Mitä olet viimeksi pelannut

[b]Maneater[/b]   Veden alla piilee kaikenlaisia vaaroja, jotka voivat viedä varomattomalta uimarilta hengen, mikä näin kesäisin on syytä pitää mielessä. Tappajahai-elokuva teki aikanaan selväksi, että verenhimoinen meripeto saattaa hyökätä kimppuun milloin vain ja onhan meillä Suomessakin omat tappajahaukemme, jotka helposti puraisevat ihmiseltä pottuvarpaan irti. Viihteessä käsitellään vetisiä kauhuja yleensä uhrien näkökulmasta, mutta Maneater asettaa pelaajan kauhun lähteeksi, ei sen kokijaksi. Peli sijoittuu kuvitteellisen lomakaupungin aurinkorannoille ja niitä ympäröivään vesistöön, jonka ekosysteemin kuninkaaksi on tarkoitus nousta terävähampaisen härkähain hahmossa.   Peli on ikään kuin tv-dokumentti, joka sisältää kahdeksan episodia, joita Archerista tutun Chris Parnellin ääninäyttelemä juontaja elävöittää humoristisilla kommenteillaan. Koska pelaaja on mykkä hai, joka ei puhu eikä murise, on sopivissa paikoissa käytetty ihmisääni hyvä tapa rikkoa vedenalaista hiljaisuutta. Dokumentissa seurataan myös alueen kovinta hainmetsästäjää, jonka kanssa pelaajan ohjaama härkähai on ajautunut syviin kaunoihin. Metsästäjä on tappanut aikanaan hain äidin, kun taas pelaajahai on purrut häneltä samassa yhteydessä käden poikki. Tämä mieletön draama antaa peliin löyhän tarinallisen ulottuvuuden sekä konkreettisen syyn kasvattaa ja kehittää hai niin isoksi ja vaaralliseksi, että lopullinen kosto on viimein mahdollinen.   Alussa pelaaja on pikkuinen vauvahai, jota pelkäävät korkeintaan muikut ja vesikirput. Pelialue on vapaasti koluttavissa, mutta se on jaettu useampaan länttiin, jotka avautuvat tehtäviä suorittamalla ja taitoja päivittämällä. Hain ohjaaminen tuntuu aluksi vähän kankealta, mutta totuttelun jälkeen kolmella akselilla liikkuminen iskostuu ruotoon varsin hyvin. Taistelu tosin pysyy aika kömpelönä läpi pelin, sillä luonnollisesti hai tappaa saaliinsa ja vihollisensa puremalla, eikä se ole mahdollista kuin aivan lähietäisyydeltä. Kohteen kimppuun syöksyminen on välillä melkoista huitomista ja sähellystä, varsinkin kun kamera ei meinaa pysyä menossa mukana. Hain leuat kuitenkin louskuvat mukavasti ja veteen leviävä veripilvi lihankappaleineen tuo kieltämättä hymyn huulille.   Graafisesti merenalainen maailma on toteutettu hienosti. Alun sakeista ja saastuneista kuralätäköistä siirrytään hiljalleen kirkkaampiin vesiin, joiden eksoottiset kalat ja korallit ilahduttavat väriloistollaan. Syvyyksistä löytyy myös paljon ihmisen aikaansaannoksia, kuten uponneita laivoja, autonromuja, valtavia kaasuputkia ja muuta, mikä on sekoittunut luonnon kanssa yhteen. Visuaalinen ilme on persoonallinen, sillä videopeleissä pääsee kurkistamaan tällä tavoin pinnan alle vain harvoin.   Alkuihastuksen jälkeen Maneaterin yksinkertainen luonne ja itseään toistava sisältö alkavat kuitenkin tympäistä hieman. Tehtävätyypit ovat hyvin samankaltaisia keskenään, sillä tarina etenee käytännössä vain erilaisia kohteita tappamalla. Joskus pitää syödä kymmenen ahventa, joskus kymmenen hyljettä, joskus kymmenen rantalomaa viettävää turistia. Taistelu on enimmäkseen puremisnapin rämpyttämistä ja kun taistelua on paljon, alkaa siitä mennä maku jo muutaman tunnin jälkeen. Hain voimistuessa vaikeustaso putoaa alun jälkeen radikaalisti, jolloin taistelu alkaa tuntua lähinnä pakolliselta pahalta. Saavutin lisäksi tasokaton, kun tarinaa oli jäljellä vielä neljännes, joten viimeiset episodit menivät läpi lähinnä eviä läpsytellessä.   Maneater on silti kelpo tapaus eläinpelien vähälukuisessa joukossa, eikä aiheesta tämän kummoisempaa elämystä kovin helpolla saisikaan. Kehittäjä tiedostaa tehneensä aika hölmön ja simppelin pelin, eikä yritä naamioida sitä osiaan suuremmaksi. Rentona välipalana Maneater toimiikin hyvin ja oli itselleni lomaviihteeksi oivallinen valinta.   [i]Kehittyessään tappajahai kasvaa isommaksi ja saa realistisesta evoluutiosta poikkeavia piirteitä.[/i]   [img]https://images4.imagebam.com/a3/50/64/METWHGO_o.png[/img]

[b]Elderborn[/b]   Ensimmäisessä persoonassa kuvattu melee-taistelu on ollut aika hankalaa saada toimivaksi videopeleissä, mutta puolalaisen Hyperstrangen kehittämä Elderborn tarjoaa aiheesta erittäin laadukkaan ja kovatasoisen näkemyksen. Pelaaja omaksuu hurjan barbaarin roolin, tarttuu kättä pidempään ja talloo vastustajat sandaaliensa alle rankan metalli-soundtrackin pauhatessa taustalla. Kerran sukupolvessa aavikon heimot valitsevat suuren soturin lähettääkseen hänet tutkimaan hylättyä kaupunkia, joka kukoisti satoja vuosia sitten. Kaikki edelliset soturit jättivät palaamatta, mutta saattaa olla, että tällä kertaa kuoleman valtaama kaupunki paljastaa salaisuutensa. Juoni ei tästä paljoa lihavoidu, vaikka pelistä löytyykin runsaasti kivitauluja, joissa maailman lorea avataan kiitettävästi. Reipas väkivalta vei kuitenkin mukanaan niin intensiivisesti, ettei niitä kovin usein viitsinyt lueskella.   