Outo kirja oudosta maailmanajasta, jota elämme.
Turha silti toivoa Hanna Weseliuksen Pronominien tarjoavan vastauksia tekoälyalgoritmien hallitseman krääsäkulutusyhteiskunnan mysteereihin, saati siihen, miten voisimme rakentaa maailmamme jälleen toisaalta inhimillisen, toisaalta eliölajirajat ylittävän välittämisen ja myötätunnon varaan. Kirjassa joukko ihmisiä on noussut viimeiselle lentomatkalle tuntemattomaan, mitä voi pitää vertauskuvana fossiilikapitalismin vääjäämättömälle lopulle tai jopa koko ihmissivilisaation lähestyvälle romahdukselle. Keksi itse lisää metaforia.
Myös kirjan nimi viittaa ainakin pariin eri asiaan: toisaalta Weselius kutsuu lentokoneessa matkaavia henkilöhahmojaan näiden istumapaikkakoodeilla (esim. 12G), mikä konkretisoi sitä, että matkustajat edustavat paitsi itseään, myös kaikkia maan päälle jääneitä lajitovereitaan; toisaalta puhutaan myös suorasanaisemmin sanoista, joita käytämme viitatessamme asioihin, esimerkiksi kun tunnemme tarvetta turvautua eufemismeihin tai kun olemme ehdollistuneet tiettyyn, pintapuoliseen/yksiulotteiseen sanastoon.
Weselius on ilmiselvästi ottanut kirjaansa vaikutteita ranskalaisesta spekulatiivisen fiktion perinteestä, jonka edustajista tulee miettimättä mieleen Hervé Le Tellierin Poikkeama, jossa keskiössä on niin ikään arkisesta poikkeava matkustajalento.
Pronominien loppuun saakka saatuani vaivaamaan jäi hieman, etten oikein missään vaiheessa saanut kiinni kirjan tarinallisesta kokonaisuudesta. Johtuuko se kirjailijan vai lukijan kokonaisuudenhallinnan ongelmista... Ehkä minun pitää joku päivä lukea tämä uudelleen. Sivumennen sanoen ajatus uudelleenluvusta houkuttelee, mikä on lähes aina laadukkaan romaanin merkki.
