Tähtisumua

Luin Tähtisumua englanninkielisenä, Charles Vessin kuvittamana versiona. Lähes jokaisella sivulla olikin kuva, mikä korosti teoksen satumaisuutta. Kyseessä on kuitenkin satu aikuisille, ei perheen pienimmille. Suomennoksesta kuulemani negatiivisen palautteen vuoksi englanninkielinen versio tuntui siksikin paremmalta vaihtoehdolta. 

Gaimanin erikoinen tyyli ja mielikuvituksensa rikkaus on tullut tutuksi aiemmin lukemastani teoksesta Coraline varjojen talossa. Olin kuullut ennakkoon, että Tähtisumusta tehty elokuva (yksi kestosuosikeistani) ja kirja eroavat paikoin suurestikin. Eroavaisuuksia tosiaan löytyi ja tällä kertaa paremmuuden vaakakuppi kallistuu elokuvan puoleen. Romaaniversion seksi- ja väkivaltakohtaukset pääsivät yllättämään, sillä Vess oli siirtänyt osan niistä kuvituksiinsa.

Viktoriaanisen ajan Lontoon seudulla on pieni kylä, joka on saanut nimensä lähellä olevan vanhan kivisen muurin mukaan. Village of Wall on päällisin puolin niin kuin mikä tahansa maaseudun ja kaupungin välimaastossa sijaitseva idyllinen kylä. Ainoa erikoisuus liittykin muuriin ja sen takaiseen maailmaan. Muurissa on aukko, jota vartioidaan jatkuvasti, ainoana poikkeuksena yhdeksän vuoden välein tapahtuvat markkinat, jolloin kyläläiset saavat kulkea aukosta toisen puolen niitylle. Myyjät ja heidän tavaransa ovat hyvin erikoisia, sillä muurin takaisessa maailmassa on magiaa. 

Päähenkilönä (joka syntyi vasta sivulla 35) seurataan Tristran Thornia, joka on varpaitaan myöten ihastunut kylän kauneimpaan tyttöön, Viktoriaan. Hän työskentelee kauppa-apulaisena, mutta tahtoisi silti Victorian vaimokseen. Niinpä eräänä päivänä hänen kantaessaan Victorian ostoksia hän ilmaisee toiveensa tytölle.

Samaan aikaan tähti putoaa taivaalta muurin takaiseen keijumaailmaan. Victoria lupaa ottavansa Tristranin puolisokseen, jos tämä tuo hänelle sen tähden. Tapahtumien vyöry käynnistyy ja lukija pääsee kurkistamaan muurin toiselle puolelle Tristranin silmin. Luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, pojan reppana kun ei suinkaan ole ainoa, joka tähteä etsii.

Tristranin etsintäretki on hyvin tyypillinen satujen ja fantasiakertomusten kentällä. Matkan aikana pojasta kasvaa mies. Gaiman esittelee mielenkiintoisen ja nopean tavan matkustaa - kynttilän valolla. Seitsemän peninkulman saappaita muistuttava matkanteko vaikutti tosin hieman arvaamattomalta ja elokuvassa sekin esitettiin hieman eritavoin. 

Nautin suuresti Vessin kuvaamasta 1800-luvun vaatetuksesta ja Gaimanin keijumaailman maagisista, lentävistä puulaivoista (jotka lähestyivät tyylillisesti steampunkkia). Eniten jäin kaipaamaan elokuvaversion can cania tanssivaa kapteeni Shakespearea (näyttelijänä Robert De Niro). Kirjassa kapteenilla on paljon pienempi rooli, eikä hänellä ole yhtä mielenkiintoista persoonaa kuin leffassa. 

Gaimanin fantasiamaailma ei tarjonnut minulle erityisen mieleenjääviä hetkiä, sillä hahmot olivat hyvin perinteisiä genressään. Taitavasti kerrottuja, mutta melko yllätyksettömiä. Kirjaversiosta eniten pitämäni hahmo onkin nimettömäksi jäävä erikoinen pikkumies, joka perehdytti Tristrania keijumaailmaan saloihin tarinan alkupuolella. Filmatisoinnissa on enemmän toimintaa, sujuvampaa juonenkuljettamista, yllättävää huumoria ja täyteläisempiä hahmoja. 

Kirja oli suoraan sanottuna aika vaisu verrattuna elokuvaan. Tristanin rakastettu Victoria jäi vähän etäiseksi, ja Myrskynpesän prinssit kuvattiin vain pervoina, jotka juoksivat kuninkaallisen rubiinin perässä. Tristan itse oli ihan ok, mutta Yvaine oli kirjassa ihan loistava, samoin elokuvassa.
MUTTA elokuva vasta olikin elämys. Miksi hitossa sitä ei ole mainostettu enemmän Suomessa? Kapteeni Shakespeare (Robert De Niro) oli mainio, ja leffa naurattaa vieläkin. Myös noitasiskokset oli toteutettu paljon paremmin kuin kirjassa - Michelle Pfeifferille kiitos ja kumarrus. Kertoja Ian McKellen oli myös ihanista ihanin.
Elokuvan nopeatempoinen juoni oli toista kuin kirjan lattea tarpominen siirapissa.

Satuin näkemään kirjasta tehdyn leffaversion, ja nähdessäni kirjaston hyllyllä opuksen, jokin kloksahti sisälläni. Pidin leffasta ylimääräisestä huumorista huolimatta hyvin paljon, niinpä kirja jäi hieman latteaksi pettymykseksi. Vertaan väkisinkin kirjaa ja elokuvaa, ja lopputulokseni mukaan filmissä tapahtui enemmän ja nekin tapahtumat oli kuvattu mielenkiintoisesti.

Ei niin, kirja oli hyvä. Oikein hyvä. Nopeasti luettava ja herkullinen, sadunomainen ja kauniin romanttinen. Olisin kaivannut kirjan juonelta jotain samaa kuin elokuvassa oli: niin yllätyksellisiä tapahtumia, että alkoi nauraa ääneen. Idea on kuitenkin sievä ja tarina tunteellinen! Uli jäi kovin kummalliseksi henkilöksi paljastuttuaan aikamoiseksi diivaksi, jos niin voi sanoa. Noidat olivat ihanan juonittelevia, periaatteessa kaikki oli kohdallaan.

Kirjan loppu oli kuitenkin parempi kuin elokuvan, joskin muun kirjan tapaan sadulle ominainen. Miellyttävä lukukokemus, jonka ei voi kuvitella jättävän ketään kylmäksi.

Tähtisumua on romanttinen, sadunomainen tarina, joka kertoo nuoresta pojasta, joka lähtee hakemaan rakastetulleen haltiamaahan pudonnutta tähteä. Verrattuna mutkikkaisiin teorioihin rinnakkaistodellisuuksista Gaiman on toiminut sangen mutkattomasti; Haltiamaata ja Englantia erottaa toisistaan vain muuri.
Jotenkin ainakin minulle jäi kuitenkin sellainen maku kielenpäähän, että maagisesta miljööstä olisi saanut paljon enemmän irti.
Henkilöt olivat monipuolisia ja kummallisia. Etenkin tähden, Yvainen, käytös oli hyvin eläväistä. Ehkä ontuvin osa muutoin loistavasta ja inspiroivasta tarinasta oli juoni. Se oli nimittäin jokseenkin hajanainen ja muutamaa jännityksen keräävää polttopistettä lukuunottamatta sangen yksinkertainen.
Siis tiivistettynä: kaunis, mystinen satu. Satu sanan hyvässä ja huonossa merkityksessä.