Muuttohaukka

"Amberin kronikoiden" toinen osa ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle, mutta kovin kauaksi se ei siitä jää. Tuttuun tapaan Roger Zelazny kuljettaa lukijaa prinssi Corwinin matkassa vaarasta toiseen ja välillä tapahtumat viuhuvat sivuilla huimaa vauhtia. Tässä osassa on ensimmäistä kirjaa vähemmän Amberin prinssien ja prinsessojen välistä valtapeliä, mikä on hieman harmi, koska se oli ykkösosan viihdyttävintä antia. Sen sijaan tarina saa mustempia sävyjä, kun varjomaailmoihin iskee paljon Corwinin veljiäkin pahempia vihollisia.

Ensimmäisen osan tapaan myös "Avalonin luodeissa" on epätasaisuutta: huikaisevan hyviä kohtauksia seuraa keskinkertaisemmat pätkät. Tällä kertaa niitä keskinkertaisuuksia on valitettavasti enemmän. Esimerkiksi ykkösosassa Corwinin ja Randomin matka varjomaailmojen lävitse oli kiehtova, nyt  Corwinin vastaava retki on kirjoitettu uuvuttavan vyöryttävällä tyylillä. Toisaaltava oivaltavat ja vaikuttavat kohtaukset palauttavat aina uudestaan uskon Zelaznyn kykyihin. Suomennoksen kielikin on taidokasta, vai mitä pidätte tällaisesta kuvailusta: "Taivas oli messinkiä ja aurinko oli sohjoinen omena. Tuuli oli huohottava koira, jonka henki haisi."

Tarinan loppukäänteet olivat osittain arvattavissa, mutta mielestäni juoni kehittyi juuri oikeaan suuntaan. Kolmas osa kiinnostaa kovasti, mutta valitettavasti sitä ei ole suomennettu. Taitaa olla pakko tarttua alkukieliseen teokseen.

Pääsinpä vihdoin lukemaan Roger Zelaznyn "Amberin yhdeksän prinssiä" ja kyllä kannatti. Alusta saakka tarina imaiseen mukaansa. Se on hyvin erilaista fantasiaa kuin oikeastaan mikään aikaisemmin lukemani. Idea toisiaan vastaan juonittelevista Amberin valtakunnan prinsseistä ja prinsessoista on huikaisevan toimiva. Juuri tuo juonipeli ja liittolaisuuksien solminen ja rikkominen on todella onnistuneesti toteutettu. Samoin Amber ja monet varjomaailman sen ympärillä ovat vaikuttavia ja todentuntuisia kaikessa ihmeellisyydessäänkin.

Päähenkilö prinssi Corwin on kiinnostava ja Zelaszny tekee hänestä uskottavan. Vaikka moni Amberin prinssi ja prinsessa jääkin tässä ensimmäisessä osassa vasta sivumaininnaksi, alkaa lukija väkisin miettiä myös heidän kohtalojaan.

Jos jokin häiritsi niin se, että toisinaan tarinasta jäi hieman komiikkaan viittaava sivumaku. Ihan aina en ole vakuuttunut siitä, onko Zelazny tosissaan tarinaa kirjoittaessaan ja siksi kaikkiin tapahtumiinkaan ei pysty suhtautumaan sataprosenttisella vakavuudella. Tämä saattoi toki olla vain oma tunnelmani, totuudeksi en sitä väitä.

Joka tapauksessa tarina on niin hyvä, että muutamat ei niin loistokkaat kohdat ja pari epäloogisuutta on helppo antaa anteeksi. On harmi, ettei Amberin kronikoita ole suomennettu kuin kaksi ensimmäistä osaa, koska tämä kirja on ehdottomasti fantasiakirjallisuuden aatelia.

David Gemmellin "Legenda" on puhdasta sankarifantasiaa, jossa soturit ovat urheita ja taistelukuvauksiin uppoudutaan kunnolla. Tarinan juonessa on tahattomasti jotain hyvin ajankohtaista: barbaarisena hyökkäävä arokansa ja sankarilliseen puolutukseen ryhmittäytyvä heikommin varustettu valtakunta. Järin yllätyksellinen juoni ei ole, mutta Dros Delnochin kaupungin epätoivoisen puolustustaistelun kuvauksessa on silti oma koukuttava tenhonsa eikä loppupuolella kirjaa tahdo päästää käsistään. Näistä kehuista huolimatta joissain kohdin juoni on kummallisen kömpelö ja epäjohdonmukainen. Asioita myös selitetään joko liikaa tai liian vähän.

