Kyynel

Pirskatin hauska ja idearikas kirja. Mistä Sisättö onkaan keksinyt kaikki räävittömyytensä? Ei tosikoille, ei tosiaankaan. Ainoana miinuksena ne vuodet, jotka ovat kuluneet pseudouutisten alkuperäisen julkaisun ja nykyhetken välissä ja jotka ovat vieneet maailmaa epämiellyttävällä tavalla lähemmäksi niiden kuvaamaa dystooppista tulevaisuutta. Jaiks, ei naurata enää ihan yhtä paljon...

Ensin ajattelin antaa kuusi tähteä. Siksi annoin seitsemän. Järkyttävää edes ajatella teoksen kieltä pöyhkeän koreilevana ja Humbert Humbertin ja Dolores Hazen roadtrippejä puuduttavina. Siksi kahdeksan.

Lolita vahvisti käsitystäni siitä, että pedofiilien tekoja ei pidä hyväksyä, mutta ei heitä myöskään tule tuomita vaan auttaa. Vain hyvin pieni osa heistä koskaan toimii halujensa mukaan. Samaan aikaan meillä aikuisilla on ikuinen velvollisuus suojella lapsia itseltämme ja rakentaa väsymättä sellaista maailmaa, jossa lapsilla on turvallista varttua.

Kirjallisuuden juhlapäivä keskiyön ilotulitukseen saakka.

Yil 20 000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmiset ovat levittäytyneet ympäri Linnunrataa. On perustettu galaktinen imperiumi, joka on tähän saakka vaikuttanut ikuiselta mutta joka on pinnan alla rakoillut jo pitkään. Alkunsa saa Säätiö, mystinen organisaatio, tarkoituksenaan ei estää edessä häämöttävää romahdusta vaan lyhentää romahdusta seuraavan kaoottisen kauden pituutta.

Rakenteellisesti Säätiö viehättää. Hyvin harvoin on tullut vastaan romaaneja, jotka käsittävät yli sadan vuoden ajanjakson ja useita erilaisia maailmoja vain noin 250 sivun kokoisessa paketissa. Ihmiset elävät ja kuolevat. Hallitukset vaihtuvat. Yritykset onnistuvat ja epäonnistuvat. Jopa uskonnot kokevat omat myllerryksensä. Mutta Säätiö pysyy, samaan aikaan estradilla ja kulisseissa.

Rakenteesta seuraa myös se isohko ongelma, että kokonaiskuvan muodostaminen on haastavaa. Useinhan fantasia- ja scifiromaanit ovat järkäleitä sen vuoksi, että niiden kuvaamat maailmat ovat lähes aina lukijalle aluksi totaalisen vieraita. Kirjailijan on tavalla tai toisella kyettävä näyttämään ja selittämään, miten luomansa maailmankaikkeus toimii. Säätiö kompuroi tässä suhteessa hieman, koska ainakin minulle planeettojen ja niitä hallinnoivien organisaatioiden sisäiset ja keskinäiset dynamiikat jäivät kertalukemalta varsin hämäriksi. Tästä seurasi se, että poliittiset ja taloudelliset debatit menivät paikoin turhauttavan korkealta tyvikasvuni yli.

Toinen harmituksen aihe olivat POV-hahmot: ehdin ensimmäisessä osassa jo kiintyä Gaaliin, kunnes yhtäkkiä hypättiin 50 vuotta ajassa eteenpäin seuraamaan Salvor Hardinia, joka osoittautui paljon vähemmän kiinnostavaksi tyypiksi. Tulevien osien POV-hahmojen samastuttavuus ja maanläheisyys olivat sitäkin alhaisemmalla tasolla, ja yhdistettynä isoihin loikkiin aikajanalla oli lähes mahdotonta välittää oikein kenenkään kohtalosta.

Paitsi Säätiön. Säätiö oli yksi ja monta. Säätiö edustaa kirjassa tieteen pitkää, kärsivällistä marssia hektisessä maailmassa. Säätiö ei unohda, vaikka rikkinäisen puhelimen tapaan koko muu Linnunrata unohtaisi, mitä varten se aikanaan perustettiin ja mitä varten se yhä jatkaa pyyteetöntä työtään.

Nainen jää vangiksi näkymättömän seinän sulkemaan piiriin. Mikä seinä on? Miksi se ilmestyi ja miksi juuri sinne, missä kaupunkilaisnainen sattui viettämään leppoisia maalaispäiviä?

Näihin kysymyksiin ei Seinässä oikeastaan edes etsitä vastauksia. Ne kyllä vierailevat naisen mielessä silloin tällöin, mutta hän aavistaa niiden kuolettavuuden. Hän toivoo pelastusta, vaikkei uskokaan sen koskaan tulevan. Ennen pitkää hän hyväksyy kohtalonsa: seinä merkitsee rajat hänen loppuelämälleen.

