Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

[quote="maahinen" post=54524][b]James Cameron Aliens 1986[/b]. Lähti kiintoisammin liikkeelle kuin Alien ja pari potentiaalisen kiinnostavaa hahmoa (androidi ja firman edustaja), mutta viimeistään lopun epälooginen tytönpelastusoperaatio veti pisteet takaisin alas.[/quote] Paras Alien-elokuva mielestäni. Eka on pelottavampi ja ahdistavampi, mutta Cameronin sotaisampi näkemys iskee kuitenkin enemmän. Sijoittuu omalle parhaiden elokuvien top-kymppilistalleni.

[b]There Will Be Blood[/b] There Will Be Blood on elokuva, minkä jotenkin olen onnistunut ohittamaan kaikki nämä vuodet. Eilen onnistuin lyhentämään Katso tämä elokuva! -listaani viimein tällä nimikkeellä kun televisio päätti yhdistää kiinnostavan rainan flunssapäiviini.   Elokuva oli minusta kaiken saamansa hypen arvoinen. Kuvaus niksahtaneen mielen ideasta, pyrkimyksistä ja maailmankuvasta oli kuvattu tosi komeasti osoittelematta liikaa, että Tämä on nyt kuvaus psykopaatista. Tahtomattakin tietenkin huvitti ajatus, millainen erikoinen ja erinomainen kokemus amerikkalaisille on ollut elokuvan vähäeleisyys kun taas täällä Pohjolan kulmassa kerrontatapaan on totuttu.   Roolisuoritukset olivat hyviä ja mielenkiintoisimmiksi tekijöiksi muodostuivat toki Daniel, mutta myös syvästi uskonnollinen pappi, Eli. Danielin pojan kiinnostavin anti oli siinä, miten hän heijasti muita hahmoja ja maailmaa.

[b]Sheriffi (High Noon)[/b]   Minulla on joskus vähän ennakkoluuloja näin vanhoja leffoja kohtaan, että elokuvan kieli oli vielä vähän kehittymätöntä siihen aikaa eivätkä sen ajan leffat ole kestäneet aikaa, mieleen tulevat vaikkpa aikalaistunnelmaksi käypäset Charton Hestonin raamatulliset megaspektaakkelit (Kymmenen käskyä ja Ben Hur). Suomessahan Herran vuonna 1952 tehtiin mm. useita sotilasfarsseja, joissa monni ei tarkoittanut kalaa vaan Lasse Pöystiä. High Noon sen sijaan on yllättävänkin nykyaikaista kerrontaa – ja mustavalkoleffa ajalta, jolloin värit olivat jo vakiotavaraa, eli kyse on harkitusta ratkaisusta). Toisena tunnettuna ratkaisuna High Noon on lähes tulkoon reaaliaikainen, se kestää reilun tunnin ja kertoo reilun tunnin tapahtumista siinä ikonisessa villin lännen pikkukaupungissa (jos ei oikein edes saa selvää, minkä elinkeinon vuoksi se on olemassa).   Tarinan tuntevat pääpiirtien monet: jo tähteä naulaan hanskojen kanssa naulaan ripustellut sheriffi (Gary Cooper) saa kuulla, että kaupunkiin on puolen päivän junalla tulossa väkivaltainen kriminaali, joka hautoo kostoa, sheriffi kun pisti hänet vankilaan, alkuperäisen tuomion ollessa peräti hirttäminen. Yhteenotto on väistämätön, mutta kaupunkilaisten mielestä saattaisi olla parempi, jos sheriffi tuoreen vaimonsa kanssa painelisi vastakkaiseen suuntaan kun vielä voi, ja itseasiassa vaimonkaan mielestä ajatus ei ole yhtään hullumpi.   Vaimona yllättävän lyhyeksi jäänyttä näyttelijänuraansa aloittelee Grace Kelly (mustavalkokuva ja kveekariasu häivyttävän jonkin verran sitä, että hän oli vaivaiset 30 vuotta Cooperia nuorempia), apulaissheriffiin roolissa nähdään tyhjäpäisenä amiraalina itselleni tutumpi Lloyd Bridges ja aivan ensimmäisessä roolissaan sen jälkeen yhdessä jos toisessa länkkärissä velmuillut Lee van Cleef.   Kiehtovia nämä kaupunkilänkkärit, joissa erämää ei esiinny niinkään omana elementtinään vaan rajana. Sheriffillä on lain oikeutus, mutta hän on kuitenkin omillaan, rautahevosella ei saavu apujoukkoja vaan kuolema.   Jostakin syystä tämän DVD:n suomalaiseksi ikärajaksi on merkitty 3(!) muiden Pohjoismaiden arvion ollessa 15. Taitaa olla painovirhe. Nykyinen lukema on ymmärrettävä 12.

Pari leffaa taas nähtynä:   [url=http://www.imdb.com/title/tt4291600/]Lady Macbeth[/url] on synkkä ja kieroutunut draama, jossa tunnelmaa luovat pysähtyneet kamerat, harmaat sävyt ja hiljakseen etenevä juoni - jossa silti tapahtuu hämmentäviä asioita, murhia ja järkytyksiä. Erikoinen elokuva, jota kuitenkin suosittelen toden teolla, sillä minut se vakuutti.   [url=http://www.imdb.com/title/tt1972591/]King Arthur - Legend of the Sword.[/url] Keskinkertaisen viihdyttävää kuraa ja taas yksi elokuva, jonka tehosteet eivät näytä miltään, kun niitä katsoo lentokoneen ruudulta. Paljon muuta siinä ei sitten ollutkaan.

Mikä tuo juttu on, että tunnut katsovan elokuvia lähinnä lentokoneessa?