Elderbornin kovaakin kovempi ydin on erinomaisessa taistelusysteemissä, joka tekee oikein monta asiaa, jossa moni muu peli on epäonnistunut. Mättäminen ei ole todellakaan mitään epätarkkaa ja tunnotonta sohimista, sillä iskujen tähtääminen luonnistuu helposti ja niissä on hyvinkin realistinen massan ja fyysisyyden tuntu. Kuvakulmasta johtuen käsissä olevan aseen ulottuvuutta on alussa hiukan vaikea hahmottaa, kuten myös sitä, miten lähellä tai kaukana päälle höökivä vihollinen onkaan. Aseita on noin tusina erilaista, joiden kaikkien sujuva käyttö vaatii hieman opettelua. Systeemi tulee kuitenkin tutuksi varsin nopeasti ja niinpä astalot tuntuvatkin alkuihmettelyn jälkeen harvinaisen luontevilta kädenjatkeilta.   Ensin vihollisia viipaloidaan yksinkertaisella miekalla, mutta peli antaa pelaajan käyttöön uusia tappovälineitä tasaiseen tahtiin. Parasta on, että ne kaikki ovat hyödyllisiä ja hauskoja käyttää, eikä yksikään muodostunut minulle inhokiksi tai turhakkeeksi. Eri aseet tekevät erilaista vahinkoa: miekka sivaltaa, keihäs pistää, vasara murskaa. Jotkut viholliset ovat selvästi alttiimpia tietylle vahinkotyypille, joten aseita tulee vaihdeltua senkin takia usein. Lyönnit jakautuvat nopeaan ja kevyeen sekä hitaaseen ja raskaaseen, mikä koskee myös vihollisia. Osalla aseista kevyet iskut voi suoraan blokata, kun taas raskaista vahinkoa pääsee aina jonkin verran läpi. Itse suosin aseita, joilla iskut voi torjua oikealla ajoituksella ja siten saada paikan voimakkaaseen vastaiskuun. Lemppariaseekseni kohosi ehkäpä keihäs, sillä se on nopea käyttää, se ulottuu pitkälle ja mahdollistaa mainitun torjuntamekaniikan.   Nautittava seikka on myös se, että viholliset voi potkaista reunan yli kadotukseen. Pudotuksen ei edes tarvitse olla korkea, jotta örvelö paiskautuu kuolemaansa. Pelissä ei ole pitkän matkan aseita, mutta hauskasti ruumiilta voi repiä pään irti ja heittää sillä vihua otsalohkoon. Taisteluista kertyvillä taitopisteillä voi parantaa voimaa, nopeutta ja kestävyyttä sekä avata uusia taitoja, joskin niitä on vain yhdeksän, eivätkä ne ole kovinkaan ihmeellisiä, irtopäiden heittotaitoa lukuun ottamatta. Suosittelen nopeuteen satsaamista, sillä sen avulla askel rivakoituu ja painavatkin aseet muuttuvat käteviksi käyttää.   Pelin taistelusysteemi on valtaisan viihdyttävä ja maksimoi verisen väkivaltaviihteen ihailtavalla tavalla. Kenttäsuunnittelu sen sijaan jättää paljonkin toivomisen varaa. Kentät ovat sinänsä laajoja, mutta suurimmaksi osaksi melko ahtaita ja varsinkin alun kapeissa katakombeissa tilanpuute pisti suorastaan ärsyttämään. Vihollisia pitää torjumisen ja blokkaamisen lisäksi myös väistellä, mikä on hankalaa, jos hartiat osuvat seinään tämän tästä. Peli on myös erittäin lyhyt, sillä kenttiä on vain kolme, joista viimeinen on käytännössä pitkä epilogi, joka ei esittele enää mitään uutta. Lopputeksteissä kertojaääni hölisee paljon sellaista, mitä ei syystä tai toisesta näytetty itse pelissä.   Elderborn jää taistelunsa ulkopuolella aika suppeaksi peliksi, mutta joskus pelkkä rehti turpaanvetokin riittää. Graafisesti ollaan perustasolla, jossa häiritsee lähinnä kenttien tolkuton kivisyys, sillä kaikkialla on ihan helvetisti kivimuureja, kiviseiniä, kivellä päällystettyjä teitä, plus siellä katakombeissa kiveä vasta onkin. Mutta soundtrack korvaa graafista yksitoikkoisuutta, se on nimittäin yhtä kovaa takomista kuin itse pelikin. Jos et ikinä pelaa Elderbornia, niin kuuntele ainakin soundtrack.   [i]Taistelu on melko haastavaa, mutta onneksi kimppuun käy yleensä vain pari vihollista kerralla.[/i]   [img]https://images4.imagebam.com/4e/da/70/MEUKT17_o.jpg[/img]

[b]How to Survive[/b]   Pelasin tämän zombie survival-pelin aikanaan allitehoisella läppärillä joskus pelin ilmestymisen aikoihin ja muistelin pitäneeni siitä, vaikka teknisesti pelikokemus ei ollut kovinkaan nautittava. Nyt vuosia myöhemmin päätin aloittaa uuden kierroksen vähän paremmalla raudalla ja yhdellä delsulla boostattuna. Peruspeli onkin varsin lyhyt ja rajoittunut, sillä paljon olennaista sisältöä on ripoteltu juurikin delsuihin, mikä on aina kyseenalainen ratkaisu. Jopa normaalia kovempi vaikeustaso myydään erikseen parin euron hintaan, mikä on jo aika törkeää. Noin muuten How to Survive on ihan pätevä zombimättöpeli, jossa kamppaillaan epäkuolleiden lisäksi myös nälkää, janoa ja väsymystä vastaan.   