Henkilökuvaukseen on pyritty panostamaan, mutta kenties hahmoja on silti liikaa - ainakaan heistä monienkaan kohtaloista en lukijana jaksanut kiinnostua. Poikkeuksena tästä on Druss, jonka hahmo ottaa tilan tarinassa juuri niin voimallisena kuin kuvittelen Gemmellin hänet halunneen kuvata. Hieman häiritsi se, että näkökulmaluvuissa saatetaan yhtäkkiä pompata yhden tai kahden kappaleen ajaksi kokonaan toiseen näkökulmahahmoon.

Dialogia tarinassa on yllättävän paljon. Toisinaan se on hyvää, mutta valitettavan usein aika kökköä ja turhalta tuntuvaa.

Ihan mielellään "Legendan" luki, mutta fantasiakirjallisuuden parhaiden klassikoiden joukkoon se ei valitettavasti yllä.

Pitkään pohdiskelin, antaako kasin vai ysin arvosanaksi. Lopulta päädyin yhdeksikköön, koska "Tarina vailla loppua" on niin omaperäinen, ettei sitä ole helppoa verrata muihin fantasiakirjallisuuden klassikoihin. Jopa voisin sanoa, että en ole koskaan vastaavanlaista kirjaa lukenut, vaikka onhan toki olemassa jo Narniasta alkaen paljon muitakin kertomuksia, joissa sukelletaan meidän maailmastamme satumaailmaan seikkailemaan. 

"Tarina vailla loppua" on ihastuttava satu Fantaasiaksi kutsutusta satujen maailmasta, jota rikkaampaa saa hakea. Fantaasian asukkaat ja paikat ovat erikoisia ja mielikuvituksellisia. Juoni on alkuun melko suoraviivainen, mutta kirjan edetessä loppupuoliskolle se rikastuu ja lukija onnistutaan yllättämään.

Kirja on enemmän lapsille ja nuorille kuin aikuisille kirjoitettu. Jäin miettimään, miten vaikuttava "Tarina vailla loppua" olisikaan, jos se olisi kirjoitettu selkeästi aikuisille ja olisi paljon tummasävyisempi. Nyt ajoittainen lapsenomaisuus häiritsi. Pientä miinusta myös siitä, että kirjan päähenkilöt, Bastian ja etenkin Atréju, vaikuttivat ihan liian kypsiltä ja syvällisiltä kymmenvuotiaiksi. Muutama ikävuosi heille lisää olisi ollut uskottavampi ratkaisu. 

Ei tälle voi ikävä kyllä antaa viittä tähteä enempää. Arvosta suuresti Ursula Le Guinin osaamista ja olen hänen scifi-kirjoistaan pitänyt. Maameren tarinoita luin joskus lapsena (ihan liian nuorena) eikä oikein mitään jäänyt mieleen. Nyt päätin tarttua niihin uudestaan. Valitettavasti petyin.

Juoni oli tylsä ja yllätyksetön. Ged on päähenkilönä täysin epäsamaistuttava, ikävä ja itsekeskeinen tyyppi. Muista henkilöistä ei oikein voi sanoa mitään, koska heitä ei tuoda kunnolla mukaan tarinaan. He jäävät täysin paperinmakuisiksi statisteiksi, joista ei jaksa kiinnostua. Ehkä ainoastaan Ogion-velho on tästä poikkeus. Henkilöitten lisäksi myös tapahtumat pelkistyvät monelta osin "name droppailuksi": maameren saarien ja paikkojen nimiä kerrotaan lukijalle hengästyttävällä tahdilla, mutta eipä niistä oikein enempää jää käteen. Lopulta kaikki on yhtä sekasotkua päässä. Edes velhokoulusta ei saa oikein mitään irti (kun vertaa vaikka miten ihastuttavan rikas kuva Tylypahkasta tulee).  

Sitten niihin plussiin. Maameren maailma historioineen on laaja ja vaikuttava. Le Guin osaa kirjoittaa - sitä ei voi kiistää. Tarina kieli on kauniin vanhanaikaista, suomentaja on tässä pannut parastaan. Välillä lauseet ovat niin kauniin runollisia, että ne taikovat muutoin tylsään juoneen fantastisuuden tunnelmaa.

"Koneita ja korsetteja" oli ennakko-odotuksiani parempi novellikokoelma. Steampunk on novellien läpileikkaava teema, mutta jokaisessa sitä käsitellään hieman eri tavalla ja erilaisten juonien kautta, joten aihepiiriin ei ehdi kyllästyä. Toisista novelleista pidin enemmän kuin toisista ja joissakin on hieman epätasaisuutta - kenties pieni hiominen olisi voinut voinut niissä olla paikallaan. Osassa novelleista tarinan juoni ja henkilöt jäävät jossain määrin Steampunk-outouden ja aihepiirillä kikkailun jalkoihin, mutta huonoksi en silti mitään tarinoista väitä.

