Puolikuu

Ready Player One oli varsin lystikäs tapaus. Katsoin kirjasta tehdyn elokuvan alkuvuodesta ja sen innoittamana päätin viimein tarttua alkuperäiseen teokseen. Kirja ja elokuva poikkesivat onneksi tarpeeksi toisistaan, joten lukiessa mielenkiinto OASIS-pelin arvoituksia kohtaan pysyi hyvin yllä. Uskoisin, että Ready Player One:n kuvailema VR-pelitodellisuus voisi oikeastikin olla tulevaisuutta, jos vain tietyt tekniset ongelmat (kuten motion sickness) saataisiin ratkaistua. Virtuaalimaailman tuomaa eskapismia ja sen haittoja olisi toki voinut pohtia enemmän. Pakko myös hieman kritisoida päähenkilön kaikkivoipaisuutta. Vaikka Wade käyttikin suurimman osan valveillaoloajastaan 80-luvun populaarikulttuurin tonkimiseen, hänen kaikkivoipaisuutensa niin pelien, elokuvien kuin sarjakuvienkin suhteen meni melkoisesti liiallisuuksiin. Siitä huolimatta oikein hauska kirja, jonka lopulta luin loppuun aamun pikkutunteina, kun en keskenkään malttanut jättää.

Adeno oli mielestäni vähän hassu kirja. Se oli sinänsä mukavasti kirjoitettu ja miellyttävä lukea, mutta tarina ontui. Tuntui suorastaan siltä, että draaman kaari puuttui. Tätä vaikutelmaa korostaa etenkin se, että kirja loppuu kuin veitsellä leikaten. En toki ole sitä mieltä, että lukijalle pitäisi selittää kaikki juurta jaksain, mutta jonkinlainen harkitumpi lopetus olisi ollut mielestäni tarpeen. Pelit eivät olleet missään vaiheessa erityisen hyvin sidoksissa juoneen ja terveysfasismia olisi suonut pohdittavan syvällisemmin. Teemojen työstäminen jäi ikään kuin puolitiehen.

Vihan liekit on trilogian ensimmäiseen osaan verrattuna selvästi heikompi. Ykkösosan lukemisesta tosin on jo pari vuotta aikaa, mutta muistan viihtyneeni sen parissa huomattavasti paremmin. Kaikki mielenkiintoisimmat asiat ohitettaan uskomattoman nopeasti, jotta aikaa jää kuvailla Katnisin kulloinkin käyttämiä vaatteita Voittajien kiertueella ynnä muuta epäoleellista. Kaksi kolmasosaa jumitetaan tähän malliin ja lopun tapahtumat rynnitäänkin vauhdilla. Kolmiodraama ottaa päähän, samoin Katnisin epäuskottava hinku kuolla, jotta hän voisi pelastaa Peetan. Meh meh.

Odininlapsi on niin kehuttu, että olisin halunnut pitää siitä enemmän kuin lopulta pidin. Tarinan sijoittaminen pohjoiseen oli ratkaisu, josta tykkäsin ja Pettersen sai mielestäni miljöön tuntumaan oikeasti karulta. Hirka on virkistävä hahmo siinä, ettei hän ole valittu tms. ihmelapsi. Sen sijaan hän on varsin pelokas (tosin sanavalmis ja suorasanainen) ja suhtautuu ihmisten kuolemaan sen ansaitsemalla vakavuudella. 

Poliittinen järjestelmä (Neuvosto) vaikutti minusta vähän turhan kevyeltä. Näin muuten teoksessa oli tuotu hyvin yhteiskuntakritiikkiä. Oletettavasti yhteiskunnallisia aiheita käsitellään myös trilogia seuraavissa osissa. Minun kohdallani loppukliimaksi jäi vähän vaisuksi ja syystä tai toisesta viimeiset sata sivua ei jaksanut enää innostaa. Kirjassa tapahtuu lopulta monia isoja asioita ja näitä olisi voinut käsitellä hieman hitaamminkin.

Kauhuromantiikan ystävänä pidin tästä kokoelmasta aivan valtavasti! Erityisesti tarinat Varjo Innsmouthin yllä sekä Kuiskaus pimeässä sykähdyttivät. Ensimmäisen kohdalla minun oli jopa vaikeaa laskea kirjaa käsistäni.

