En oikein tiedä mitä sanoa. Siitä on aikaa, kun jokin yksittäinen teos on muuttanut maailmankuvaani näin rajusti – jos sellaista nyt on koskaan tässä mittakaavassa tapahtunutkaan. Teknisesti ottaen olen toki lukenut miellyttävämmin ja omaperäisemmin piirrettyjä sarjakuvia, mutta tekstin ja kuvan yhteispeli on tässä ennenkuulumattoman näppärää, pionerityötä, etenkin motiivien osalta. Tarinasta – maailmankuvan nerokkuudesta, henkilöhahmojen uskottavasta moniulotteisuudesta, vangitsevuudesta, sivujuonten luontevasta punomisesta päälinjaan – en saata edes aloittaa.
Lyhyesti sanottuna, Alan Moore sai minut vajaaksi viikoksi aivan lukkoon: opin lopulta nauttimaan päivittäisen Watchmen-annokseni iltaisin, koska aamulukemisten jälkeen en pystynyt tuntikausiin keskittymään mihinkään muuhun. Naurahdin muutaman kerran, nieleskelin hieman useamman kerran, loppua kohti ahdistuin yhä enemmän…mutta kun pääsin siitä kaikesta yli, oli oloni paljon parempi ja varmempi kuin ennen kirjaan tarttumista. Ymmärrän itseänikin paremmin nyt, puhdistuin ja vapauduin.
(Luin englanniksi ja suosittelen muillekin - Mooren dialogi on mukavan aidon tuntuista.)