Alussa valitaan hahmo kolmesta vaihtoehdosta, joista yksi on hidas ja vankka, toinen nopea ja tarkka ja kolmas jossain siellä kahden välissä. Tälle pelikerralle valitsin kevytrakenteisen Abbien, joka ei lyö erityisen kovaa, mutta osaa spurtata näpsäkästi sekä tähdätä tarkasti niin jousilla kuin käsiaseillakin. Epäonnekseen nuori nainen haaksirikkoutuu kuvitteelliselle saarelle, joka osoittautuu zombien valtaamaksi. Peli ei selitä, miksi ja miten näin on päässyt käymään, mutta tuttuun tapaan kyse on infektiosta, joka muuttaa ihmiset ja eläimet verenhimoisiksi mätäpaiseiksi. Alkuihmettelyn jälkeen pelaaja tapaa Kovacin, hitsausmaskia pitävän selviytyjäfanaatikon, joka opastaa ja auttaa saarelle ajautuneita haaksirikkojen uhreja mielellään. Höperö heppu on kirjoittanut selviytyjäoppaan, jonka sivuja keräilemällä pelaaja oppii pelin keskeisimmät mekaniikat.   Yläviistosta kuvatussa pelissä mätetään zombeja ensin maasta napatulla risulla, mutta saari on onneksi täynnä kaikenlaista romua, josta pystyy rakentamaan aseita hyvinkin monipuolisesti. Kepistä ja kivestä saa alkeellisen kirveen, eikä jouseenkaan tarvita kuin taipuisa oksa ja onkisiimaa. Myös ilmanpaineella tomivat aseet ovat mahdollisia ja tarpeeksi monta komponenttia yhteen liittämällä aikaiseksi saa jopa tehokkaan tarkkuuskiväärin. Yksi suosikkiaseeni oli terävistä luista tehty bumerangi, jolla saa kalmojen päät palasiksi mukavan rasahdusäänen saattelemana. Ympäristöstä löytyy valmiita rakennusohjeita, mutta eri osia voi yhdistellä toisiinsa ilmankin.   Kehon tarpeista huolehditaan keräämällä luonnon antimia, jotka syödään sellaisenaan tai kokataan vähän paremmiksi aterioiksi, jotka pitävät nälän ja janon loitolla kauemmin. Raaka liha pitää kypsentää nuotiolla, muuten kokkauksen ja muun askartelun voi suorittaa missä vain ilman tarvetta ruuvipenkin tai keittiön etsimiselle. Ravitsemus on aika helppohoitoinen osa-alue, sillä vettä ja ruokaa löytyy kohtalaisen hyvin ja lisäksi pelihahmolle saa kykyjä, jotka hidastavat nälkä- ja janomittareiden laskua merkittävästi. Itse asiassa en kuollut elintarvikkeiden puutteeseen kertaakaan. Zombit sen sijaan saivat minut hengiltä usein ainakin pelin alkupuolella, mutta lopulta nekään eivät muodostaneet kummoista uhkaa, sillä ampuma-aseisiin löytyy runsaasti ammuksia, minkä lisäksi heikommatkin lyömäaseet tekevät vihuista selvää parilla lyönnillä.   Vaikeuskäyrän putoaminen melko pian alun jälkeen onkin pelin suurin heikkous. Luontoa ja zombeja vastaan taistellessa pitäisi tuntea ainakin pientä stressiä, mutta valitettavasti How to Survive ei kasaa pelaajan niskaan riittävästi painetta, jotta aito selviytymisvaisto kytkeytyisi päälle. Zombimättö on sinänsä viihdyttävää ja sopivan väkivaltaista, mutta jossain vaiheessa taistelu alkaa tuntua tylsältä ja työläältä, varsinkin kun zombeilla on tapana syntyä tämän tästä uudelleen. Pelissä on useita saaria, joiden välillä suhataan edestakaisin ja joka kerta ne samat zombit on tapettava uudestaan, ellei sitten onnistu pötkimään pakoon.   El Diablo Islands-dlc lisää kolme uutta saarta, joiden vulkaaninen maasto eroaa selkeästi muiden saarten hiekkarannoista ja kosteista rämeistä. Se lisää peliin myös sumu- ja myrskyefektit sekä mahdollisuuden rakentaa sähköaseita. Eipä tuo paljon ole, mutta jotain kuitenkin, eikä delsu alesta ostettuna maksanutkaan kuin kahvikupposen verran. How to Survive on siis ihan kiva survival-peli, jossa on sinänsä toimivat mekaniikat, mutta sisältöä ja haastetta laihasti. Tähän on ilmestynyt myös kaupunkiympäristöön sijoittuva jatko-osa, jonka toivon olevan ykköstä edistyneempi ja monipuolisempi tapaus.   [i]Ahtaissa paikoissa pitää huolehtia, ettei joudu zombien motittamaksi.[/i]   [img]https://images4.imagebam.com/21/4c/7b/MEUWTFZ_o.jpg[/img]

[b]Devil May Cry 5[/b]   Nahkatakit liehuvat ja huono läppä lentää, kun keikaroivat mättösankarit vetävät demoneita turpaan niin että tanner tärisee. Olen pelannut Capcomin pelisarjasta aiemmin vain nelosen, josta muistan pitäneeni kohtalaisesti, vaikka kombotaistelu ei siihen aikaan ollutkaan minulle kovin läheinen genre. Nykyään kolmannesta persoonasta kuvattu, usein tasohyppelyäkin sisältävä vauhtimättäminen maistuu paljon paremmin ja hyvältä maistui myös DMC 5, joka tarjosi kaikkea sitä, mitä olin odottanutkin. Monenkirjavia hirviöitä kurmotetaan maailmanlopun tunnelmissa akrobaattisia liikkeitä ja laajaa asevalikoimaa hyödyntäen, eikä värikkäissä efekteissä ja mauttomissa poseerauksissa säästellä. Pelin täysin yliampuva tyylittömyys kysyy sietokykyä, mutta toisaalta yhtään hillitympi meininki olisi tehnyt siitä selvästi tylsemmän kokemuksen.   