Pidin tarinoiden ajankuvauksesta sekä Lovecraftin tavasta luoda pahaenteistä tunnelmaa. Novelleissa on jotakin dekkarimaista arvoituksellisuutta. Pienenä kritiikkinä voisin mainita tarinoiden kertojien samankaltaisuuden. Mutta mikä parasta, tämä hupi ei pääty tähän yhteen kokoelmaan, vaan näitä on vielä monta lisää.

Teemestarin kirjassa on paljon hyvää, mutta se jäi silti kohdallani tasolle "ihan kiva". Päähenkilö on hieman etäinen, eikä hän reagoi dramaattisiin tapahtumiin kovinkaan dramaattisesti. Kerronta on paikoitellen hyvinkin lyyristä, mutta tämä ei mielestäni tee kirjasta varsinaisesti parempaa.

Pidin kuitenkin kirjan juonesta ja erittäin paljon myös loppuratkaisusta. Myös dystopia-yhteiskunnan kuvaus oli itselleni mieluisa: karu, mutta ei toivoton ja synkkyydellä mässäilevä.

PS. Kirjasta on olemassa painos, jossa on huomattavasti kauniimpi kansi kuin tässä...

Stalker on lähtökohdiltaan kiinnostava. Johtuneeko sitten kahdesta kirjailijasta, mutta rakenne on jokseenkin episodimainen ja vasta loppupuoliskolla juoni alkaa todella kiinnostaa. Stalker ei tarjonnut itselleni mitään suuria oivalluksia, vaikka takakansitekstissä puhutaankin Vyöhykkeestä ihmismielen kuvana. Kirja on 216 sivua eli varsin lyhyt. Sanomaa olisi voinut selkeyttää ja juonta rakennella hieman enemmän, niin kirja olisi voinut olla erinomainen.

Stephen King on sijoittanut tarinansa yllättäen Maineen, mutta tällä kertaa emme saa päähenkilöksemme juoppoa kirjailijaa, vaan lääkärin, joka muuttaa perheineen uuteen kaupunkiin. Siinä missä King on usein onnistunut kuvaamaan lapsia (Ruumis, Hohto, Pedon sydän...) tämän kirjan kohdalla en antaisi kymppiä. Louis Creed itse on ihan okei, mutta muu perhe ei juuri sympatiaa kerää. Tätä asiaa hieman pelastaa perheen naapurissa asuva vanha ukko Jud, josta pidin.

Se, pelottaako jokin kirja, on hyvin yksilökohtaista. Uinu, uinu lemmikkini ei mielestäni ollut erityisen pelottava. Jännitystä söi kirjan ennalta-arvattavuus. Viimeisilläkään sivuilla tapahtumat eivät olleet erityisen kauhistuttavia, vaikkakin makaabereja. Kirja kuvaa myös mielen murtumista, joka mielestäni tapahtuu vähän turhan nopeasti ollakseen uskottavaa. Ei sillä, että olisin välttämättä halunnut lukea tätä kirjaa pitempään.

Yhtäkaikki, Uinu, uinu lemmikkini on silti viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu teos, jonka maailmaan on helppo uppoutua ja todella nähdä asiat mielessään. En siis millään tavalla kadu tätä lukukokemusta, vaikka kirja ei lempparehin lukedukaan.

Olin todella yllättynyt, kun löysin tämän kirjan Risingilta. Teoksessa on joitain hämäriä juttuja, kuten kasvoton mies, jonka Oscar välillä näkee, mutta en silti osaa ajatella sitä maagisena realismina. Nojoo.

Teoksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä oikeastaan kyse on enemmän sukukronikasta kuin vain Oscar Waon elämästä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena, sillä en voi sanoa tuntevani Dominikaanista tasavaltaa. Kirjan perusteella kyseessä on melkoinen macho-kulttuuri, johon nörtti ja tyttöystävätön Oscar ei sovi. Naiset ovat uhkeita ja miehet ajattelevat vain seksiä. Oscarin elämään suurin tragedia on, että hän on vielä collegesta päästyäänkin neitsyt. 23 vuotiaana! Dominikaanit aloittavat sukupuolielämänsä jo teini-ikäisinä.