[quote="Astorethein" post=54685]Mikä tuo juttu on, että tunnut katsovan elokuvia lähinnä lentokoneessa?[/quote]   Tulee lennettyä työn puolesta aika paljon, ja pitkän matkan isoissa koneissa on viihdeyksiköt asennettuina tuolien selkänojiin. Yleensä valikoima on vielä suhteellisen uutta, joten useimmiten sieltä yksi tai kaksi leffaa tulee katsottua ihan vain ajan tappamiseksi. Mitäs sitä muutakaan tekisi, jos 6-9 tuntia pitää jumittaa paikallaan, ja ne leffat kuitenkin kuuluvat lipun hintaan.   Tällä kertaa lensin vain Helsingistä Lontooseen, mutta koneeksi osui A350, josta nuo viihdekeskukset löytyvät, eli ehdin ihan Euroopan lennollakin katsoa yhden leffan sieltä.

Uuden [b]Blade Runner[/b]in kolkutellessa ovella päätin viimeinkin katsastaa tämän itseltä vielä näkemättä jääneen kulttiklassikon, elis siis tämän 1982 version. Sen verran tykästyin, että mielenkiinto uuteen elokuvaan kasvoi huomattavasti. Samaten nousi kiinnostus myös Philip K. Dickin alkuperäisteokseen. To Do -listalle meni.   Tänään puolestaan hieman väsyneenä päivästä selailin puolihuolimattomasti Netflixin valikoimaa, kun kohdalle osui paljon kritiikkiä saanut filmatisointi Richelle Meadin [b]Vampire Academy[/b] -sarjaan perustuvasta samannimisestä leffasta. Annos teinivampyyreita kuulosti juuri sopivalta aivotoiminnalleni sillä hetkellä. Ja olin tietysti utelias, tykkäsin Meadin kirjasarjasta melko paljon. Leffa sen sijaan ei ollut mikään erityisen hyvä, näyttely oli ala-arvoista jopa meikäläisen mittapuulla, mutta toisin kuin monet muut, tykkäsin Dimitrin näyttelijästä osassaan. En tiedä kuinka paljon juonesta saa irti, jos ei ole lukenut kirjoja...tarina voi vaikuttaa sekavalta ja suurelta osin tuntui kuin olisi katsonut leffaa, joka yrittää olla Harry Potter Twilightin maailmassa. Sääli, Meadin sarja on oikeasti paljon parempi kuin leffa jälleen kerran antaa ymmärtää.   + Shadowhunters faneille tiedoksi; mikäli kiinnostaa nähdä miltä [color=black]Dominic Sherwood[/color] näyttää tummatukkaisena, kannattaa tämä kuitenkin katsastaa. :wink:

[b]The Burning[/b]   Slasher-elokuvat olivat voimissaan 80-luvulla ja ne kaksi tunnetuinta naamiomurhaajaa saivat tietenkin runsaasti jäljittelijöitä. Yksi lisäys teinejä silpovaan genreen oli The Burning, jonka nimeen kiteytyy elokuvan lähtökohta. Kesäleiriä viettävät nuorukaiset päättävät tehdä ohjaajalleen pienen kepposen, joka menee hieman vikaan sillä seurauksella, että ohjaaja palaa karrelle ja joutuu sairaalaan useammaksi vuodeksi. Kun kotiutumisen päivä koittaa, on tietenkin aika kostaa. Jostain syystä ensimmäinen uhri on viaton katuhuora, mutta kohtaus määrittää pahuuden fyysisen olemuksen. Murhaajasta ei nimittäin nähdä yleensä muuta kuin hänen käyttämänsä isot puutarhasakset.   Sitten leikataankin aurinkoisiin tunnelmiin uuden kesäleirin keskelle, jossa himokkaat teinipojat saalistavat pillua vaihtelevalla menestyksellä. Joukkoon mahtuu itsevarmoja kusipäitä, heiveröisiä nörttejä sekä kikattavia tyttöjä, jotka eivät oikein tiedä, miten vastata uhoavien urosten soidinkutsuihin. Välillä paljaat tissit huojuvat ja kuten tiedämme, alastomuus ja varsinkin seksi tarkoittaa, että tappaja on lähellä. Niinpä eräskin tyttö heittää henkensä noin minuutti makuupussissa peuhaamisen jälkeen.   Tappokohtauksia on yllättävän vähän ja ne ovat yllättävän lyhyitä. Ne kuitenkin toimivat tehokkaasti, sillä kun sakset sivaltavat, se on niin sanotusti kerrasta poikki. Erikoistehosteiden erikoismies Tom Savini on loihtinut asiallisia näkymiä, jotka vakuuttavat, vaikka kamera ei sisälmysten keskelle tarkennakaan. Unohtaa ei pidä mainiota musaraitaa, jossa syntikat maalailevat hienoja tunnelmia tyylillä, joka hallittiin vain kasarilla. The Burning on esikuviensa klooni, mutta silti viihdyttävä ja jopa jännittävä kauhuelokuva.

Olen yrittänyt katsoa lentokoneen miniruudulta elokuvia, mutta aina ne jäävät kesken, ei niin pienenä kertakaikkiaan voi nauttia edes tv-elokuvista. Onneksi lentokoneessa pystyy lukemaan, toisin kuin bussissa, jossa voi vain katsella ulos tai tulee paha olo.   [b]Paul Verhoeven Hollow man 2000.[/b] Olisi ollut paljon kiinnostavampi puhtaana scifileffana näkymättömyyskokeiluista, ilman puolivälin tylsää käännöstä kauhuun. Eikö nyt näkymätön mies tirkistelyä jännempää tekemistä keksi, ja siitä homma sitten eskaloituu näkymättömyyden rapauttaessa aivotoimintaa.   [b]Ron Shelton Bull Durham 1988[/b]. Ihan hupaisa baseballkomedia, vaikka suurin osa filmistä onkin odottelua, milloin Sarandon ja Costner nähdään sängyssä yhdessä.   [b]Paul Schrader The comfort of strangers 1990.[/b] Pitkäveteinen, tolkuton, sairas, kaunis, hypnoottinen. Perustuu Ian McEwanin Venetsiassa tapahtuvaan romaaniin.   [b]T.J. Särkkä Naiskohtaloita 1947.[/b] Hurjaa melodraamaa. Maupassantin romaani Une vie siirrettynä Suomeen. Kuvaus on huippuluokkaa.   [b]Alan Parker Mississippi burning 1988[/b]. Perustuu tositapahtumiin kolmen ihmisoikeustyöntekijän murhasta 1964. Kaikin puolin hyvin onnistunut katsaus sokaisevaan rotuvihaan.   [b]Peter Jackson The Lovely bones 2009.[/b] Paljon muutoksia kirjaan verrattuna eikä parempaan suuntaan. Haahuilua elämän ja kuoleman välitilassa, dekkarielementit poissa. Henkilöhahmot latistuneet paitsi Stanley Tuccin erinomainen sarjamurhaaja.