Runsaasta dialogista ja loputtomista välivideoista huolimatta en tajunnut juonesta juuri mitään. Maasta puskee ylös jättimäinen demonipuu, joka kohottautuu taivaisiin asti ja valtaa lonkeromaisilla juurillaan alapuolisen kaupungin mylläten sen kuin maanjäristys. Puu ravitsee itseään ihmisverellä kasvattaakseen hedelmän, jonka demoni Urizen aikoo ahmaista ylimaallisten voimien toivossa. Ajassa edestakaisin hyppelehtivä juoni on kauttaaltaan aivan hirveää soopaa, jossa jokainen hahmo hyviksistä pahiksiin jauhaa käsittämätöntä hevonpaskaa, josta ainakaan minä en ottanut mitään tolkkua. Peli nojaa ilmeisesti paljon edeltäjiensä tapahtumiin, joten DMC-lorensa tunteville viidennen osan juonikuviot saattavat avautua kaltaistani ummikkoa paremmin. Itse en päässyt jyvälle edes siitä, mistä pelin päähenkilöt tuntevat toisensa tai miksi demonihyökkäyksen torjuminen on langennut juuri heidän harteilleen.   Päähenkilöillä on pelattavuuden kannalta tarinaa suurempi merkitys, sillä heitä on kolme ja heidän välillään siirrytään käsikirjoituksen mukaan, joskin muutamassa tehtävässä pelattavan hahmon saa valita itse. Alkupään tehtävät suoritetaan Neron saappaissa ja tämän kaverin itse asiassa muistankin nelosesta. Hänen pääaseensa on miekka, johon on asennettu polttomoottori, jota revittelemällä iskut saa normaalia tehokkaammaksi. Kyllä, miekan kahva muistuttaa moottoripyörän kaasukahvaa, mutta tällaisessa pelissä se tuntuu ihan arkiselta asialta. Final Fantasy VIII:n gunbladen jälkeen moottorimiekka tuntuu vain luonnolliselta kehitykseltä. Nerolla on lisäksi robottikäsi, johon saa vaihdettua erilaisia osia tarpeen mukaan. Kädessä on myös tarttumakoukku, jolla hahmon voi sinkauttaa vihollisen luokse tai vaihtoehtoisesti vetää sen turpaanvetoetäisyydelle.   Vanha kunnon Dante astelee myös estradille ja hänestä onkin tullut sänkinen aikamies, vaikka keskenkasvuinen sanailu jatkuukin entiseen malliin. Miehellä on pelin laajin asevalikoima, sillä kahden miekan lisäksi hänen taskuistaan löytyy nunchaku, rautaiset nyrkkeilyhanskat sekä halkaistusta moottoripyörästä tehdyt ööh... astalot? Tämän päälle Dante hallitsee neljä erilaista taistelutyyliä, jotka painottuvat joko miekkailuun, tuliaseisiin, torjuntaan tai väistelyyn. Kun jokaisella aseella on vähän eri tuntuma ja jokainen taistelutyyli muuttaa tuntumaa entisestään, niin Dantella pelatessa sormet ovat ajoittain melkoisessa solmussa. Yksinkertaisinta pelaaminen on kolmannella hahmolla nimeltä V, joka on emotukan taakse kätkeytyvä runopoika. Narukätinen haaveilija pysyttelee enimmäkseen sivustassa ja käskyttää kolmea lemmikkiolentoaan, joihin kuuluu pantteri, korppi ja jonkinlainen kivimöykkyhirviö. V:llä pelaaminen poikkeaa tuntuvasti kahdesta muusta hahmosta, mutta hänen otustensa ohjastaminen ei napannut minua missään vaiheessa, enkä juurikaan pitänyt häneen keskittyvistä tehtävistä.   Ensimmäinen pelikierros on sangen helppo, sillä normitaistelut eivät tarjoa haastetta nimeksikään ja vaikka kuolema korjaisikin, punaisilla energiakristalleilla voi ostaa lisäaikaa ja kultakuutioilla hahmonsa voi herättää henkiin täysissä voimissa. Tehtävistä annettava arvosana tietysti laskee apukeinoihin turvautumalla, mutta pelin läpäisy sinänsä ei ole temppu eikä mikään. Puukätisenä pelaajana kaksi pomotaistelua tuotti kuitenkin vaikeuksia jo ensikohtaamisella. Näistä Kerberos oli monivaiheisine hyökkäyksineen jopa mielenkiintoinen vastustaja, mutta lopputaistelu Vergiliä vastaan koetteli hermoja hieman väärällä tavalla. Kaiken lisäksi taistelu keskeytettiin ennen kuin ehdin antamaan viimeisen iskun. Ensin vittu kamppailet sielusi pohjasta hermoromahduksen partaalla ja sitten välivideo sanookin, että sorrry pojat, älkää enää tapelko. Aivan karsea tapa lopettaa peli, en anna anteeksi.   Graafisesti peli on huippuluokkaa, mutta vain teknisessä mielessä. Yksityiskohtia riittää, tekstuurit ovat tarkkoja ja animaatiot eläväisiä. Kentät ovat tästä huolimatta tautisen tylsiä, sillä peli sijoittuu enimmäkseen kaupungin raunioihin, jolloin tarjolla on lähinnä betonimurskaa ja romahtaneita tiiliseiniä. Demonipuun ontossa oksistossa näkymät ovat hieman erikoisempia, mutta mahdollisesti jopa maanpintaa yksipuolisempia. Viholliset ovat varsin komeita ilmestyksiä, mutta niissä ei ole yhtenäistä linjaa. Demonijoukkoihin kuuluu viikatemiehiä kaavuissaan, ritareita haarniskoissaan ja... paljon hyönteisiä?   Karseaa tarinaa ja harmaantylsiä kenttiä lukuun ottamatta Devil May Cry 5 on täyttä asiaa, sillä taistelu itsessään tuntuu poikkeuksetta hyvältä. Kombot ovat varsin simppeleitä, mutta erilaiset aseet tuovat mättämiseen monipuolisuutta, johon kelpaa perehtyä myös uusien vaikeustasojen kautta. Niitä onkin tarjolla useampia, mutta ilmeisesti jokainen niistä avautuu vain läpäisemällä pelin uudelleen. Itse olen tällä hetkellä puolivälissä toista pelikierrosta, mutta jos saatan sen loppuun, niin siihen saa homma jäädä. Niin hyvä peli ei sentään ole, että jaksaisin läpäistä sen enemmän kuin kaksi kertaa peräkkäin.   [i]Taistelussa tärkeintä on näyttävyys, sillä vain komeimmat suoritukset ansaitsevat täydet pisteet.[/i]   [img]https://images4.imagebam.com/46/ce/b1/MEVDIKU_o.png[/img]

