Anne Leinosen novellikokoelma sulkee samojen kansien sisään keskenään melko vaihtelevia tarinoita, niin kirjalliselta tasoltaan kuin teemoiltaankin. Onnistuneimmiksi nousevat kansanperinneviritteiset tekstit, kuten Umpipuun lapsi ja Jäiden tytär. Vahvatunnelmaiset tarinat käsittelevät ikivanhoja aiheita tuoreella tavalla ja tuovat ne jopa lähelle lukijan arkea.
Tieteisnovelleissa Leinonen ei onnistu aivan yhtä hyvin, mutta niissäkin on kiehtovia ajatuksia ja visioita. Kokonaisuudet eivät hahmotu yhtä selkeiksi kuin kokoelman parhaissa paloissa. Kuitenkin varsinkin Toisinkainen käsittelee vierauden ja muukalaisuuden teemoja oivaltavasti jo peruskielenkäyttönsäkin kautta. Shh, shh, ne sanoivat puolestaan sijoittuu miljööltään jonnekin myyttisen ja arkisen välimaastoon ja tämä kokoelman lyhyin tarina on kaikkein yllättävin: Maahanmuuttaja-aiheesta näennäisesti alkava juoni päätyykin äkkiarvaamatta ihan muualle.
Kokonaisuutena kokoelma tasapainoilee arkisen ja ihmeellisen välillä paikoin taitavasti, paikoin aavistuksen horjuen. Novellien perusideat ovat melko yksinkertaisia ja toistavat yksinäisyyden ja erillisyyden teemoja eri variaatioina. Ainoastaan loppupään Lautturin tytär ja niminovelli Valkeita lankoja kehkeytyvät symbolien ja merkitysverkostojen kautta jopa hieman liian monimutkaisiksi rakennelmiksi.