Suosikkini oli novelleista viimeinen, Anni Nupposen "Joka ratasta pyörittää" (mielukuvituksekas tarina maailmasta, jossa ihmisten päähän on asennettu elämää pidentävä rataskoneisto). Ehdottoman oivaltava ja tunnelmaltaan koukuttava novelli. Muita suosikkejani olivat Magdalena Hain "Vaskimorsian" ja Shimo Suntilan "Kruunun vihollinen", joista jälkimmäisen maailmassa voisi olla aineksia pidempäänkin tarinaan. Heikki Nevalan  "Hevostuhatjalkainen" oli myös outoudessaan ja Suomi-teemaisuudessan kutkuttava.

Kyllä tällaisia suomalaisten tekijöiden novellikokoelmia kannattaa välillä lukea, vaikka ennakkoasenne vähän varautunut minulla olikin.

"Iltaruskon maasta" jäi ristiriitainen maku ja arvosanan antaminenkin oli vaikeaa. Ei riitä, että tarinan fantasiamaailma on omaperäinen ja rikas. Myös juonen pitäisi olla taidokas, ja valitettavasti se ei Jack Vancen "Iltaruskon maassa" sitä ole.

Kirja koostuu kuudesta novellista, joista mielestäni kaksi viimeisintä olivat parhaat. Jokaisen novellin juonsessa on jotain samaa: päähenkilöllä on tehtävä ja hän matkustaa jonnekin täyttääkseen sen. Siinä sivussa paetaan ja taistellaan kohdaten toinen toistaan oudompia paikkoja ja olentoja. Lopulta kaikessa outoudessa alkaa miettiä, ovatko novellit jonkinlaista fantasiaparodiaa. 

Suomennoksen kieli on maailman ohella hyvin rikasta ja omaperäistä. Yllättävän vanhahtavaakin se ja toisinaan niinkin erikoista etten osaa päättää, onko se häiritsevää vai ei.

Novelleissa oli kuitenkin myös tunnelmallisia ja vaikuttavia kohtia, joten missään nimessä turhaan "Iltaruskon maan" lukeminen ei ollut.

"Hiekka" tarttui sattumalta kirjastossa mukaani eikä Hugh Howey ollut minulle etukäteen tuttu, joten odotuksia ei ollut etukäteen. "Hiekan" perusidea heikan peittämästä dystopia-maailmasta on jollei omaperäinen, niin ainakin lukijan kiinnostuksen herättävä alkuasetelma. Tarinaa kuljetetaan neljän sisaruksen Vicin, Palmerin, Connerin ja Robin sekä heidän äitinsä kautta. Hahmoista Vic oli minusta kiinnostavin, kun taas pojat jäivät kertojanäkökulmista huolimatta jotenkin valjuiksi.

"Hiekan" maailmasta ja yhteiskunnasta jätetään varmasti tarkoituksella paljon hämärän peittoon. Idea hiekkasukelluksesta on maailmaa itseään omaperäisempi ja oikeastaan se pelastaa tarinan. Ilman hiekkasukellusta "Hiekka" olisi paikoitellen juoneltaan melko mielenkiinnoton, mutta hiekkasukelluskohtaukset toimivat ja tuovat hyvää jännitystä sopivassa suhteessa. Juoni pysyy ihan hyvin koossa, joskin "pahisten" motiivit jäivät minulle lopulta vähän epäselviksi. Ehkäpä tästä on tulossa jatko-osa, jossa paljastuu lisää.

Ray Bradburyn "Paha saapuu portin taa" on vahva lukuelämys. Erityisesti minua viehätti teoksen syvällisyys, fantastisuuden tunnelma sekä Bradburyn upea kieli, jonka muotoilussa myös suomentaja Jertta Roosilla on suuri ansio. Teoksessa on paljon hyvin monitulkintaisia ja paikoitellen niin tajuntaa kieputtavia kohtia, että niiden ymmärtäminen vaatisi varmasti koko kirjan lukemista uudelleen. Myös päähenkilöt, 13-vuotiaat Will ja Jim sekä Willin isä, ovat jokainen persoonaltaan kiehtovia. Pojat on kuvattu uskottavasti ikäisikseen ja Willin isän syvää luotaavaa pohdintaa on kiinnostava seurata.

Juoni ei ole erityisen pelottava, mutta kirjan puolivälistä alkaen jännitys kyllä tiivistyy. Hieman ihmetytti, että Bradbury on käyttänyt sirkuksen karusellissa samaa ideaa kuin yhdessä häneltä aiemmin lukemassani novellissa. Toisaalta idea on niin hyvä, ettei sen uudelleenkäyttö haittaa.

"Paha saapuu portin taa" on erinomainen kirja, joka ansaitsisi uuden painoksen, kirjastoissa kun kappaleita alkaa olla jo aika vähän.

