Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että rakenteeltaan ja aihepiiriltään teos oli virkistävän epätavallinen. Epätavallisuus ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti onnistunutta.
Teoksen kolme osaa olivat erillisiä kertomuksia, jotka kaikki kytkeytyivät tavalla tai toisella Ambergrisiin - kaupunkiin, joka on teoksessa sekä nimi- että päähenkilö. Kaupungin henkeäsalpaavaa tunnelmaa tuotiin esille jatkuvasti, päästämättä paradoksaalisesti lukijaa kuitenkaan kokemaan sitä itse. Lukijan rooli oli kuin ulkopuolisen tarkkailijan, joka ikkunasta seuraa kaupungin elämää; missään vaiheessa teosta ei Ambergris ollut minulle läheskään yhtä elävä ja hengittävä kuin vaikkapa Kiekkomaailman Ankh-Morpork tai Locke Lamoran Camorr. Osasyy lienee epäonnistuneesti tehty karsinta: loppusanoissa kerrotaan teoksen käsikirjoitusta käsittävän todellisuudessa 3000 liuskaa, joita kirjailija on työstänyt yli vuosikymmenen, mutta joista on valikoitu parin sadan sivun edestä materiaalia tätä teosta varten. Ongelma onkin, että jokainen teoksen teksti olettaa, että kaikki 3000 sivua ovat luettuina. Nykyisellään Ambergris jää etäiseksi, kirjailijan yksityiseksi leikkikentäksi.
Myös teksteissä itsessään oli erinäisiä ongelmia. Harmillisesti kiinnostavimmassa luvussa, jossa käsiteltiin Ambergrisin historiaa, oli tyyli hajota käsiin. Ensiksi jäljiteltiin tieteellistä diskurssia ja oltiin satirisoivinaan sitä, kunnes yhtäkkiä havaintojen tyyli alkoi olla iltapäivälehtitasoa. Sitten kerrottiinkin jo koskettavaa tarinaa historioitsijan rooli unohtaen, ennen kuin historioitsija repäistiin takaisin kertomaan vitsi räjähtävistä poneista. Kerronnalla ei selkeästi ollut mitään tavoitetta, vaan se oli silkkaa ajatuksenvirtaa, mikä ei mielestäni sopinut pedattuun kehykseen.
Myös X:n tapaus kompastui itsetarkoitukselliseen metakeskusteluun, jonka loppukäänne oli toki yllättävä mutta sikäli kovin halpa, että sitä edeltävä keskustelu osoitti joka suhteessa aivan muualle ja asettui käänteen jälkeen erittäin hämmentävään valoon. Muutenkin keskustelua ajoi lähinnä tiedon tuominen lukijalle, ei niinkään kontekstin näkökulmasta tarkoituksenmukainen keskustelun kulku. Toisaalta ymmärrän myös maailmojen häilyvyyden elementin, jota näin yritettiin konkretisoida, mutta toteutus on nykyisellään vähintäänkin ontuva.
Kahden ja puolen tähden arvioni koostuu seuraavista seikoista: ensimmäinen tähti perustuu fantasiakentän mittakaavalla tuoreeseen ideaan ja näkökulmaan, toinen tähti puolestaan historialuvun tapahtumien kiinnostavuuteen. Puolikas tähti kuvaa luettavuutta, joka oli pääosin siedettävä.
Suosittelen teosta itseäni heittäytymiskykyisemmille lukijoille, joille satunnaiset tunnelmalliset kohdat, sujuvat juonet ja epämääräinen metasetvintä ovat tarpeeksi sisältöä ja joita eivät kerronnan rakenteen ja loogiikan puutteet häiritse.