[b]Dredd (2012)[/b]   Se parempi Judge Dredd -filmatisointi.   Hiukan yksioikoinen osa lähdemateriaalista on tietysti filtteröity mukaan. 200AD-lehden lähes jokaisessa numerossa esiintyvä Judge Dredd -sarjakuva on välillä ollut fasistisen dystopian satiiria, välillä etsinyt meistä kaikista sitä pimeintä likaistaharrya, joka pistäisi punkit ja perpit järjestykseen ja välillä ollut seikkailusarjakuva coolista tulevaisuuden poliisista. Leffa on jälkimmäistä. Sarjakuvasta tuttuihin megakaupungin asukkaiden älyttömiin villityksiin lähinnä viitataan.   Lisäksi ollaan huomattavasti alkuteosta lähemmässä tulevaisuudessa, poissa ovat avaruusolennot ja -alukset, oikeasti älykkäät robotit, lentävät autot. Johannesburgin brutalistisilla kaduilla hurjastellaan autoilla, jotka ovat vanhoja jo nyt ja varsin saumattomilla efekteillä sinne lisätyt megakompleksit eivät ole nekään ihan niin massiivisia. Yhdistäkää mielessäni kaikki, mitä Dubaihin rakennetaan nykyisin ja [url=https://en.wikipedia.org/wiki/Kowloon_Walled_City]Kowloonin[/url] pahamainen kortteli Hong Kongissa.   Budjetti saattoi tietysti vaikuttaa asiaan, vuoden 1995 surullisen kuuluisassa versiossa oli enemmän rahaa ja enemmän mahdollisuuksia tuoda sarjakuvan älyttömyyksiä mukaan, Mean Machine Angelista lähtien. Toisaalta selvästi enemmän rahaa toi enemmän tahoja sotkemaan soppaa – en nyt lähde spekuloimaan eri väitteillä, kuinka paljon asiassa oli Sly Stallonen omaa vaatimusta, mutta joka tapauksessa leffasta muistetaan aina ensimmäisenä, että Dredd heiluu ympäriinsä enimmän leffaa [i]ilman kypärää[/i].   Karl Urban sen sijaan ottaa dreddinsä tosissaan ja onkin kerta kaikkiaan täydellinen rooliin. Vanha Kovanaama murisee ja ärjyy ja naaman ainoana näkyvänä osana suupielet menevät ihan riittävästi alaspäin. Muitakaan virhecastauksia ei nähdä, ikärajaa ei yritetä tiputtaa, mukana ei ole mikään niin hirvittävää kuin yrittää [i]viritellä romanssia[/i] Dreddin ja nuoren Judge Andersonin välille ja muutenkaan ei pysähtynyt tuijottamaan mitään "onpa saatanan tyhmä kohtaus"-hengessä.   Lyhyesti: Dredd tappaa talossa ja puutarhoja teräsbetonihelvetissä ei sitten olekaan. Häpeilemätöntä väkivaltaviihdettä, ja hyvin tehtyä, kuka pitää vaikka 80-luvun Scharzenegger-elokuvista hiukan tylymmässä muodossa, mutta samoin kuin jostain Yön ritarista, sinällään oikein hyvästä leffasta, ei tietenkään saa kokonaiskuvaa siitä, mitä Batman on eri inkarnaatioissaan ollut, ei tämäkään leffan kerro koko tarinaa eikä sitä ensikosketukseksi Judge Dreddin maailmaan voi suositella. Kirjastoissa lienee edelleen sen sijaan saatavissa niitä Jalavan albumeita.   Jatko-osaa odotellaan edelleen jossain muodossa. Alunperin Dredd jäi teatterikierrossa vähäsen tappiolle, mutta tallenne- ja striimausmyynti on ollut sen sijaan kokolailla hyvää. Netflixissa pyörii tälläkin hetkellä. Kuulemma ihan hyvät 3D-efektit jäävät luonnollisesti näkemättä.

Eipä tuohon ole lisättävää. Dredd on erinomainen toimintaelokuva, joka pieksee edellisen version rusinaksi. Jatkosta on ollut puhetta joko leffana tai tv-sarjana, joista jälkimmäinen taitaa toteutua todennäköisemmin. Tietysti katsoisin armotonta turpaanvetoa mielummin pidemmässä kuin lyhyemmässä mitassa.

