineita tarvita.
Alussa yakuza-jengi kokoontuu neuvonpitoon, jonka aikana huomataan, ettei yhdellä jäsenellä ole pääkoppa aivan kunnossa. Riskitekijästä on päästävä eroon ja homman saa hoitaakseen rivimies Minami, joka lähtee kuskaamaan pahaa aavistamatonta veljeään likvidointipaikalle. Tähän saakka leffa tuntuu melkein normaalilta, mutta sitten kaikki muuttuu ja tapahtumien kuvailu alkaa olla mahdotonta. Kyyditettävä jengiläinen kuolee hieman etuajassa ja kahvitauon aikana ruumis katoaa autosta jäljettömiin. Minami-parka ryhtyy etsimään ruumista pomon hengittäessä niskaan ja ajautuu jatkuvasti yhä järjettömämpien sattumusten vietäväksi. Päähenkilö on enimmäkseen yhtä hukassa kuin katsojakin.
Miiken leffat sijoittuvat hyvin usein yakuzan maailmaan ja vähintään sen reunoilla ainakin käväistään. Yhtä usein mukana on varsin räväkkää väkivaltaa, mutta tästä leffasta graafinen gore puuttuu kokonaan, vaikka lievältä paihoinpitelyltä ei voidakaan välttyä. Leffan mielipuolisuus onkin enemmän komediallista kuin ahdistavaa sorttia ja sainkin nauraa sen äärellä useaan kertaan. Jos pidät ohjaajan vinoutuneista visioista, mutta et hänen väkivaltaisemmasta kuvastostaan, Gozu on valintasi.
Cold Fish
Lisää hämäriä tunnelmia Japanista, ohjaksissa tällä kertaa Sion Sono. En olekaan nähnyt hänen muita elokuviaan, vaikka nimi onkin ollut tuttu jo pitkään. Mitään aivan tavallista mies ei taida tuottaa ainakaan länsimaalaisesta näkökulmasta, eikä tämäkään tapaus varmasti keskiverrolle katsojalle kolahda. Pohjimmiltaan elokuva on sarjamurhaajatrilleri, jonka perusrakenne on kohtuullisen normaali, mutta päähenkilöt ja muutamat juonenkäänteet nostavat outouskerrointa roimasti. Kyllä tämän japanilaiseksi elokuvaksi tunnistaa.
Shamoto on hiljainen ja sulkeutunut mies, joka pitää akvaariokauppaa ja yrittää tulla toimeen tyttärensä ja uuden vaimonsa kanssa. Kommellusten kautta hän päätyy puolivahingossa kimppaan toisen akvaariokauppiaan Muratan kanssa, mutta uusi bisneskumppani aiheuttaa hänessä suurta epävarmuutta. Aluksi Murata vaikuttaa mukavalta ja kohteliaalta herrasmieheltä, mutta pian hänestä paljastuu synkempi ja epävakaampi puoli. Niin leppoisa kaveri kuin onkin, bisnesten pitää sujua, vaikka se vaatisi asiakkaan tai muun asianosaisen murhaamista. Niin käykin ja poloinen Shamoto tulee vedetyksi mukaan alati pahenevaan väkivallan kierteeseen.
Kaksi päähenkilöä muodostaa toisilleen vastavoimat: vitsaileva ja eläväinen Murata ei voi sietää nyhveröä rikostoveriaan, joka ei saa sanaa suustaan, vaikka syytä olisi. Shamoto puolestaan yrittää vastustaa vahvempaansa edes jotenkin, mutta sotkee itsensä vain syvemmälle suohon. Lopussa kaikki lähtee lopullisesti lapasesta, mutta ei mitenkään vapauttavaan tai puhtaaksi tekevään tyyliin. En halua spoilata, joten totean vain, että loppu on melko repäisevä ja mielenvikainen, kun kaikkien hahmojen psyyke saavuttaa romahduspisteen.
