Theodora

Vaikka onkin pituudeltaan paljon lyhyempi, tämä satiirinen romaani käsitteli kiihkottomammin naisvaltaista yhteiskuntaa kuin Jan Salmisen kärjistetty ja vakava Äidinmaa. Absurdit juonenkäänteet ja huumori viihdyttivät.

Jos tämä olisi äidinkielen yo-aine, se saisi hylätyn, koska kirja oli kirjoitettu täysin otsikon vierestä ja kaiken lisäksi huonosti. Juoni seuraili joutavia sivuhenkilöitä. Ihmettelen, että tämä on käännetty suomeksi.

Kesyttömään oli hiukan vaikeaa suhtautua, koska se tuntui lainaavan niin suoraan suosittujen Twilight-kirjojen konseptia. Kaupunkilaistyttö muuttaa Kainuun korpeen ja löytää sieltä vaarallisen poikaystävän. Vetävästi kirjoitettu tarina piti kyllä otteessaan, mutta ei ole vielä houkutellut tarttumaan seuraavaan osaan.

Viehättäviä, syvällisiä ja psykologisesti oivaltavia aikuisversioita tutuista saduista, hienovaraista huumoriakaan unohtamatta. Polveilevat lauserakenteet tekivät lukemisen ajoittain hieman raskaaksi, mutta kielellisesti ja suomennokseltaankin nautittavinta proosaa, jota olen aikoihin lukenut!

Takakansi kehuu kirjaa tiivistunnelmaiseksi, mutta koin sen enemmän eteeriseksi. Teksti oli kaunista ja soljuvaa, mutta juonta oli aluksi hankala seurata, koska en erottanut kahta näkökulmatyttöä toisistaan. Nimet olivat ehkä liian samantyyliset, samoin kuin heidän tapansa katsoa maailmaa. Lopussa samankaltaisuus sai toki selityksensä. Odotin spefikirjalta myös enemmän fantasiaelementtejä. Minulle tämä meni melkein realistisesta historiallisesta romaanista. 

Kirja oli toteutettu alusta loppuun upean lyyrisellä kielellä, joka kuitenkin kääntyi hieman itseään vastaan. Minua häiritsi tavattomasti se, että molemmat kertojahahmot käyttivät samanlaista kieltä, vaikka toinen oli luku- ja kirjoitustaidoton mies, toinen koulutettu nainen. Ymmärsin myös kirjan sanoman aivan päinvastaisena kuin kirjailija oli sen haastattelujensa mukaan tarkoittanut. Mutta tulkinta on vapaa. :) 

Kokoelmien hyvä ja huono puoli on se, että samaa aihepiiriäkin käsittelevät tekstit ovat tyyliltään hyvin erilaisia. Toisaalta ne tarjoavat jokaiselle jotakin. Sadut jäivät mieleen paremmin kuin moni pitkä romaani, mutta ehdottomat suosikkini olivat Johanna Sinisalon nerokas Hannu ja Kerttu-tulkinta sekä Marika Riikosen hulvattoman humoristinen Lasikenkä.

Vampyyrigenre ei ole minulle kovin tuttu tai läheinen, vaikka olen Twilightini lukenutkin. Pure mua oli moitteeton, sujuva ja kielellisesti nokkela, mutta en kokenut sitä kovinkaan hauskana. Mielenkiintoisinta ja omaperäisintä antia oli vampyyrien yhdistäminen vuoden 1918 tapahtumiin.