[b]The Color Out of Space[/b]   Tämä oli jo melkein maatunut hyllyyni, mutta muistinpa viimein katsoa. Lovecraftin novellikin tuli luettua melko hiljattain, joten pystyin tekemään tarkkoja vertailuja, jotka tietenkin ovat aina leffalle epäedullisia. Kovin kriittisiä eroja en havainnut, sillä novelli on käännetty leffaksi suurempia vapauksia ottamatta. Sellaisena voi toki pitää sitä, että tapahtumat sijoittuvat 70-luvun Saksaan, eivätkä 1900-luvun taitteen Pohjois-Amerikkaan. Leffa on saksalaista tekoa, mikä selittää sijainnin ja sekaisin puhutun saksan ja englannin. Muitakin poikkeavuuksia on, mutta mitkään niistä eivät haitanneet katselukokemustani.   Kummallisten sattumusten sarja alkaa maahan iskeytyvästä meteorista, joka ei koostu mistään tunnetusta aineesta. Meteori pienentyy itsekseen ja häviää lopulta kokonaan. Lohkareen mukana kuitenkin saapui jotain elävää ja selittämätöntä, minkä vuoksi kasvillisuus ja myöhemmin ihmiset kokevat ikäviä muutoksia. Lovecraftin tarinan outo ja painostava tunnelma saavutetaan kiitettävästi, joskin elokuva laahaa jonkin verran, vaikka ei pitkä olekaan. Nopeaa toimintaa tämä ei tietenkään tarjoa missään vaiheessa. Amatöörimäiset näyttelijät vähän häiritsivät, mutta muuten leffa on ihan kelpo tapaus.   [b]Hardcore Henry[/b]   Videopeleistä on tehty elokuvia jo isot kasat, mutta tämä on pelimäisin näkemäni elokuva, eikä se edes perustu videopeliin. Homman nimi on first person-kuvakulmasta nähty supertiukka toimintamättö, joka muistuttaa räiskintäpeliä niin ulkoasultaan kuin mekaniikaltaankin. Mykkä päähenkilö ajautuu kuin itsestään action-kohtauksesta toiseen ja niiden lomassa sekalainen joukko tyyppejä kertoo, mihin mennä seuraavaksi. Aitoon videopelityyliin pääpahiskin käväisee välillä uhoamassa kadotakseen taas jonnekin. Jos pelimäistä tunnelmaa haluaa vielä erikseen korostaa, kannattaa käteen ottaa kaukosäätimen sijasta padi tai hiiri.   Juonesta ei ole syytä kertoa mitään, mutta teknisenä taidonnäytteenä Hardcore-Henkka on ensiluokkainen. Meno on nopeaa ja hyperaktiivista, eikä lukuisia stuntteja voi kuin tuijottaa suu auki. Kaikki näyttää yllättävän luomulta digitaalisen manipuloinnin erottuessa silmään vain harvoin. Miten tuokin tehtiin on kysymys, jonka esitin mielessäni useita kertoja. Vaikka tykitys on armotonta, viimeinen mättö kerrostalon katolla nosti suupieleni vielä hippasen tyytyväisempään virneeseen. VR-kypärä päässä elokuva olisi varmasti sydänkohtauksen veroinen kokemus.

Dreddistä sen verran, että sarjiksesta kannattaa lukea erityisesti noita 70-80-luvun tarinoita. Myöhemmissä alkoi taso laskea. Juonet alkoivat olla vähemmän kekseliäitä ja vähemmän moniulotteisia (taasko Megacity tuhotaan?), ja yhä vain useampi tarina alkoi unohtamaan, että Dredd on nimenomaan parodiaa väkivaltaisista ja ehdottoman mustavalkoisesti ajattelevista reaganilaisista sankareista. Tosin ekoissa 70-luvun tarinoissakin ei osattu valita onko Dredd auktoriteetti- ja sääntövastainen Likainen Harry -parodia, vai pakkomielteisesti lakiin suhtautuva fasistiparodia (vakiintui fasistiksi), mutta on noissa myöhemmissäkin sarjiksissa jäänyt mieleen pari epädreddmäisyyttä (mm. democracy-sarjan tarinoissa oli vaikea kuvitella, että Dredd suostuisi lain hengen vääristelyyn missään olosuhteissa demokratialiikkeen kukistamiseksi - vaikka itse demokratian kukistaminen lain sallimissa rajoissa onkin uskottavaa).     Joo... Katsottuja:   [b]The Founder[/b]   Batman- ja Beetlejuice -näyttelijä Michael Keaton kovasti yrittää lähteä urallaan uuteen lentoon, ja The Birdman ja The Founder antavatkin syytä uskoa että se onnistuu. Kuva määrätietoisesta ja myöskin melko mulkusta yrittäjästä on sen verran rankka ja ristiriitainen, että elokuva ei vaikuta MacDonald's-ketjun mainokselta, jollainen siitä olisi helposti voinut tulla kun hamppariyhtiön alkuaikoja kuvataan.     [b]What we do in the shadows[/b]   Vampyyrimokumentti... Aika hulvaton kuvaus modernissa yhteiskunnassa kämppäkavereina sinnittelevistä luuserivampyyreistä ja näiden vaivaloisesta elämästä (ei perhana yökerhoihinkaan pääse huvittelemaan ilman erillistä kutsua...), vaikka lajityypissä ei vieläkään ole Spinal Tapin voittanutta.     [b]Much ado about nothing[/b]   Se 1993 Kenneth Branagh -versio. "Paljon melua tyhjästä" on sopiva nimi, sillä Shakespeare-näytelmissä puhutaan ja paljon ja hyvin monisanaisen vuolaasti. Kova lörpötys ei yleensä haittaa, jos asialla on Tarantino tai, kuten tässä tapauksessa, leffasovitus on todella hyvä ja menevä hyvillä näyttelijöillä (peittoaa kyllä Mel Gibsonin Hamlet-elokuvan).   Mainitsen tällaisen vanhemman pätkän katsomisen lähinnä sen takia, että tässäkin leffassa esiintyy Michael Keaton aivan mainiona vartioston päällikkönä, joka muistuttaa että mies näytteli myös Beetlejuicea.   Kivasti myös korostetaan sitä, että vaikka elokuva on lavastettu ja puvustettu huolella ja tuhlailevasti, on mukana myös tiettyä minimalismia, yleisluontoisuutta (niin mihin aikaan elokuvan tapahtumat sijoittuvatkaan? Puvustus ainakin tuntuu antavan vähän ristiriitaisia viitteitä... Sanokaa jos erehdyn) ja näytelmälavamaisuutta mm. niin, että vartiostolla ei ole käytössään oikeita hevosia - mikä tietenkin ohitetaan esittämällä hevosella ratsastusta sellaiseen Monty Python -henkeen.