Fyysiset rajat muttei mielen rajoja. Päähenkilö on yhä se sama nainen, joka kerran eli kykenemättä kuvittelemaankaan elämää ilman ruokakauppoja, vesijohtoja, lämpöpattereita - ja muita ihmisiä. Seinän sisällä hänellä on seuranaan vain sekalainen joukko toisenlajisia eläimiä, jotka pitävät hänet elossa ja järjissään mutta jotka eivät korvaa ihmiskumppaneita. Koiraan, kissoihin ja nautoihin hän kuitenkin joutuu tyytymään, eikä se sinänsä ole vaikeaa. Vaikeampaa on lopullisuuden hyväksyminen.

Ja tietenkin sen hyväksyminen, että heidän kaikkien hengissä selviäminen on konkreettisessa mielessä yksin naisen käsissä. Koira, naudat ja jossain määrin jopa kissat nauttivat naisen tarjoamasta ruoasta, lämmöstä ja suojasta. Tässä luultavasti yksi iso syy, miksi Seinää on kutsuttu feministiseksi teokseksi. Se kommentoi naisten asemaa yhteiskunnan hoivaajina, kodin rakentajina ja ylläpitäjinä, eikä tämä ole nähdäkseni merkittävästi muuttunut kirjan julkaisun jälkeen. Sukupuoliroolit jumittavat tiukassa.

Toisaalta kirja ylläpitää myös sukupuolistereotypioita: nainen merkitsee turvaa, mies vaaraa. Tämä on kuitenkin pelkkä sivujuonne sen sijaan, että hallitsisi kerrontaa.

Teemoiltaan Seinä on hyvin kiinnostava etenkin ottaen huomioon sen julkaisuajankohdan ja -paikan yhä natsien rautakouran synnyttämistä vaurioista ja pitkästä miehitysajasta toipuvassa Itävallassa. Lukukokemus oli kuitenkin paikoin aika puuduttava, päähenkilön työskentelyä oman ja kumppaneidensa hengen pitimiksi kuvataan mielestäni hieman tarpeettoman moneen otteeseen vain pienillä keskinäisillä eroavaisuuksilla (Koska tämä loppuu? lukija ajatteli kerran jos toisenkin). Lisäksi kirja lupasi alkupuolella enemmän kuin lopulta antoi. Vaikuttava, ajaton ja ajatuksia herättävä mutta välistä jaaritteleva ja epäkiinnostavuuksiin jumittuva.

Lempeä pieni kirja täynnä kuolemattomia elämänviisauksia. Inspiroiva monin osin, kristinuskon opinkappaleita toistavilta osin hienoisesti luotaantyöntävä, vaikka toisaalta kommentoi islamiakin eikä missään vaiheessa siihen sävyyn, että se olisi harhaoppi tai väärä tapa uskoa. Maaginen kirja, joka paikoin taipuu hupsuilun ja naivismin puolelle. Lienee tarkoitettu kannesta kanteen kertaalleen lukemisen sijaan kirjaksi, josta voi lukea satunnaisen kohdan silloin, kun kaipaa viisautta elämäntielleen.

Vaikea arvioida alusta lähtien moniosaiseksi suunnitellun sarjan ensimmäistä osaa. Ihan lupaava alku kyllä, jättää sopivasti kysymyksiä ilmaan, mikä tekee jatko-osien väliin jättämisestä perin vaikeaa. Vähän epäuskottavaa kyllä, ettei päähenkilö ole vieläkään onnistunut aika-avaruutta sotkemalla saamaan aikaan katastrofia. Toisaalta hyvä niin, koska tykkään hänestä, hieno ratkaisu Ballelta tehdä hänestä vanhojen kirjojen kauppias. 

Outo kirja oudosta maailmanajasta, jota elämme.

Turha silti toivoa Hanna Weseliuksen Pronominien tarjoavan vastauksia tekoälyalgoritmien hallitseman krääsäkulutusyhteiskunnan mysteereihin, saati siihen, miten voisimme rakentaa maailmamme jälleen toisaalta inhimillisen, toisaalta eliölajirajat ylittävän välittämisen ja myötätunnon varaan. Kirjassa joukko ihmisiä on noussut viimeiselle lentomatkalle tuntemattomaan, mitä voi pitää vertauskuvana fossiilikapitalismin vääjäämättömälle lopulle tai jopa koko ihmissivilisaation lähestyvälle romahdukselle. Keksi itse lisää metaforia.

Myös kirjan nimi viittaa ainakin pariin eri asiaan: toisaalta Weselius kutsuu lentokoneessa matkaavia henkilöhahmojaan näiden istumapaikkakoodeilla (esim. 12G), mikä konkretisoi sitä, että matkustajat edustavat paitsi itseään, myös kaikkia maan päälle jääneitä lajitovereitaan; toisaalta puhutaan myös suorasanaisemmin sanoista, joita käytämme viitatessamme asioihin, esimerkiksi kun tunnemme tarvetta turvautua eufemismeihin tai kun olemme ehdollistuneet tiettyyn, pintapuoliseen/yksiulotteiseen sanastoon. 