Japanin hullu tiedemies tai siis ohjaaja Takashi Miike on tunnettu mieltä kääntävästä, usein surrealistisesta tyylistään ja siitä tämä fantastinen sekoilupläjäys on malliesimerkki. Olen nähnyt leffan kerran joskus vuosia sitten, jolloin en tajunnut siitä paljoakaan ja yhtä hämmentyneeksi se jätti minut uusintakierroksellakin. Tällä kertaa en edes yrittänyt löytää omituisten tapahtumien ketjureaktiosta logiikkaa tai syvempiä merkityksiä, vaan keskityin nauttimaan matkasta. Matkalle tässä nimittäin pääsee, eikä avustavia aineita tarvita.
Alussa yakuza-jengi kokoontuu neuvonpitoon, jonka aikana huomataan, ettei yhdellä jäsenellä ole pääkoppa aivan kunnossa. Riskitekijästä on päästävä eroon ja homman saa hoitaakseen rivimies Minami, joka lähtee kuskaamaan pahaa aavistamatonta veljeään likvidointipaikalle. Tähän saakka leffa tuntuu melkein normaalilta, mutta sitten kaikki muuttuu ja tapahtumien kuvailu alkaa olla mahdotonta. Kyyditettävä jengiläinen kuolee hieman etuajassa ja kahvitauon aikana ruumis katoaa autosta jäljettömiin. Minami-parka ryhtyy etsimään ruumista pomon hengittäessä niskaan ja ajautuu jatkuvasti yhä järjettömämpien sattumusten vietäväksi. Päähenkilö on enimmäkseen yhtä hukassa kuin katsojakin.
Miiken leffat sijoittuvat hyvin usein yakuzan maailmaan ja vähintään sen reunoilla ainakin käväistään. Yhtä usein mukana on varsin räväkkää väkivaltaa, mutta tästä leffasta graafinen gore puuttuu kokonaan, vaikka lievältä paihoinpitelyltä ei voidakaan välttyä. Leffan mielipuolisuus onkin enemmän komediallista kuin ahdistavaa sorttia ja sainkin nauraa sen äärellä useaan kertaan. Jos pidät ohjaajan vinoutuneista visioista, mutta et hänen väkivaltaisemmasta kuvastostaan, Gozu on valintasi.
Cold Fish
Lisää hämäriä tunnelmia Japanista, ohjaksissa tällä kertaa Sion Sono. En olekaan nähnyt hänen muita elokuviaan, vaikka nimi onkin ollut tuttu jo pitkään. Mitään aivan tavallista mies ei taida tuottaa ainakaan länsimaalaisesta näkökulmasta, eikä tämäkään tapaus varmasti keskiverrolle katsojalle kolahda. Pohjimmiltaan elokuva on sarjamurhaajatrilleri, jonka perusrakenne on kohtuullisen normaali, mutta päähenkilöt ja muutamat juonenkäänteet nostavat outouskerrointa roimasti. Kyllä tämän japanilaiseksi elokuvaksi tunnistaa.
Shamoto on hiljainen ja sulkeutunut mies, joka pitää akvaariokauppaa ja yrittää tulla toimeen tyttärensä ja uuden vaimonsa kanssa. Kommellusten kautta hän päätyy puolivahingossa kimppaan toisen akvaariokauppiaan Muratan kanssa, mutta uusi bisneskumppani aiheuttaa hänessä suurta epävarmuutta. Aluksi Murata vaikuttaa mukavalta ja kohteliaalta herrasmieheltä, mutta pian hänestä paljastuu synkempi ja epävakaampi puoli. Niin leppoisa kaveri kuin onkin, bisnesten pitää sujua, vaikka se vaatisi asiakkaan tai muun asianosaisen murhaamista. Niin käykin ja poloinen Shamoto tulee vedetyksi mukaan alati pahenevaan väkivallan kierteeseen.
Kaksi päähenkilöä muodostaa toisilleen vastavoimat: vitsaileva ja eläväinen Murata ei voi sietää nyhveröä rikostoveriaan, joka ei saa sanaa suustaan, vaikka syytä olisi. Shamoto puolestaan yrittää vastustaa vahvempaansa edes jotenkin, mutta sotkee itsensä vain syvemmälle suohon. Lopussa kaikki lähtee lopullisesti lapasesta, mutta ei mitenkään vapauttavaan tai puhtaaksi tekevään tyyliin. En halua spoilata, joten totean vain, että loppu on melko repäisevä ja mielenvikainen, kun kaikkien hahmojen psyyke saavuttaa romahduspisteen.
[b]Gozu[/b]
 