[b]Blade Runner 2049[/b]   En ole nähnyt alkuperäistä/vuoden 1982 leffaa ja kirjasta on vain hämärät muistikuvat, joten saattoi mennä ohi useampikin easter egg/viittaus. Tästä huolimatta tai sen takia, hyvä leffa. Hitusen kyllä pitkä, mutta silti hyvä. Viipyilevä ja hidastempoinen, Joskus jäätiin heruttelemaan jopa liiaksikin joitain kohtauksia. Välillä aika minialistista, ja välillä sitten hyvinkin surrealistista menoa. Leffalta tavallaan puuttui loppukliimaksi, mutta tämä sopi koko muun elokuvan fiilikseen. Upean näköinen leffa, suurin osa kuvastosta miellytti minun silmääni, ja leffan soundtrack oli mahtava. Tässä leffassa oli hyvässä mielessä sama tunnelma kuin Villeneuven [i]Arrival[/i]-leffassa. Ryan Gosling sopii rooliin replikantti K:na, miellyttävän ilmeetön ja hyvin pienieleinen. Fordin ilmestymistä sai odottaa ihan reilusti, mutta se tuntui sitten sitäkin palkitsevammalta. Enpä ole tällaista leffaa hetkeen nähnytkään, vaihtelu virkistää.

[b]Lost River[/b]   Kiinnostuin tästä lähinnä tekijöidensä vuoksi, sillä pääosassa on kestoihana Christina Hendricks ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Ryan Gosling. Moni näyttelijä haluaa kokeilla kykyjään myös kameran takana, mutta harva onnistuu molemmilla tonteilla. Goslingin ensiyritys huokuu kunnianhimoa, mutta lopputuloksena on hajanainen trilleri, jonka punaista lankaa saa etsiä. Miehen tavoitteena on selvästi ollut tehdä jotain outoa ja omaperäistä ja onhan se myönnettävä, että nuo adjektiivit kuvaavat leffaa erinomaisesti. Kehuna tätä ei kuitenkaan voi pitää.   Sekava jännitysnäytelmä sijoittuu ränsistyneeseen Lost Riverin kaupunkiin, joka on jäänyt osittain tekojärven peittämäksi. Hendricks esittää työtöntä yksinhuoltajaa, joka yrittää huolehtia kahdesta pojastaan ja keksiä, miten saisi asuntolainan maksetuksi. Vanhempi poika kerää kuparia autiotaloista ja suututtaa paikallisen pikkunilkin, joka pitää puolityhjää kaupunkia omanaan. Äiti löytää työpaikan hämärältä klubilta, jossa tarjotaan groteskia teatteria rikkaan näköiselle yleisölle. Sali on aina täysi, vaikka kaupungissa ei asu ketään.   Lähtökohdat ovat periaatteessa mielenkiintoiset, mutta ilmaan heitetyistä ideoista ei oteta koppia. Jännitystä kasvatetaan kiitettävästi ja synkällä tunnelmalla pelataan muutenkin, mutta kunnollista loppukliimaksia ei tule koskaan. Selkein elementti on kahden kuparivarkaan välienselvittely, mutta kaikki muu on harmillisen epämääräistä. Visuaalinen puoli on sentään otettu haltuun, sillä yön pimeyttä värittävät valot ja heijastukset ovat kuin suoraan Drive-leffasta. Ilman hienoa kuvakieltä ja järkkysuloista Hendricksiä Lost River ei olisi yhtään mitään.

[b]Pirates of the Caribbean 5 - Salazar's Revenge aka Dead men tell no tales[/b]   Täytyy muuten ilkeämielisesti sanoa, että kun leffalla alkaa olla useampia nimiä, ollaan yleensä roskan parissa. Mistä lie johtuu...   Leffasarja alkaa osoittaa pahasti puutumisen merkkejä, vaikka kyllähän tätäkin vielä viihteenä katsoo. Nelonen oli ryhtiliike sarjassa, mutta vitonen palaa taas kakkosen ja kolmosen "ihan kiva, mutta paikoin puuduttavaa ja ei mitään muistettavaa"-tasolle. Toimintakohtaukset olivat jälleen kerran minulle tylsimpiä kohtauksia, ne kun nykyään elokuvasta riippumatta kestävät liian kauan ja sisältävät liian paljon juonta eteenpäin viemätöntä touhotusta.     [b]Wonder woman[/b]   DC ei ole leffapuolella edes samassa liigassa Marvelin kanssa, Nolanin ja Burtonin Batmaneiden ollessa vain poikkeuksia sääntöön. Paljon sanoo se, että Man of Steel, Batman vs Superman ja Suicide Squad olivat mielestäni tähän asti parhaimpia DC-leffoja (mainittujen batmanien ulkopuolelta).   Siis tähän asti.   Vaikka Wonder Woman ei nouse kuin keskinkertaisen Marvel-leffan tasolle, se on silti toistaiseksi paras firman supersankarileffa (mainittujen batmanien ulkopuolelta).   Luultavasti sen takia, että tällä kertaa ei ryvetä mahtipontisessa eksistentialismissa ja pistetä puoli maailmaa lakoon triljardien arvoisilla tehosteilla, vaan mennään taas ekasta kapu amerikasta pöllityllä korkkariviihteellä suhteellisen hillityssä seikkailuelokuvassa.     [b]Aftermath[/b]   Aftermathissa jo seitsemänkymppisen Arnold Schwarzeneggerin esittämä isäpappa menee lentokentälle vastaan vaimoaan ja lapsenlasta odottavaa tytärtään vain kuullakseen näiden joutuneen kuolettavaan lento-onnettomuuteen, mikä suistaa miehen elämän ja mielenterveyden raiteiltaan. Rinnakkain seurataan lento-onnettomuuden osittain aiheuttaneen lennonjohtajan Jaken syyllisyydentuntoja, joka ottaa henkisen vastuun liiankin raskaasti ottaen huomioon miten monesta hänestä riippumattomasta tekijästä onnettumuus johtui. Eikä näiden kahden rikkinäisen ihmisen kohtaamisesta lopulta seuraa kuin lisää tragediaa.   Vanha ukko etsii ihan tosissaan uusia, varttuneempia ja vakavampia rooleja nyt kun häntä ei enää voi ottaa vakavasti toimintanäyttelijänä. Taannoinen zombidraama Maggie ja tosipohjainen Aftermath onnistuvatkin tuomaan miehestä esiin ihan oikeita näyttelijän kykyjä.   Elokuva itsessään ei valitettavasti ole kovin hyvin perus-tv-draamoista erottuva, joten ainoa mielenkiintoinen asia onkin itse Arttu ja hänen pärjäämisensä tyystin erilaisessa roolissa missä häntä on totuttu vuosikymmenten aikana näkemään. Sen takia kannatti katsoa.

