Murtumia maisemassa: Urbaanin löytöretkeilyn antologia
Toimittaneet J. S. Meresmaa ja Christine Thorel. Kansi: J. S. Meresmaa. Nidottu.
Sisällys:
- Janos Honkonen: Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä
- Anni Nupponen: Talot kuin puut
- Katri Alatalo: Meliwasin aaveet
- Tarja Sipiläinen: Valontuoja
- Hanna Morre: Sanojen taa teljetty
- Artemis Kelosaari: Valiojoukko
- Marisha Rasi-Koskinen: Viimeinen päivä
- J. S. Meresmaa: Indiana
- Mia Myllymäki: Ongelmajätettä
- M. A. Tyrskyluoto: Tehtaan jumala
Joskus kaikkein epätodennäköisin toteutuu.
Urbaanit löytöretkeilijät tutkivat ihmisen tekemiä tiloja ja rakenteita – tavallisimmin hylättyjä sellaisia. Raunioissa menneisyyden merkit katoavat vähitellen ja luovat väliaikaisia paikkoja, joissa sammalten ja puuntaimien lisäksi mielikuvitus pääsee valloilleen. Kaikkea ei aikakaan kuluta pois: jokin muisto jää aina.
Joutomaat, hylätyt tehtaat ja kaivokset sekä autioituneet talot toimivat näyttämöinä kymmenelle hyvin erilaiselle tarinalle. Ne johdattavat lukijan niin arvoituksellisiin välitiloihin kuin uusien, kiehtovien löytöjen äärelle.
Murtumia maisemassa kutsuu astumaan syrjään tallatulta polulta ja kohtaamaan ihmisen jälkeensä jättämät ja hylkäämät kohteet, jotka luonto on valtaamassa itselleen.
Käyttäjät lukeneet myös
J. S. Meresmaa
J. S. Meresmaa (s. 1983) on palkittu suomalainen kirjailija ja kustannustoimittaja. Meresmaa on varsinaiselta koulutukseltaan puutarhuri, mutta on opiskellut kirjoittamista Oriveden Opistossa. Hän on tamperelaisen Osuuskumma-kustannuksen perustajajäsen ja toimi hallituksen puheenjohtajana vuosina 2015-2018.
Muita teoksia kirjailijalta J. S. Meresmaa
Kirja-arvioita
Mietin kovasti, antaisinko kirjalle 3,5 vai 4 tähteä, mutta päädyin ensimmäiseen sillä kokoelmasta jäi hieman keskeneräinen maku. Mitenkään huono se ei kuitenkaan ollut, enkä kadu kirjaan tarttumista.
Osassa tarinoita hylätyt rakennukset ja paikat jäivät ikävästi ikään kuin statistin osaan, tarinan mysteerin ja seikkailun liittyessä enemmän scifi- tai fantasiaelementtiin. Eli tuntui siltä, ettei moni kirjoittaja luottanut siihen että hylätyt paikat olisivat itsessään kiinnostavia, vaan ne toimivat lähinnä tapahtumapaikkoina jollekin fantastisemmalle. Olisin ehkä toivonut vielä enemmän painopistettä hylätylle, jokaisessa tarinassa olikin mukana (tai ainakin tuntui olevan) urbex-kokemuksia, joko omia tai muiden, ja mukana oli yksityiskohtaistakin tunnelmointia hylättyjen paikkojen tutkimisesta sekä niissä näkyvistä ja tuntuvista menneen elämän jäljistä ja muistoista. En ole itse koskaan ns harrastanut urbexia vaikka autiotaloissa olenkin käynyt, mutta netissä kuvia ja raportteja selatessa syntyvät tunnelmat jäivät nyt jotenkin vähemmälle.