Japanin hullu tiedemies tai siis ohjaaja Takashi Miike on tunnettu mieltä kääntävästä, usein surrealistisesta tyylistään ja siitä tämä fantastinen sekoilupläjäys on malliesimerkki. Olen nähnyt leffan kerran joskus vuosia sitten, jolloin en tajunnut siitä paljoakaan ja yhtä hämmentyneeksi se jätti minut uusintakierroksellakin. Tällä kertaa en edes yrittänyt löytää omituisten tapahtumien ketjureaktiosta logiikkaa tai syvempiä merkityksiä, vaan keskityin nauttimaan matkasta. Matkalle tässä nimittäin pääsee, eikä avustavia aineita tarvita.
 
Alussa yakuza-jengi kokoontuu neuvonpitoon, jonka aikana huomataan, ettei yhdellä jäsenellä ole pääkoppa aivan kunnossa. Riskitekijästä on päästävä eroon ja homman saa hoitaakseen rivimies Minami, joka lähtee kuskaamaan pahaa aavistamatonta veljeään likvidointipaikalle. Tähän saakka leffa tuntuu melkein normaalilta, mutta sitten kaikki muuttuu ja tapahtumien kuvailu alkaa olla mahdotonta. Kyyditettävä jengiläinen kuolee hieman etuajassa ja kahvitauon aikana ruumis katoaa autosta jäljettömiin. Minami-parka ryhtyy etsimään ruumista pomon hengittäessä niskaan ja ajautuu jatkuvasti yhä järjettömämpien sattumusten vietäväksi. Päähenkilö on enimmäkseen yhtä hukassa kuin katsojakin.
 
Miiken leffat sijoittuvat hyvin usein yakuzan maailmaan ja vähintään sen reunoilla ainakin käväistään. Yhtä usein mukana on varsin räväkkää väkivaltaa, mutta tästä leffasta graafinen gore puuttuu kokonaan, vaikka lievältä paihoinpitelyltä ei voidakaan välttyä. Leffan mielipuolisuus onkin enemmän komediallista kuin ahdistavaa sorttia ja sainkin nauraa sen äärellä useaan kertaan. Jos pidät ohjaajan vinoutuneista visioista, mutta et hänen väkivaltaisemmasta kuvastostaan, Gozu on valintasi.
 
[b]Cold Fish[/b]
 
Lisää hämäriä tunnelmia Japanista, ohjaksissa tällä kertaa Sion Sono. En olekaan nähnyt hänen muita elokuviaan, vaikka nimi onkin ollut tuttu jo pitkään. Mitään aivan tavallista mies ei taida tuottaa ainakaan länsimaalaisesta näkökulmasta, eikä tämäkään tapaus varmasti keskiverrolle katsojalle kolahda. Pohjimmiltaan elokuva on sarjamurhaajatrilleri, jonka perusrakenne on kohtuullisen normaali, mutta päähenkilöt ja muutamat juonenkäänteet nostavat outouskerrointa roimasti. Kyllä tämän japanilaiseksi elokuvaksi tunnistaa.
 
Shamoto on hiljainen ja sulkeutunut mies, joka pitää akvaariokauppaa ja yrittää tulla toimeen tyttärensä ja uuden vaimonsa kanssa. Kommellusten kautta hän päätyy puolivahingossa kimppaan toisen akvaariokauppiaan Muratan kanssa, mutta uusi bisneskumppani aiheuttaa hänessä suurta epävarmuutta. Aluksi Murata vaikuttaa mukavalta ja kohteliaalta herrasmieheltä, mutta pian hänestä paljastuu synkempi ja epävakaampi puoli. Niin leppoisa kaveri kuin onkin, bisnesten pitää sujua, vaikka se vaatisi asiakkaan tai muun asianosaisen murhaamista. Niin käykin ja poloinen Shamoto tulee vedetyksi mukaan alati pahenevaan väkivallan kierteeseen.
 