[b]Maniac Cop[/b]   Ehtaa slasher-roskaa kasarin loppumetreiltä. Vaan mitä syvemmällä roskasammiossa ryömitään, sitä antoisampi on katselukokemus. Tällä kertaa kauhua kylvää mielipuolinen tappajapoliisi, joka on kokenut kovia ja haluaa antaa takaisin samalla mitalla ihan kenelle tahansa. Alussa juoni keskittyy mykän ja mystisen murhaajan henkilöllisyyden selvittämiseen ja ensimmäinen epäilty on Bruce Campbellin esittämä tavallinen rivipoliisi, joka sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Mies joutuu vakuuttamaan, että hän on töpeksinyt ainoastaan naisasioissaan ja tietenkin nappaamaan kahelikytän ennen kuin tappolukema nousee kohtuuttomaksi.   Leffan voi nähdä ottavan kantaa poliisiväkivaltaan, sillä siviilit alkavat pelkäämään kaikkia virkapukuisia ja yhdessä kohtauksessa mummeli ampuukin viattoman konstaapelin, koska luuli tämän olevan murhaaja. Oikean murhamiehen motiivi on odotetusti täysin älytön, mutta nyt puhutaankin aidosta b-leffasta. Älytöntä on sekin, että murhaaja on selvästi yliluonnollinen, koska luodit eivät häntä paljoa hetkauta. Asiaa vain ei selitetä mitenkään, vaikka yksi hahmoista ihmetteleekin, että mitäs peliä tämä on.   Bruce Campbell on aina mukava nähdä, mutta valitettavasti hän ei pääse irrottelemaan lainkaan yhtä hervottomasti kuin Evil Dead-leffoissa. Toisaalta toista hyvispoliisia näyttelevä Tom Atkins jakaa hänen kanssaan päähenkilön paikan onnistuneesti. Maniac Cop ei nouse mielessäni kasarin parhaimpiin pläjäyksiin, mutta jatko-osat ajattelin tarkastaa kuitenkin sitten joskus.

[b]Aki Louhimies Tuntematon sotilas 2017[/b] ja muistinvirkistykseksi samalla otsikolla [b]Rauni Mollberg 1985[/b] ja [b]Edvin Laine 1955[/b]. Ei varsinaisesti mitään vikaa Louhimiehen versiossa, muttei mitään uutta antiakaan. Kotilomakohtaukset eivät tuo olennaista lisää. Jatkuva tulitaistelu on aika puuduttavaa katseltavaa. Mollberg on yhä ehdottomasti paras, siinä rytmitys on kohdillaan ja henkilöt tulevat tutuiksi ilman että sodan kauhujen kuvaus mitenkään vähenee. Laineen versiossa puhutaan liikaa ja näytteleminen on kovin teatraalista.   [b]Stobe Harju Imaginaerium 2012[/b]. Ontto juoni, mutta Nightwishin musiikin ansiosta jaksaa hyvin katsellakin.   [b]Pekka Parikka Talvisota 1989[/b]. Melko realistinen historiankatsaus. Vaikuttaa kuin venäläiset esitettäisiin tyhminä taistelijoina, mutta uhriluvut tosiaan olivat suomalaisia 25000 ja venäläisiä 125000.   [b]Chris Columbus Percy Jackson and the Olympians - The Lightning thief 2010.[/b] Kirjan hyvistä puolista ei ole mitään jäljellä tämän käsittelyn jälkeen. Virheet alkavat siitä, että Percy on liian vanha ja hänen asenteensa väärä.   [b]Peter Bogdanovich Mask 1985[/b]. Sympaattinen elokuva erilaisuudesta ja suvaitsevuudesta, sortumatta liikaan imelyyteen. Perustuu tositapaukseen pojasta, jolla on harvinainen sairaus, jossa pään kasvu ei lakkaa. Cher sopii hyvin pojan äidiksi, vaikka Bogdanovichilla kuulemma oli vaikeuksia saada suoritus hänestä irti.   [b]Edvin Laine Prinsessa Ruusunen 1949.[/b] Ei yhtään hullumpi versio sadusta. Herkullisia tyyppejä hoviväessä esittävät varsinkin Jalmari Rinne ja Siiri Angerkoski.

Disneyn uusi näytelty [b]Viidakkokirja[/b], vaikka ironisesti se taitaa olla suurimmaksi osaksi animaatiota. Leffa jätti hieman ristiriitaiset fiilikset, eikä se onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Juonessa oli selvästi ajateltu paljon vanhaa animaatiota, ja jäi hieman olo että leffassa vain juostiin asiasta toiseen, mutta jokin jäi puuttumaan. Eipä silti, se vanha leffakin oli lähinnä musiikkivideo. Eläinten ihmismäisyys oli hoidettu välillä luontevammin ja välillä vähemmän luontevasti. Vaikka ihmismäiset ilmeet realistisilla eläimillä tuntuvat kovin keinotekoisilta, huomasin silti toivovani että niitä olisi välillä liioiteltu hieman enemmän. Nyt ne tuntuivat paikoin vielä epäuskottavammilta. [spoiler]Lopussa oli ylläri kun Mowgli jäikin viidakkoon eikä mennyt haahuilemaan ihmistytön perässä kylään.[/spoiler]