[b]Snake Pass[/b]   Leppoisassa pulmapelissä ohjataan käärmettä nimeltä Noodle, joka saa tehtäväkseen löytää kadonneet avainkivet, joita tarvitaan kenttien välisten portaalien käynnistämiseen. Joku on varastanut ja piilottanut kivet ja siellä täällä lojuvat tummat sulat viittaavat siihen, että syyllinen saattaisi olla lähistöllä lentelevä varis. Pelissä ei ole tarinaa tämän enempää, mutta fokuksen ollessa puhtaasti ongelmanratkonnassa se on ihan riittävästi. Noodle on noin puolitoistametrinen korallikäärme, jonka käskyttäminen tapahtuu kuin 3D-tasohyppelyssä, paitsi että jalaton otus ei tietenkään osaa hypätä. Sen sijaan hän osaa kiivetä ja luikerrella sekä ahtaa itsensä hyvinkin pieniin paikkoihin, mikäli pelaaja vain oppii hallitsemaan kontrollit. Pelissä ei ole vihollisia tai taistelua, mutta haastetta on tarjolla sopivasti.   Maailma koostuu neljästä ilmassa leijuvasta saaristosta, joissa on 3-4 kenttää. Portaalien avaaminen vaatii kolmen säihkyvän jalokiven löytämistä, mikä ei sinänsä vaadi paljoakaan. Varsinainen haaste syntyy vasta sitten, jos haluaa kerätä kaikki kenttiin ripotellut kolikot ja siniset energiapallurat. Useimmat niistä ovat selkeästi nähtävissä, mutta hankalasti tavoitettavissa tai sitten päinvastoin. Pienempää osaa joutuu tietenkin etsimään ajan kanssa ja sen jälkeen miettimään, miten niiden luokse pääsee. Itse koukutuin jälleen keräilyesineiden metsästämiseen, vaikka kolikoista tai palluroista ei olekaan mitään pelimekaanista hyötyä. Sellaisen luominen olisikin ollut lähes mahdotonta, koska pelissä ei ole hahmonkehitystä tai ylipäätään muuta päämäärää kuin kentästä toiseen siirtyminen.   Käärmemäiset kontrollit on toteutettu hyvin, vaikka alussa ne eivät heti tunnukaan täysin luontevilta. Padilla pelatessa luikertelu ja kiemurtelu sujuu kuitenkin lopulta liukkaasti, kunhan vaan malttaa keskittyä. Jos yrittää edetä nopeasti ja kiireellä, käärmeen saa äkkiä solmuun, mikä on sinänsä turhaa, sillä pelissä ei ole kiire minnekään. Kolmiulotteista hahmotuskykyä vaaditaan, sillä erilaisten objektien ympärille kietoutuminen käärmeen päätä ohjaten ei ole aina kovin helppoa, etenkin kun kameran kanssa pitää säätää samalla. Nuudelimaisen vetelä pötkylä irrottaa myös otteensa helposti, ellei kehotasapaino ole kohdallaan. Sen säilyttämisessä auttaa mukana kulkeva kolibri, joka osaa käskystä nostaa käärmeen hännän ilmaan ja siten pelastaa monesta kinkkisestä paikasta.   Snake Pass on lievästä kankeudestaan huolimatta erinomainen pulmapeli, jossa tavoite on aina selkeä, mutta reitti sinne vaatii mukavasti hoksottimien käyttöä. Vaikka joissakin kentissä vesistöt, tappava laava ja tuulenpuuskat aiheuttavat omat twistinsä, koituu pelin heikkoudeksi tietty tasapaksuus, jossa ei oikein ole nousuja tai laskuja. Toisaalta pelin rauhallinen ja rentouttava luonne ilahduttaa, sillä harvinaisesti en menettänyt hermojani sen äärellä kertaakaan. Noodle on myös ylisöpö pelihahmo, joka voittaa taatusti käärmekammoistenkin sydämet puolelleen.   [i]Perinteisten pulmapelien tapaan myös Snake Pass sisältää vipujen vääntelyä.[/i]   [img]https://images4.imagebam.com/1b/04/42/MEVTAGJ_o.png[/img]

[b]Far Cry 3[/b]   Tämä oli lähes maatunut Steam-kirjastoni alimpiin kerroksiin, mutta sain lopulta aloitettua pelin ja läpäistyä myös. Kakkonen oli ensikosketukseni pelisarjaan ja sen jälkeen pelasin myös ykkösen, jonka jälkeen meni lähes vuosikymmen, ennen kuin tartuin tähän kolmoseen. Muistan pitäneeni kummastakin edeltäjästä, vaikka kakkosen monet ärsyttävyydet ovat muistissani edelleen. Kolmosen trooppinen saaristo palmuineen ja hiekkarantoineen on kuin päivitys ykkösestä ja onhan se aivan selkeästi pelisarjan paras osa tuohon mennessä. Ilmeisesti kolmosessa luotiin kaava, jota myöhemmät osat ovat noudattaneet ilman suuria poikkeuksia, joten peliä voidaan pitää eräänlaisena pelisarjan kulmakivenä.   Juoni käynnistyy siitä, kun päähenkilö Jason Brody on bilettämässä kavereidensa kanssa Bangkokissa. Joku tyyppi houkuttelee porukan laskuvarjohyppyyn, jonka seurauksena he päätyvät kuvitteelliselle, merirosvojen hallitsemalle saarelle. Jason ystävineen joutuu roistojen vangiksi, mutta hän onnistuu pakenemaan ja yrittää tietenkin pelastaa muut ja palata takaisin sivistyksen pariin. Juonen ykkösteema on se, miten rikkaat ja etuoikeutetut kakarat pärjäävät viidakon lakeja noudattavassa ympäristössä ja miten typerästä ja huolettomasta päähenkilöstä kasvaa suuri soturi. Ajatus on mielenkiintoinen, mutta sitä ei tietenkään kehitetä kovin pitkälle, eikä aikuistumisen ja nöyrtymisen teema näy pelissä kuin hetkittäin. Avoimen maailman räiskintäpelissä tarina jää tietysti vähän kuin itsestään toiminnan ja seikkailun jalkoihin, mutta tällä kertaa se tuntuu olevan enemmän kehittäjien kuin pelaajan valinta.   