Mitä en koskaan oppinut

Ulkoasu Marjaana Virta. Sidottu, kansipaperi.

Leena Krohnin kirkas sanataide on luonut tummia tulevaisuuden näkyjä ja syviä pohdintoja lukijoille ympäri maailmaa. Odotetun esseekirjansa Krohn aloittaa listaamalla neljä lausetta, jotka ovat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä. Lauseista kasvaa koko kokoelman läpäisevä katse, jolla Krohn tutkii niin taidetta, kuolemaa ja tietoisuutta kuin kulttuurisen omimisen käsitettä ja sananvapauden rajoittamista. 

Krohn kirjoittaa myös omasta kasvamisestaan kirjailijaksi, kouluvuosistaan 1960-luvulla, lapsen näyistä jotka kävivät toteen, ympäristön ja luonnon hätähuudosta: ”Heräsin ymmärtämään, että ihmisen sivilisaatio kehittyy sovittamattomassa ristiriidassa ympäristön ja muiden lajien elämän edellytysten kanssa. Sen materiaalisen rikastumisen hinta on luonnon köyhtyminen.” 

Krohn on näkijä, joka ei kaihda suoruutta tai toivottomuutta kuvatessaan ihmisten toimintaa. Mutta kirjallisuudella on mahdollisuus: ”Kirjoittaminen on taistelua yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan. Se on avuton yritys mitata ihmisen monimutkaisuutta, pateettinen pyrkimys selittää hänen selittämättömyyttään.”