[b]Cult of Chucky[/b]   Child's Play-sarja ei vain suostu kuolemaan pois. Tappajanukke on vuosikymmenten varrella vaihdellut tyylipuhtaasta kasarikauhusta itseironiseksi kauhukomediaksi ja metaelokuvaksi, ja Chucky-fanien mielipiteet vähän vaihtelevat sen suhteen, onko Chucky parempi puhtaana kauhuleffamörkönä vai koomisena hetulanheittäjänä.   Itse pidän sarjan puhtaista kauhukomedioista Bride of Chucky (neljäs) ja Seed of Chucky (viides), eikä reboot / paluu alkuperäiseen konseptiin Curse of Chuckyn (kuudes) kautta oikein kolahtanut.   Tämä viimeisen seitsemäs Chucky taas lisää aavistuksen verran keveyttä touhuun kuitenkaan menemättä lähellekään Briden ja Seedin slapstickiä, mutta ei onnistu olemaan mitään muuta kuin sekava sillisalaatti ja kasa epäloogisuuksia ja lajin kliseitä (hautausmaa hullujen huoneen takapihalla? Kuinka sopivaa. Päähenkilö muija naiskentelee viiden minuutin tuttavuuden jälkeen komean skitsofreenikkopotilaan kanssa? Ihan tosissaanko?). Kyllähän tämän parissa viihtyy sopivassa mielentilassa, mutta muistuttaa että kauhuelokuvan (sekä tämän sarjan, että myös noin yleisesti) loistonajat ovat kyllä auttamattomasti takana.     [quote="maahinen"]Peter Bogdanovich Mask 1985[/quote]   Ei jumalauta... Olen täysin unohtanut tämän elokuvan olemassaolon. Nyt tiedän, mitä katson ensi viikonloppuna, jos vain siskoni ei ole kadottanut dvd:ään mihinkään. Toivottavasti aika ei ole kullannut muistoja.

Ja [b]Mask[/b]iahan löytynyt kuin vhs-muotoisena, joten jäi katsomatta...   Sen sijaan tuli tsekattua [b]Spiderman Homecoming[/b] joka on kyllä selkeästi ihan eri tavaraa kuin nämä viimeisimmät hämärileffat Sam Raimin kolmannesta ja sen jälkeen tehdystä rebootista eteenpäin. Kerrankin Parker on oikeasti teinin näköinen ja oloinen, soittaa suutaan tarpeelliset määrät, ja - luojan kiitos - leffa ei ota itseään vakavasti vaan uusi hämis on virkistävän reppana Kostajien ja yleisesti elämän heittopussi. Tällasta hämäriä mäkin muistelen penskana lukeneeni. Beetlejuicen ja Batmanin esittäjä Keaton oli hyvä Korppikotka. Kerrankin ei ollut mikään suuruudenhullu isosti ajatteleva pahis, vaan tavallinen pikkurikollinen nilkki jolle oli elintärkeää pysytellä supersankareiden tutkan alapuolella. Ylipäätään supersankarileffat ovat parhaimmillaan kun ne ottavat hillitysti eivätkä yritäkään olla mitään epookkeja.   [b]Valerian ja tuhannen planeetan valtakunta[/b] taas ei ollut Valerian eikä Tuhannen planeetan valtakunta, vaan Kaksi puupökkelöä ja Varjojen lähettiläs. Sinänsä ihan hyvä että perustui VL:ään, mutta kun alkuperäistä tarinaa seurattiin vain kautta rantain (pari kohtausta oli sentään tuttua). Juonimuutokset vielä kestää, mutta sarjakuvien ystävänä otti erityisesti pannuun se, että päähenkilöt olivat ihan eri ihmisiä kuin sarjakuvissa, ja niin ilmeettömästi ja elottomasti näyteltyjä, ettei henkilökemioista ollut toivoakaan. Onneksi sentään shinguzit oli siirretty valkokankaalle onnistuneesti (vaikkakaan ei ihan sillä nimellä, myös transmutaattorin nimi oli vaihdettu yrmyttävästä paljon hillitympään ja latteampaan). Jos yritin unohtaa katsovani nimenomaan Valerian-elokuvaa, niin jouduin ikäväkseni tunnustamaan ettei leffa oikein toiminut niinkään. Aika järkyttävää, sillä Luc Besson oli tehnyt aikanaan valovuosia paremman Viidennen Elementin.

[b]Woody Allen To Rome with love 2012[/b]. Osittain väkisin väännettyä vitsiä sekalaisesta sakista elämässä fantasioitaan Roomassa, mutta tarpeeksi oikeasti naurattaviakin juttuja, jotta saa katsojan hyvälle tuulelle.   [b]Claude Zidi Asterix ja Obelix vastaan Caesar 1999.[/b] Olen hyvin epäluuloinen yleensä sarjakuvista tehtyjä elokuvia kohtaan, ja erityisesti huumorisarjakuvasta karikatyyrihahmoineen. Siihen nähden ei tämä niin huono ollutkaan - ei tietenkään läheskään samalla tasolla kuin alkuperäinen sarjakuva, mutta ihan hauska, kun sen ottaa parodian parodiana. Pidin eniten Caesaria näytelleestä Gottfried Johnista, en niinkään itse Asterixista ja Obelixista. Juonenpätkien keräily sieltä täältä albumeista ok sekin, ei todellakaan tarvitse joka tarina erikseen tällaista käsittelyä. Vaikka onhan näitä muutama lisääkin, ja kai nekin pitää sitten tsekata.   [b]Orvo Saarikivi Kuudes käsky 1947[/b]. Otsikko kertoo kaiken tarpeellisen. Jatkosodan aikoja eletään romanttisen hienoissa maalaismaisemissa.   [b]Woody Allen Irrational man 2015.[/b] Ekat puoli tuntia ihmettelin, miksi katselen näiden teeskentelevien ihmisten elämää, mutta sitten kuvioihin tuli vanha tuttu moraalinen dilemma tuoreesti esitettynä.   [b]Hannu Leminen Vain sinulle 1945.[/b] Tökerö kässäri, eivätkä tee vaikutusta näyttelijöinä Kara ja Rautavaara. Olavi Reimas on paras pääkolmikosta.