Weselius on ilmiselvästi ottanut kirjaansa vaikutteita ranskalaisesta spekulatiivisen fiktion perinteestä, jonka edustajista tulee miettimättä mieleen Hervé Le Tellierin Poikkeama, jossa keskiössä on niin ikään arkisesta poikkeava matkustajalento.

Pronominien loppuun saakka saatuani vaivaamaan jäi hieman, etten oikein missään vaiheessa saanut kiinni kirjan tarinallisesta kokonaisuudesta. Johtuuko se kirjailijan vai lukijan kokonaisuudenhallinnan ongelmista... Ehkä minun pitää joku päivä lukea tämä uudelleen. Sivumennen sanoen ajatus uudelleenluvusta houkuttelee, mikä on lähes aina laadukkaan romaanin merkki. 

Onneksi luin Hypyn ajassa hätkähtämättä kommentteja, joissa ahdistutaan teoksen uskonnollisuudesta. "Kauhu, tässä sanotaan 'Jumala'!"

Uskonnollinen kirja Madeleine L'Englen Hyppy ajassa ei ole. Toki, Jumala isolla J:llä mainitaan muutamaan otteeseen, mutta kirjaa lukiessa ei tullut kertaakaan sellaista vaikutelmaa, että kirjailija yrittäisi aivopestä lukijoitaan kritiikittömiksi ja tahdottomiksi Jeesuksen opetuslapsiksi. Sen sijaan L'Englehän yhdistelee jännittävällä tavalla tiedettä ja universaalia henkisyyttä avaruusmatkailun ja omaperäisen tesserointinsa kautta.

Jännittäväkin kirja on jopa aikuislukijalle, panokset ovat korkealla ja tunteet sitä myöten voimakkaat myös lukijan kehossa ja mielessä. Jännitys ja muut tunteet tosin hautautuvat aika ajoin perustelemattoman hidastuksen alle, ja lisäksi lopussa heittäydytään maaliviivan yli turhalla kiireellä. Paremmalla rytmityksellä kirja siis olisi voinut olla jopa kympin arvoinen, mutta tällaisenaankin ehdottomasti positiivisen muistorikas lukukokemus. 

Goottilaisen romaanin näyteikkuna. Uraauurtava teos monella tapaa.

Mary Shelleyn Frankenstein käynnistyy alusta saakka eli päähenkilö-Viktorin syntymästä Sveitsin Genevessä. Mielestäni vähän liian kaukaa ja vähän liian hitaasti. Lihasta, verestä ja luusta kyhätty moottori hyrähtää käyntiin kunnolla vasta sadan sivun paikkeilla, kun Viktor saa "hirviönsä" valmiiksi. Myöhemmin hirviö pääsee kertomaan luojalleen ja samalla lukijoille oman tarinansa, jolloin vauhti hidastuu uudelleen. Näkemykseni mukaan teoksessa on pienoista rytmitysongelmaa.

Mutta siinä oikeastaan kaikki, mikä minua ei Frankensteinissa miellyttänyt. Päähuomio kaikeksi onneksi kiinnittyy juuri oikeaan paikkaan eli filosofisiin pohdintoihin ennakkoluuloista, kauneudesta ja rumuudesta sekä ihmisen vallasta elämää kohtaan. Frankensteinin hirviön kaltaisen keinoihmisen luominen ei kenties ole oikeasti mahdollista, mutta vertauskuvallisella tasolla toiseutamme toisiamme jatkuvasti sellaisen asemaan. Suhtaudumme toisennäköisiin, meistä poikkeavalla tavalla käyttäytyviin vaistomaisen vihamielisesti. Vaistomaisella pelolla, ja ennen kaikkea tämä tekee kirjasta pelottavan, ei se, että Shelley yksityiskohtaisin sanakääntein kuvaisi siinä väkivaltaa tai hirviön luomisprosessin irvokkuutta.

Frankenstein oli lukukokemuksena jaarittelevista jaksoistaan huolimatta kaunis, liikuttava ja väkevä. En ihmettele hetkeäkään, miksi yhä edelleen, lukeva sukupolvi toisensa perään rakastuu siihen.  

Kun romaanin luettuaan huomaa ajattelevansa, että koko ihmiskunnan kannattaisi lukea tämä teos, tietää kirjailijan osuneen oikeaan hermoon.

Joutsenlaulu esittää juuri sellaisen kysymyksen, jota meidän kaikkien olisi hyvä pohtia: miksi me ihmiset ajattelemme olevamme ylivertainen laji maapallon kaikkien olentojen joukossa? 