"Haikaran silmä" on taattua ja laadukasta Ursula Le Guinia, vaikka se ei olekaan hänen parhaita teoksiaan. Le Guinin tuotannossa keskikertaisimmatkin kirjat ovat kuitenkin scifi- ja fantasiakirjallisuuden aatelia, niin hyvä kirjoittaja hän on.

"Haikaran silmän" alkuasetelma pohjustaa varman konfliktin pasifistisen kylän ja militantimman kaupungin välillä. Silti täysin ennalta-arvattava kirja ei ole ja juoni vetää kyllä lukijan mukaansa. Kritisoin kuitenkin sitä, että kirjailija alleviivaa turhankin paljon kyläläisten hyvyyttä ja kaupunkilaisten järjestelmän huonoutta. Tarina olisi voinut olla mielenkiintoisempi, jos kumpikin yhteisö olisi ollut tasaveroisempi virheissä ja hyvissä ominaisuuksissa. Nyt lukija pakotetaan pitämään kylän puolia.

Scifiä teoksessa on lähinnä tapahtumapaikka vieraalla planeetalla, mutta muuten tarina kuvaa ennen kaikkea ihmisyhteisöjä ja niiden välistä konfliktia. Oikeastaan tämä tarina olisi yhtä hyvin olisi voinut tapahtua maapallolla, jossain meidän tuntemassamme maassa jollain aikakaudella.

Kovin pitkäkään kirja ei ole, mutta juuri sopivasti sen pituinen, minkä juoni kantaa. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän.

Loppuun olin ihan tyytyväinen. Alkuasetelma olisi tarjannut varmasti mahdollisuuden useisiin erilaisiin loppuratkaisuihin, mutta tämä valittu vaihtoehto ei ainakaan minulle jättänyt mitään hampaankoloon.

"Aarnikotkan vuosi" ei onnistu kunnolla sytyttämään lukijaa, vaikka Diana Wynne Jonesin monipuolisessa fantasiamaailmassa olisi aineksia jännittäville seikkailuille. Hahmoissa on monta kiinnostavaa tyyppiä, kuten itsekeskeinen velho Corkoran, ystävällinen Elda-aarnikotka ja tympeä velho Wermacht (on siinäkin nimi!), mutta viimeinen kiinnostavuuden silaus heistäkin puuttuu. Porukkaa on oikeastaan kirjassa vähän liikaa, jotta kaikista jaksaisi kunnolla kiinnostua.

Suurempi ongelma on vielä se, että heille ei oikein tapahdu mitään kovin mielenkiintoista. Etenkin kirjan ensimmäiset 70 sivua ovat niin tylsät, että lukija pohtii väkisin kesken jättämistä. Puolivälin lähetyessä "Aarnikotkan vuosi" alkaa kuitenkin parantua, kunnes se taas heikkenee uuvuttavan kliseisessä loppuratkaisussa (prinssi saa prinsessan -tyylinen ja vielä moneen kertaan).

En oikein myöskään päässyt perille, keille kirja on suunnattu. Nuorille se ei ole tarpeeksi jännittävä ja aikuisille se on vähän liian lapsellinen. Eikä hupaisaksi tarkoitettu huumorikaan ole kovin hauskaa.

"Aarnikotkan vuosi" on ihan mukava perusteos, joka sopii loma-ajan kevyksi viihteeksi, jos ei mitään kovin jännittävää kaipaa.

"Hiljaiset joet" on vaikuttava tarina ihmisyydestä, sekä sen hyvistä että huonoista puolista. Tarinan keskiössä ovat keski-ikäinen Lia ja viisi orpolasta. Näiden sankareiden puolesta lukija saa jännittää, kun maailma ympärillä alkaa tuhoutua.

Pidin todella paljon kirjasta ja se oli oikeastaan pakko ahmaista yhdeltä istumalta, niin vetävä juoni oli. Maarit Verrosen kerronnassa on jotain Ursula LeGuinin tapaista kauneutta ja eleettömyyttä. Tarinan taustaa avataan sopivissa suhteissa ja sopivan paljon jätetään kertomatta, eikä minusta maailman mullistusta tai jokaista teknistä nippelitietoa olisikaan ollut tarpeellista kovin yksityiskohtaisesti selittää. Pääasia ovat tapahtumat sekä Lia ja lapset niiden pyörteissä. Hyväntahtoiseen ja älykkääseen Liaan kiintyi helposti ja lapsista erityisesti nokkala River-poika saa huomiota. Sivuhenkilöt näyttäytyvät sellaisina kuin ihmiset ovat: viallisina, itsekkäinä ja toisinaan hyvää tarkoittavina.

Tarina loppu oli tietyllä tapaa arvattavissa, mutta ehkä juuri siksi se tuntuikin niin sopivalta.