Kaksi päähenkilöä muodostaa toisilleen vastavoimat: vitsaileva ja eläväinen Murata ei voi sietää nyhveröä rikostoveriaan, joka ei saa sanaa suustaan, vaikka syytä olisi. Shamoto puolestaan yrittää vastustaa vahvempaansa edes jotenkin, mutta sotkee itsensä vain syvemmälle suohon. Lopussa kaikki lähtee lopullisesti lapasesta, mutta ei mitenkään vapauttavaan tai puhtaaksi tekevään tyyliin. En halua spoilata, joten totean vain, että loppu on melko repäisevä ja mielenvikainen, kun kaikkien hahmojen psyyke saavuttaa romahduspisteen.
16.09.2019
Mallaspappi
120 kirjaa, 118 kirja-arviota, 232 viestiä
Eilen kävin katsomassa tämän Olen suomalainen -elokuvan. Hyvää elokuvassa oli, että Matti Ristinen muistutti paljon Kari Tapiota ja näytteli erittäin hyvin humalaista, humalatilan kaikissa vaiheissa ja tyypeissä aina ruikuttavasta itkupillistä ylienergiseen hoilottajaan. Huonoa se, että niitä olenkrapulassahotellissajatilityhjätoivottavastivaimoeijätä -kohtauksia oli välillä turhan monta putkeen, niin hyvin kuin ne olivatkin tehtyjä. Saattoivat ne tosin olla tasapainotukseksi alulle, joka oli lähinnä pitkäveteistä nuoriparin hempeilyä. Mutta älkää nyt käsittäkö väärin, nautin leffaillasta oikein kovasti, menkää toki muutkin katsomaan!
Eilen kävin katsomassa tämän Olen suomalainen -elokuvan. Hyvää elokuvassa oli, että Matti Ristinen muistutti paljon Kari Tapiota ja näytteli erittäin hyvin humalaista, humalatilan kaikissa vaiheissa ja tyypeissä aina ruikuttavasta itkupillistä ylienergiseen hoilottajaan. Huonoa se, että niitä olenkrapulassahotellissajatilityhjätoivottavastivaimoeijätä -kohtauksia oli välillä turhan monta putkeen, niin hyvin kuin ne olivatkin tehtyjä. Saattoivat ne tosin olla tasapainotukseksi alulle, joka oli lähinnä pitkäveteistä nuoriparin hempeilyä. Mutta älkää nyt käsittäkö väärin, nautin leffaillasta oikein kovasti, menkää toki muutkin katsomaan!
16.09.2019
Jätän väliin. Ryyppäävistä kansallissankareista on Suomessa tehty elokuvia jo ihan tarpeeksi, eivätkä ne ole olleet kovin mielenkiintoisia. Perussuomalaiseen makuun tuokin varmasti uppoaa, mutta tuskin minuun. Sitten on tietysti se, ettei iskelmä oikein puhuttele, vaikka Kari Tapiota noin muuten pystynkin kunnioittamaan.
En toki kritisoi viinaan meneviä suurmiehiä sen enempää kuin raittiitakaan, koska maistuuhan se keitto itsellenikin. Mutta Irwin Goodmanin, Matti Nykäsen ja Olavi Virran jälkeen nämä kotimaiset ryyppäyselokuvat eivät juuri innosta.
En toki kritisoi viinaan meneviä suurmiehiä sen enempää kuin raittiitakaan, koska maistuuhan se keitto itsellenikin. Mutta Irwin Goodmanin, Matti Nykäsen ja Olavi Virran jälkeen nämä kotimaiset ryyppäyselokuvat eivät juuri innosta.
Jätän väliin. Ryyppäävistä kansallissankareista on Suomessa tehty elokuvia jo ihan tarpeeksi, eivätkä ne ole olleet kovin mielenkiintoisia. Perussuomalaiseen makuun tuokin varmasti uppoaa, mutta tuskin minuun. Sitten on tietysti se, ettei iskelmä oikein puhuttele, vaikka Kari Tapiota noin muuten pystynkin kunnioittamaan.
 
En toki kritisoi viinaan meneviä suurmiehiä sen enempää kuin raittiitakaan, koska maistuuhan se keitto itsellenikin. Mutta Irwin Goodmanin, Matti Nykäsen ja Olavi Virran jälkeen nämä kotimaiset ryyppäyselokuvat eivät juuri innosta.