Huume- ja orjakauppaa harjoittavien merirosvojen johtaja Vaas Montenegro on saavuttanut jonkinlaista mainetta pelipahisten keskuudessa ja kyseessä onkin kieltämättä ihastuttavan psykopaattinen hahmo. Hänen kiinnostavuuttaan lisää se, että miehen sisko on saaristoa asuttavan alkuperäiskansan ja vastarintaliikkeen johtaja. Sitä juoni ei kerro, miksi Vaas on hylännyt kansansa ja ryhtynyt roistoksi, eikä veljen ja siskon välistä suhdetta muutenkaan avata juurikaan. Siinä onkin taas yksi mielenkiintoinen teema, jota peli ei viitsi kehittää eteenpäin.   Itse pelaaminen on kuitenkin hauskaa ja sujuvaa, eikä siitä löydy moitteen sijaa. Far Cry 3 sisältää kaikki avoimen maailman peleistä tutuksi tulleet mekaniikat, joten en ala niitä tässä luettelemaan. Vaikka päähenkilö on narukätinen puudeli, tuliaseiden käsittely onnistuu ilman erillistä koulutusta, eikä lukemattomien vihollisten lahtaaminen hetkauta häntä mitenkään. Huvittavasti villieläimiä nylkiessä Jason kommentoi aina "disgusting", mutta vihollisen kurkun katkaisu viidakkoveitsellä ei tunnu missään. No, nämä on näitä ja peliähän tässä vain pelataan.   Sekä suoraviivainen räiskintä että varjoista iskeminen toimivat erittäin hyvin ja pysyvät koko pelin keston ajan tasavertaisina lähestymistapoina antaen pelaajalle miellyttävästi valinnanvapautta. Tukikohtien valloitus on yllättävän helppoa, vaikka ryntäisi sisään aseet laulaen, sillä vastassa on yleensä vain kourallinen vihollisia, jotka napsii päiviltä hetkessä. Hälytyksen sattuessa paikalle saapuu apujoukkoja, mutta ei niitäkään paljoa. Pelasin tosin vain toiseksi vaikeimmalla vaikeustasolla, joten olisi kai pitänyt nostaa sitä viimeinen pykälä ylöspäin. Vihujen tekoäly saa minulta kiitokset, sillä niiden huomiokyky toimii realistisesti. Vihut eivät näe minua seinän läpi, eivätkä aina käynnistä hälytystä, vaikka huomaisivat jotain epäilyttävää. He panikoivat ja pysyvät varuillaan ja joskus jopa ampuvat umpimähkään, vaikka eivät tietäisi pelaajan sijaintia.   Vaikka löydän pelistä yhtä ja toista nipotettavaa, noin 40 pelituntia todistavat, että se piti otteessaan varsin tiukasti. Trooppinen saaristo on kiehtova paikka tutkittavaksi ja mikä parasta, pelaajalla on mahdollisuus samoilla kaikessa rauhassa, sillä viholliset eivät käy kimppuun läheskään joka paikassa. Vaikka peliin olisi sopinut vahvempi survival-henkisyys, niin pelaamisen sujuvuutta ei voi liikaa korostaa. Liikkuminen, ampuminen ja tehtävästä toiseen siirtyminen toimivat kuin unelma. Jos minulta kysytään, Far Cry kolmosessa ei ole mitään ärsyttävää.   [i]Vielä kun minikartan saisi pois huomiota viemästä, olisi luontoelämys täydellinen.[/i]   [i][img]https://images4.imagebam.com/04/bb/5c/MEVZ6OL_o.jpg[/img][/i]

[b]Rayman Legends[/b]   Ysäriltä tuttu tasoloikkasankari teki onnistuneen paluun Rayman Originsin myötä ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Legends jatkaa samalla hyväksi havaitulla linjalla ilman suurempia muutoksia. Tarinaa ei ole tälläkään kertaa juuri lainkaan, mutta vangiksi joutuneita teensy-otuksia kuitenkin pelastetaan jonkun pahan taikurin kynsistä, kuten ilmeisesti edellisessäkin osassa, vaikka minun piti tarkistaa asia Wikipediasta. Vaan eipä tarinan puute haittaa, sillä pelaajan annetaan keskittyä rauhassa olennaiseen, eli värikkäissä ja monimuotoisissa kentissä seikkailemiseen. Välivideot ja puhuvat päät pidetään minimissä, mikä onkin oikea ratkaisu ja silloin harvoin kun joku puhuu, kuullaan vain hauskan kuuloista siansaksaa.   Kentät ovat jälleen vinkeän näköisiä leikkipuistoja, joissa riittää paljon kerättävää ja löydettävää. Keltaisia lum-palleroita tulee vastaan vähän joka paikassa kuten Mariossa kolikoita, mutta niiden haaliminen ei ole mitenkään pakollista, paitsi jos haluaa avata kaikki vaihtoehtoiset pelihahmot. Ne ovat erilaisia teensyjä sekä Raymaneja eri skineissä, mutta mitään pelattavuuteen vaikuttavia ominaisuuksia hahmoissa ei ole. Kenttiin vangitut siniset teensyt ovat etenemisen kannalta tärkeitä, mutta kehnompikin pelaaja löytää niitä varmasti tarpeeksi, jotta seuraava kenttä avautuu. Joka kentässä on yksi kuningas ja kuningatar, joiden vapauttaminen vaatii puzzlen ratkaisua tai hiukan vaikeamman esteradan selvittämistä, mutta mitenkään mahdottomia koitoksia nämäkään eivät ole.   