Pahan hohto

Tieteiskauhu on aina oma lukunsa  - tyylilaji, joka ei välttämättä sovellu kaikille. Tai sitten toisaalta tarjoaa monenlaisille ihmisille kiehtovia elämyksiä. Monissa tapauksissa on vaarana, että tarinan sisältö kohdistuu vain tietylle "inside"-piirille - joskin tämä on seikka, joka mielestäni myös osin eroittaa ihan hyvän kirjailijan loistavasta. Ensiksi mainittu ryhmä saa tarinansa perille vain juuri tälle inside-porukalle ja lopuilla, ns. taviksilla meneekin sitten yli hilseen. On termejä, aihepiirejä, tapahtumia, jotka eivät mahdu kuin asiaan perehtyneille. Sitten toisaalta jälkimmäisen tyypin kirjailija osaa selostaa tarinansa tieteisnippelöintinsäkin tarpeeksi selkotapaan, jotta kuka tahansa lukija pystyy mahdollisista tietoaukoistaan huolimatta tarinan kärryillä. Tämä tarina kuuluu minusta johonkin tähän välimaastoon, mutta ehdottomasti kallellaan jälkimmäiseen. Siinä suhteessta Stewart on onnistunut hyvin. Mitä itse tarinan ideaan tulee, luulisi sen tempaisevaan monien mielet mukaan - älykäs eläin välikappaleena liikuntakyvyttömän toimissa, sellaisissa joihin hän ei muuten kykenisi ja oudolla ja riippuvaisella tavalla yhteydessä tämän mieleen (ja toisin päin).. On se tavallaan stiffiä. Mutta stiffiä ja perhanan kutkuttavaa. Tämä on minusta oikein onnistunut tieteiskauhuromaani. Tunnelmaa on ja jännite pysyy ja kasvaa sopivassa suhteessa tarinan edetessä. Ja uskon tämän myös herättävän paljon tunteita, mielipiteitä - voimakkaitakin. Vammaisuuden lisäksi kun yksi teoksen näkyviä teemoja ovat eläinkokeet - näkökulmia tarjotaan niin puolesta kuin vastaan. Tässä kohtaa tietysti täytyy muistaa, että kyse on 80-luvun romaanista.. Mutta se ei suinkaan tee arkoja aiheita yhtään sen vähemmän ajankohtaisemmiksi - ehkäpä nimenomaan juuri päinvastoin.