Johanna Sinisalo erittelee tieteen viimeisimpiä löydöksiä, jotka haastavat homo sapiensin asemaa luomakunnan kruununa. Hän tekee sen heittämällä lukijan kehon ja mielen vuorotellen meren syliin, savannille norsujen joukkoon ja boreaaliseen havumetsään tuoksujen ja äänten ja visuaalisen ilotulituksen vietäväksi. Tämä kirja on hyvin kehollinen ja aistillinen tutkimusmatka muunlajisten eliöiden ainutlaatuisten älykkyyksien maailmoihin. Se huomauttaa, että toisin kuin meille on tavattu opettaa, muunlajiset eivät ainoastaan seuraa sokeina vaistoaan. Niin lemmikkieläimet kuin vaikkapa mustekalat ja kirjosiepotkin ovat osoittaneet kykenevänsä suunnittelemaan ja suremaan sekä haluavansa juonia ja keppostella - ja ennen kaikkea kommunikoida monin eri tavoin. Maailmassa on meneillään niin paljon sellaista, mitä ei pysty intuitiivisesti hahmottamaan.

Arvostan suuresti faktapohjaisia, yhteiskunnallisesti kantaaottavia romaaneja. Hieman sääli, ettei Joutsenlaulu ole kertomuksena aivan yhtä kiinnostava ja vaikuttava kuin siihen sisältyvät, lukevalle maailmalle suunnatut manifestit. En erityisemmin tykästynyt keskeisimpiin henkilöhahmoihin, jotka mielestäni muistuttivat ajatus- ja arvomaailmaltaan liiaksi toisiaan. Ainoa konflikti tarinassa oli Janen ja Melokuhlen (ja osin myös rouva Wangin) sekä yhteiskunnan välillä päähenkilöiden ollessa keskenään samaa mieltä melkein kaikesta.

Lopettaakseni kuitenkin duurisointuun kehun tyylikästä kantta. Jotain konkreettisen ja abstraktin välimaastosta, vähän kuten romaani itsessäänkin :)

Väkevä debyytti. Sytytti tällaisen sotakirjallisuutta tavallisesti karttavan lukijankin. Bensana Kohon erittäin asiantunteva ote painajaismaiseen aiheeseen ja tulitikkuna värikäs hahmokaarti.

Saattaa kuulostaa hassulta, mutta olisin kaivannut hieman enemmän puhetta ja vähemmän toimintaa. Puheenaiheena sota paitsi yhteiskunnallisena ilmiönä myös henkilökohtaisena tragediana. Taistelukohtausten määrä puudutti paikoin, polki jalkoihinsa mahdollisuuden syventää pohdintaa: miksi soditaan?

No mutta, ehkä sitten Kohon seuraavassa kirjassa, tämä oli joka tapauksessa hieno, huumorilla terästetty, moderni sotaromaani.

(Huom: tämä arvio koskee Miekkamyrskyä kokonaisuutena)

Sarjan paras osa.

Miksi?

No, mielipiteelleni on yksi selvä syy, ja se on Martinin armoton tapa leikkiä lukijan tunteilla. Miekkamyrskyn edetessä hän toisinaan antaa lukijalle hieman siimaa ja saa tämän uskomaan, että ehkä Arya sittenkin pääsee lopulta äitinsä luo tai että Tywin Lannister loppujen lopuksi osoittautuu kunnian mieheksi – kunnes kiskaisee maton lukijan jalkojen alta jättäen tämän tyrmättynä maahan makaamaan. Toivo on kuollut, ajatteli lukija.

Miekkamyrskystä tekee mahtavan myös se, että aina kiehtovat tapahtumat Muurilla ja Muurin takana etenevät kiihtyvällä tahdilla, kun niitä seurataan paitsi Jonin, myös Sam Tarlyn ja erään kolmannenkin hahmon näkökulmasta. Kuninkaansatamassa, joka oli suhteellisen tylsä paikka Kuninkaiden koitoksessa, tapahtuu Tyrionin ja Sansan ansiosta vaihtelun vuoksi jännempiä juttuja.

Tämä kirja on hyvin lähellä täydellistä fantasiaromaania. Joudun kuitenkin nipottamaan, en niinkään sivumäärästä (~1 200) kuin tarinan rönsyilyn vuoksi. Tarina haarautuu jokaiseen ilmansuuntaan, ja on kyseenalaista, ovatko kaikki kohtaukset tarpeellisia, sisältääkö jokainen kohtaus jotain kokonaisuuden kannalta olennaista. Niin vetävä kuin Miekkamyrsky onkin, rohkeampi kustannustoimittaja olisi saattanut pistää teräaseen Martinin käteen ja käskyttää hänet tappamaan muutaman kultasensa tarinan yhtenäisyyden vuoksi.