Vaikeustasosta noin muuten voi todeta sen, että se on selvästi löysempi kuin Originsissa, vaikka kenttien täydellinen suorittaminen kysyykin edelleen taitoa ja kärsivällisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä, että leppoisaa loikkaviihdettä kaipaaville suodaan inhimillinen reitti lopputeksteihin, kun taas kompletionistit saavat puristaa padia ihan kunnolla niin halutessaan. Itse läpäisin pelin ilman suuria vaikeuksia, mutta palasin mielelläni koluamaan kenttiä uudelleen kerätäkseni puuttuvia lumeja ja teensyjä. Niiden keräämisestä ei saa kykypäivityksiä tai uusia varusteita, koska pelissä ei ole minkäänlaista hahmonkehitystä, mutta puhtaan loikintariemun takia pelissä viihtyy hienosti ns. pakollisen ajan jälkeenkin.   Rayman Origins oli todellinen yllättäjä, joka kuuluu genrensä parhaimmistoon. Legends on teknisesti ja taiteellisesti samaa tasoa, mutta sillä ei ole yllätysmomenttia puolellaan. Sen kentät ovat myös hiukan suoraviivaisempia ja helpompia kuin edeltäjässään, eikä sillä ole mitään uusia temppuja taskussaan. Panostus erilaisiin haastetiloihin ja online-kisoihin (jotka ovat edelleen toiminnassa) on kuitenkin suuri plussa, jonka ansiosta peli muuttuu pitkäikäisemmäksi kuin osasin aluksi arvatakaan.   [i]Pelin visuaalinen ilme on edelleen huippuluokkaa ja tuo mieleen vanhat lauantaiaamujen animaatiosarjat.[/i]   [img]https://images4.imagebam.com/02/f9/c9/MEXDDGI_o.png[/img]

[b]Lost Planet: Extreme Condition[/b]   Ihmiskunnan tuhottua Maan elinkelvottomaksi sen oli etsittävä uusi koti. Sellainen löytyi lumen ja jään peittämältä planeetalta, jossa ihmiset alkoivat rakentaa uutta alkua. Kolonisaatio sujui aluksi hyvin ja useita kaupunkeja perustettiin, mutta sitten planeetalta löytyi vihamielinen elämänmuoto, joka ajoi ihmiskunnan jälleen ahtaalle. Ihmiset olivat jo lähellä paeta planeetalta, kunnes he tajusivat, että hyönteismäiset otukset ovat täynnä nestemäistä lämpöenergiaa, joka on öljyäkin arvokkaampi luonnonvara. Niinpä ihmiset valjastivat tuon energian käyttöönsä ja muuttivat sen aseeksi planeetan natiiveja asukkaita vastaan.   Pelin päähenkilö on Wayne, joka menettää isänsä taistelussa erästä erittäin isoa hyönteishirviötä vastaan. Samalla hän saa tällin, jonka vuoksi hän vajoaa koomaan. Herättyään siitä 30 vuotta myöhemmin Wayne ei muista menneisyydestään mitään. Kun muistinmenetyksestä kärsivälle hahmolle selitetään asioita, samalla niitä selitetään myös pelaajalle, mikä on aika jännä ja kekseliäs tapa kertoa tarinaa. Tuleekohan moinen yleistymään? Wayne liittyy pieneen lumipiraateiksi kutsuttuun porukkaan, joka taistelee sekä hirviöitä että planeetalla valtaa pitävää pahaa organisaatiota vastaan. Jälkimmäisen tarkoituksena on maankaltaistaa planeetta ja pyyhkiä sen pinnalta pois kaikki heille epämieluinen elämä, lumipiraatit mukaanlukien.   Pelaaminen on hyvin suoraviivaista olan takaa kuvattua räiskintää, joka muistuttaa samana vuonna julkaistua Gears of Waria, paitsi että pelissä ei ole suojautumismekaniikkaa. Usein murkulaa tulee niskaan niin tiuhaan tahtiin, että sellaista olisi kieltämättä kaivannut, varsinkin kun pelihahmo on liikkeissään melko hitaanpuoleinen. Viholliset tuovat mieleen Starship Troopersin ötökät, joilla on pelissä melkein sama nimikin: araknidien sijaan niitä kutsutaan akrideiksi. Näiden hirviöiden lahtaaminen on ihan hauskaa, mutta ihmisviholliset ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia. Valitettavasti niitä tulee vastaan pelin edetessä yhä enemmän akridien jäädessä hiljalleen vähemmistöön.   Vaihtelua perusräiskintään tuovat lämpöenergialla toimivat mechat, joiden puikkoihin pääsee aina silloin tällöin. Mitään suurta voimaantumisen tunnetta ne eivät kuitenkaan anna, sillä taistelurobottien tulivoima on vain hiukan tavallisia aseita suurempi, eivätkä ne edes kestä osumaa kovinkaan paljoa. Lisäksi ne kuluttavat lämpöenergiaa niin hurjaa vauhtia, että ajeluhetket jäävät yleensä todella lyhyiksi, ellei löpöä onnistu hankkimaan jatkuvasti lisää. Mikä järki on taisteluroboteissa, jotka saavat käyttövoimansa vihollisista? Lisäksi myös pelihahmo itse tarvitsee akrideista tippuvaa energiaa, sillä lämpömittarin laskiessa nollaan alkaa terveysmittarikin laskemaan, mikä johtaa lopulta kuolemaan. Pelissä on siis mahdollista kuolla, vaikka vain seisoisi paikallaan. Myös sisätiloissa, joissa pakkasen luulisi olevan siedettävissä lukemissa.   Capcomin kehittämä Lost Planet ei ole jäänyt pelihistorian lehdille kovinkaan muisteltavana teoksena ja sen ymmärtää. Pelissä ei ole mitään omaperäistä tai oivaltavaa, eikä lumimyrskyjen pieksemä planeetta tunnu lainkaan niin kiehtovalta ympäristöltä kuin voisi kuvitella. Lämpöenergiaan liittyvä mekaniikka on aivoton, eivätkä edes mechat tuo peliin sen kaipaamaa cooliutta. Ydintekeminen eli räiskintä täyttää sentään standardit ja siinä on paikoin ihan hyvääkin fiilistä. Toivon, että jatko-osat ovat kehittyneempiä pelejä, vaikka eivät nekään tainneet klassikoiksi muodostua.   [i]Jääplaneetan eläimistö ei nuku talviunta.[/i]   [img]https://images4.imagebam.com/ac/31/6a/MEYQWRV_o.png[/img]