Minun oli hieman vaikea ymmärtää kirjan henkilöitä. Oscar on tyytymätön elämäänsä, mutta silti hän ei tee asialle mitään muutosta. Oscarin äiti on autoritäärinen ja julma, enkä ymmärrä hänen toimintaansa nuorenakaan henkilönä. Oscarin sisko Lola heilastelee rentun miehen kanssa, karkaa kotoa jne. Oscarin kaverilla Yuniorilla on samaan aikaan kierroksessa kolme tyttöystävää eikä hän osaa olla pettämättä. Ja wtf mitä ihmisten seksielämä kuuluu ulkopuolisille.

Kirja on kirjoitettu värikkäästi ja paikoin aika ronskistikin. Paikoin viihdyin hyvin Oscarin elämäntarinan kanssa mutta en usko, että tulen lukemaan tätä toista kertaa.

En oikein osaa sanoa pidinkö tästä kirjasta. Humiseva harju ei ole tylsä, mutta tarina on suurimman osan kirjaa niin ankea, että lukeminen oli ajoittain raskasta. Hahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta erittäin vastenmielisiä, etenkin teoksen ”sankarit” Catherine ja Heathcliff. Heathcliffin epämiellyttävyys ja sadistisuus sekä Catherinen itsekeskeisyys tuntuivat usein täysin liiallisuuksiin viedyiltä. Lukijana turhauduin välillä siihen, miten asiat tuntuivat menevän Heathcliffin haluamalla tavalla, eikä kellään ole selkärankaa laittaa hommalle pistettä. Lukukokemus oli kieltämättä tunteita herättävä, mutta ei vain hyvällä tavalla.

Kirja oli oikeastaan aika hyvä, hyvin erilainen kuin odotin. Erityisesti pidin päähenkilöstä, jonka kaltaisia voisi nuortenkirjallisuudessa olla enemmänkin. Tarina piti hyvin otteessaan enkä minä ainakaan osannut arvata kuinka lopussa käy.

Koko kirjan ajan kuitenkin häiritsi se, kuinka naiivi ja pinnallinen kuva Capitolin asukkaista annetaan. Se, että ihmiset yhteistuumin hyväksyisivät Nälkäpelin kaltaisen asian ja vielä pitäisivät sitä hyvänä viihteenä kuin mitäkin saippuasarjaa, ei vain ole realistinen.

Kirjoittaessani analyysiesseetä, jossa käsittelin tätä teosta, aloin jälleen ihmettelemään sen suosiota. En osaa pitää Liisaa ihmemaassa lastenkirjana. Olen varma etten olisi pitänyt siitä lapsena. Omiin lemppareihini kuuluivat esimerkiksi eläinlääkäri James Herriotin sympaattiset tarinat. Muistan, että olisin joskus ahdistunut Disneyn Liisa-versiosta, kun katsottiin sitä koulussa. Olen kuitenkin monilta kuullut, että Liisa ihmemaassa on ollut jo lapsuudessa rakas kirja.

Minusta Liisa ihmemaassa ei ole hauska kirja. Kielellinen leikki, jota kirjailija harrastaa, ei ole mielestäni nerokasta tai fiksua, oikeammin se muistuttaa puuduttavia puujalkavitsejä. Kautta koko kirjan esiintyvä läppähän on, että kaikki asiat otetaan kirjaimellisesti ja esimerkiksi hiiri yrittää kuivattaa kastuneita eläimiä kertomalla kuivia tarinoita historiasta. Hehehee… ihan kuolen nauruun. Kirjan maailma ei yritäkään simuloida todellisuutta, mutta silti minua häiritsee hahmojen tietty raakuus ja epäinhimillisyys. Kaksi tähteä kirja ansaitsi lähinnä kohdasta, jossa käydään hulluilla teekutsuilla ja jossa on mielestäni kirjan ainoa oikeasti nokkela kohtaus.

Voi tietenkin olla, että olen täysin väärässä arviossani. En ole englantilainen enkä ole kasvanut 1800- luvun Oxfordissa. Tästä syystä en näe kaikkia niitä nyansseja, jotka ehkä tekevät kirjasta jonkun mielestä hauskan ja parodisen. Joka tapauksessa, kirjan huumori ei vaan iske minuun enkä kirjasta pahemmin välitä.