[b]The Revenant[/b]   Karu ja brutaali länkkärileffa, jossa on intiaaneja, hevosia ja vertakin ihan reippaasti. Alkua lukuun ottamatta The Revenant ei kuitenkaan ole toimintaelokuva, vaan Avaran luonnon yli kaksituntinen erikoisjakso, jossa fiilistellään korpimaisemien ankaraa kauneutta. Kuten tiesin odottaa, tarinaa ei ole paljon, mutta keskiössä onkin luonto ja sen riepottelema eräjorma, jota Leonardo DiCaprio esittää vakuuttavasti. Mies ryömii ja kompuroi niin tuskallisen näköisesti, että taitoa sekin kysyy, vaikka vuorosanat onkin jätetty muille näyttelijöille. Vaikka pakkanen ulottuu kotisohvalle asti, leffan hitaus ja tasainen jurnutus pisti välillä haukotuttamaan. Erinomainen luontodokumentti kuitenkin.

[b]Thor: Raknarök[/b] Viihdyttävä leffa, joskin odotukset olivat korkeammalla. Ei ihan kaikkien kehujensa arvoinen. Cate Blanchett Helana ja Tom Hiddleston hyvin istuvassa mustassa puvussa olivat tämän elokuvan parasta antia. Plussaa myös siitä, että Thorin ukkosenjumaluutta oli käytetty.   [b]Justice League[/b] Tämä oli jopa kiinnostavampi kuin Thor ehkä sen takia, että elokuvan maailma ei ole ihan niin tuttu. Aquaman oli parempi kuin odotin, varmasti suurimmaksi osaksi siksi, että Jason Momoalla on karismaa. Juoni oli aivan kauhea ja täynnä elefantin mentäviä aukkoja. Ja sen sijaan, että rahat oli käytetty yhden hahmon viiksien poistoon, ne olisi voinut käyttää pahiksen parempaan animointiin. Pahis oli nyt muutenkin tylsä ja ja sen kökkö animointi ei auttanut.   [b]Atomic Blonde[/b] Tämä oli yllättäjä. Nyt harmittaa että ei tullut katsottua leffateatterissa kesällä. Juoni oli aika perustavaraa vakoojafilmiksi: brittiläisen M16 agentin pitää löytää lista tupla-agenteista ennen kuin se joutuu venäläisten käsiin. Tapahtumien miljöö on vuoden 1989 Berliini, juuri ennen muurin romahtamista. Charlize Theron on ehdottomasti leffan tähti. Leffa perustuu sarjakuvaan ja se näkyy selvästi läpi, erityisesti Theronin hahmon stailauksessa. Tappelukohtaukset olivat todella hienoja, ja soundtrack sellanen, että etsin sen käsiini heti leffan jälkeen ja kuuntelin läpi. Kerronta soljui eteenpäin ja olin positiivisesti yllättynyt leffan lopusta. Miellyttävä ja helppo leffa katsottavaksi, mutta samalla jäi fiilis, että haluan nähdä tämän uudestaan.

[b]Justin Zackham The big wedding 2013.[/b] Suomalainen nimi Yhdet häät ja kolme anoppia on vetävämpi. Puolivillaista hauskanpitoa, mutta olihan siinä hetkensä.   [b]Kevin Reynolds Tristan & Isolde 2006.[/b] Lavasteet hyvät, eivät olleet häävejä kuninkaidenkaan kartanot tuohon aikaan. Ihmiset liian moderneja, eivätkä herätä mitään myötäelämisen tunteita, mikä olisi traagisessa rakkaustarinassa aika olennaista. Tai herättävät: "hah, ihan oikein niille" oli reaktioni, kun jäivät kiinni. Olen lukenut tarinasta kaksi versiota, ja niissä olisi ollut paljon materiaalia elokuvaan: taikajuomaa, spitaalisia, jäyniä ja juonia, ja Tristan sivistynyt mies ja verraton muusikko. Siitä vain olen tyytyväinen, että lohikäärmeen surma on jätetty pois.   [b]J.P. Siili Ganes 2007.[/b] Osuin Remu & Hurriganesin keikalle. Vaikka Remu konkkasi kepeillä paikalle, oli kunnon menoa niin kauan kuin sitä kesti (ei ihan luvattua minimiaikaa). Sitten piti ottaa vähän bändistä selvää ja sen kunniaksi tämä leffa. En osaa nähdä Eero Milonoffia Remuna, mutta muuten aidon oloista meininkiä. Remu itse sanoi, että Milonoff on hyvä, koska hän on aina tykännyt ryssistä. Ja leffa väärin, mutta saahan sitä elokuvia tehdä.   [b]Rian Johnson Star Wars episodi VIII: The last Jedi 2017.[/b] Näitten juoni haihtuu mielestä sitä mukaa kun katson, mutta väliäkö tuolla, kun avaruustekniikka ja tähtimaisemat ovat komeita. Uuden pahiksen sentään muistin vielä, lähinnä koska oli kiehtova Vader-kypärässään ja suuri pettymys sen riisuttuaan.   [b]James Marsh The theory of everything 2014.[/b] Stephen Hawkingia esittävä Eddie Redmayne on uskomattoman näköinen ja oloinen, ja isäksikin on löydetty selvästi sukunäköinen Simon McBurney. Keskittyy yksityiselämään ja sairaskertomukseen, hyvin vähän mikä olisi mielenkiintoisempaa eli tiedettä.   [b]Teemu Nikki Lovemilla 2015.[/b] Harrastelijamainen scifihassuttelu, jossa aina välillä puhjetaan laulelemaan. Hyviä ideoita ja kovin opettavaista, esim. alkoholinjuonti muuttaa ihmisen zombieksi.   [b]Woody Allen Kaikki sanovat I love you 1996[/b]. Hyväntuulen musikaali, jollaiset olivat vanhanaikaisia viimeistään 1950-luvulla. Hupsunhauskaa, paitsi pitkäveteisiä romanttisia kohtauksia. Kerran nauroin ääneen, kun selvisi että republikaanius johtui aivojen happihäiriöstä.