[b]The Sinking City[/b]   Nimettömät kauhut levittävät kaaosta ja kuolemaa ukrainalaisen Frogwaresin kehittämässä seikkailupelissä, joka sijoittuu 1920-luvun Yhdysvaltoihin. Tapahtumien päänäyttämönä toimii kuvitteellinen Oakmontin satamakaupunki, joka on joutunut mystisen tulvan valtaamaksi ja saartamaksi. Huomattava osa kaduista on jäänyt veden alle, minkä vuoksi moneen paikkaan pääsee vain veneellä. Kaupungin asukkaat ovat sulkeutunutta ja kärttyisää porukkaa, eivätkä he suhtaudu vierailijoihin kovinkaan avomielisesti. Homeelta ja merilevältä haiskahtavaan yhteisöön saapuu entinen merisotilas ja nykyinen yksityisetsivä Charles Reed, joka toivoo löytävänsä apua häntä riivaaviin outoihin näkyihin. Mies sotkeentuu pian vuosisatojen taakse yltäviin mysteereihin ja paikallisiin valtapeleihin, minkä seurauksena hänen oma mielenterveytensä ja lopulta ihmiskunnan kohtalo joutuvat vaakalaudalle.   The Sinking City on on pohjimmiltaan hidastempoinen tutkimispeli, jossa keskustellaan ihmisten kanssa ja etsitään johtolankoja enemmän tai vähemmän karmaisevien salaisuuksien paljastamiseksi. Yksityisetsivän roolissa pelaajan on luontevaa haastatella kaikki vastaantulevat kaupunkilaiset, joista useimmat eivät tietenkään lavertele ilman vastapalvelusta. Tämä johtaa usein hieman rasittaviin juoksupoikatehtäviin, mutta tapausten ratkominen vihje kerrallaan on kuitenkin koukuttavaa puuhaa. Meren alla vapautusta odottavaan suureen kauhuun liittyvä päätarina pitää otteessaan, minkä lisäksi sivutehtävätkin ovat varsin hyvin kirjoitettuja. Lovecraft-vaikutteet näkyvät kaikkialla, vaikka peli ei suoraan nojaakaan kirjailijan luomaan mytologiaan. On kuitenkin selvää, että yliluonnollisen vedenpaisumuksen taustalla lymyää jotain hyvin chthulhumaista.   Maailma on avoin ja siellä liikutaan enimmäkseen jalkaisin, mutta ilman moottorivenettä Oakmontissa ei pärjää. Sumuinen ja sateen pieksemä kaupunki henkii salaperäistä tunnelmaa ja aluksi sen hämäriä kolkkia tutkiikin mielellään. Valitettavasti ympäristöjen tyhjyys ja kulissimaisuus alkaa vaivata pelin edetessä yhä enemmän, sillä useimmat rakennukset pysyvät lukittuina, eikä tehtävien välissä tapahdu oikeastaan yhtään mitään. Seitsemästä kaupunginosasta koostuva pelialue ei ole valtaisan suuri, mutta yksitoikkoista jolkottelua samannäköisillä kaduilla riittää silti kyllästymiseen asti. Lisäksi taukoamaton vesisade muuttuu alun jälkeen tunnelmaa luovasta tehokeinosta rasitteeksi, aivan kuten tosielämässäkin lopulta käy.   Pelkät puheenlahjat eivät aina riitä, sillä kaupunkiin on tulvan myötä pesiytynyt hirviöitä, jotka käyvät kimppuun heti kohdattaessa. Niitä räiskitään tuliaseilla, mutta vähäisten ammusten takia taisteluita on viisasta välttää, jos mahdollista. Örvelöitä voi myös piestä mukana kulkevalla lapiolla, joka sekin ajaa asiansa ihan hyvin. Huvittavasti lapiota ei koskaan käytetä mihinkään muuhun. Taistelua on pelissä maltillisesti, mikä on oikea ratkaisu, sillä herra Reed liikkuu hitaasti ja kankeasti, eikä hirviöiden mättäminen muutenkaan ole erityisen viihdyttävää. Hiipiminen on mahdollista, mutta en löytänyt sille käyttöä, eikä pelissä luultavasti edes ole mitään stealth-mekaniikkaa.   Tehtävistä ja taisteluista saa kokemuspisteitä, joita voi käyttää taitojen parantamiseen, mutta hahmonkehitys on hyvin pintapuolista eikä oikeastaan edes tarpeellista. Väittäisin, että helpommilla vaikeustasoilla pärjää, vaikka jättäisi taitopisteet kokonaan käyttämättä. Fyysisen terveyden lisäksi peli mittaa myös pääkopan terveyttä, joka laskee, jos hirviöiden tai yliluonnollisten ilmiöiden äärellä viettää liikaa aikaa. Mielenterveys on kuitenkin vain ylimääräinen energiamittari perinteisen hiparimittarin rinnalla, eikä sillä ole pelattavuuteen juuri vaikutusta. Näkö hieman vääristyy ja lopulta pimenee, mutta se on lähinnä ärsyttävää, ei pelottavaa.   Äskeisen perusteella voisi luulla, ettei peli ole kovinkaan hyvä, mutta epäkohdistaan huolimatta pidin siitä hyvinkin paljon. Oakmont on täynnä mielenkiintoisia ja erikoisia hahmoja, joiden kanssa käydyt monivalintakeskustelut johdattavat yhä syvemmälle kaupungin historiaan. Murhien ja muiden groteskien tapahtumien selvittäminen rikospaikkoja tutkimalla on kiehtovaa, eikä ratkaisuja suinkaan anneta pelaajalle tarjottimella. Mikä parasta, etsivätyötä saa tehdä kaikessa rauhassa omaan tahtiin. Peli kompuroi yksittäisillä sektoreilla, mutta tarina ja tunnelma nostavat sen puutteidensa yläpuolelle.   [i]Oakmontiin rantautuminen tapahtuu kosteissa merkeissä.[/i]   [i][img]https://images4.imagebam.com/25/68/37/MEYZKFT_o.png[/img][/i]