Muuttohaukka

"Uinu, uinu, lemmikkini" on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Mielestäni sen ansiot ovat kuitenkin muualla kuin kauhukokemuksessa. King rakentaa henkilöhahmonsa uskottaviksi, tarinaa taustoitetaan mukavasti paloilla amerikkalaisesta kulttuurista ja kuvailu on niin elävää, että kirjan tapahtumat tulevat hyvin lähelle lukijaa. Juoni käynnistyy viivytellen, jopa laahaavan hitaasti, ja kauhuelementit antavat odottaa itseään pitkälle, vaikka tavallaan tietoisuus siitä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan on koko ajan läsnä. Ehkä kirja suola onkin tässä pahan odotuksessa eikä niinkään siinä, kun oikeasti alkaa tapahtua.

En pitänyt "Uinu, uinu, lemmikkini" -kirjaa erityisen pelottavana. Tapahtuvat ovat karmeita, mutta lopulta varsinaista kauhua on aika vähän loppua lukuunottamatta. Kenties käsikirjoituksessa olisi ollut vähäsen tiivistämisen varaa, mutta joka tapauksessa "Uinu, uinu, lemmikkini" saa minulta ehdottomasti lukusuosituksen.

Jatko-osa säilyttää hyvin ensimmäisen osan tason, ehkä tämä on jopa pikkuisen parempi. Varjak Käpälä: Lainsuojaton on kuitenkin ensimmäistä osaa selvästi raaempi, joten kannattaa ehkä miettiä, voiko tätä ihan pienimmille lapsille lukea. Jälleen kiittelen mainiota kuvitusta ja onnituneita hahmoja.

Varjak Käpälä oli näin aikuisen näkökulmastakin mainio teos. Hauska ja samalla koskettava kertomus nuoren kissanpojan seikkailuista ja kasvusta. Hahmot on kirjoitettu hyvin, juoni etenee sopivasti suvantovaiheita ja jännitystä vuorotellen ja kirja on juuri sopivan pituinen suhteessa siihen, miten pitkälle tarina kantaa. Erityismaininnan saa kirjan kuvitus, joka toi tarinaan lisää eloa. Varja Käpälä -kirjat sopivat erinomaisesti vaikka ääneen luettavaksi lapselle. 

Ei oikein iskenyt. Maanalaisen maailman kuvaus tempaa kyllä mukaansa ja juonikin on kohtalaisen jouheva, mutta siihen se jää. On vaikea päästä perille, kenelle kirja on suunnattu; aikuisille se on liian lapsellinen ja varhaisteineille vähän liian raaka. Yleisesti kirjaa vaivaa epätasaisuus: onnistuneita kohtauksia seuraa keskinkertaiset esitykset eikä jännityskään ole useinkaan kovin jännittävää tai huumori hauskaa. Kirjan idea on hyvä, mutta syvällisemmällä otteella Gaiman olisi saanut tästä paremman, nyt se jää kevyeksi kirjaseksi, jonka ihan mielellään lukaiseen kesäpäivän ratoksi - ei sen enempää. 

Erikoinen kirja, jonka synkkyys oli minulle ehdottomasti liikaa. Juonessa oli kyllä yllätyksellisyyttä ja kirjottajalla on selvästi lahjoja, mutta tämä ei ollut minun tyylinen kirja. Luultavasti en olisi edes tarttunut tähän, jos olisin etukäteen tiennyt miten ahdistavaksi tarina kehittyi.

Surumielinen kuvaus rappeutuvasta maailmasta, jossa enää muutamat harvat yrittävät pitää yllä muistoa vanhasta, paremmasta ajasta. Teemestarin kirja on kansanvälisen tason huippuromaani, jonka juoni pitää otteessaan, kieli on runollista ja hahmot on rakennettu taitavasti. Spekulatiivisen fiktion alueella tämä on ehdottomasti yksi viime vuosien parhaista suomalaisista teoksista.

Jos pitäisi valita paras suomalainen fantasiakirja, äänestäisin luultavasti Leena Krohnin Tainaronia. Kirja on hämmentävä ja hämmästyttävä, ihan omanlainen taideteos, jossa monta eri tasoa. Se saa pohtimaan elämää monelta kantilta, on samaan aikaan lyyrisen kaunis ja niin omituinen, että tuntuu ettei kaikkea millään pysty tajuamaan. Juonen kuljettaminen päähenkilön kirjeitten kautta on minusta toimiva ratkaisu. Pidän myös siitä, että kaikkea ei paljasteta lukijalle, vaan paljon Tainaronin muuttuvasta kaupungista jää arvoitukseksi. Varmaankaan kaikki eivät innostu Tainaronin kaltaisista kirjoista, mutta minuun se iski kovaa. Kirjan kuvitus ansaitsee myös suuren kiitoksen.

Loukkupojan alku lupaa paljon ja idea ihmisistä vankina Loukku-nimisessä paikassa on erittäin mielenkiintoinen. Pidin myös Aaronin tarinan rinnalla kulkevasta Seitsemän pientä hiippalakkia -sadusta. Salaisuuksia riittää ja ne aukeavat Aaronille (ja lukijalle) sopivassa tahdissa. Valitettavasti tarina hukkaa kuitenkin itsensä kirjan edessä pidemmälle. Tomujen toiminta ei useinkaan vaikuta uskottavalta ja juonenkäänteet ovat monesti liian ennalta-arvattavissa. Lisäksi tuntuu, että ohuehkon kirjan juoneen on sotkettu vähän liikaa elementtejä, kuten ainakin tässä ensimmäisessä osassa etäiseksi jäävä Syvyys. Päähenkilö Aaron on samaistuttava ja kiinnostava persoona, mutta myös muutamiin muihin hahmoihin olisin mielelläni tutustunut enemmän ennen kuin heidät temmataan pois tarinasta.

Loukkupoika-kirjan pahin puute on tietynlainen viimeistelemättömyys, josta ei mielestäni voi syyttää kirjailijaa vaan kustannustoimittajaa. Kieliasu olisi kannattanut tarkistaa kunnolla ennen julkaisua, nyt esimerkiksi samojen sanojen toistoa on paljon.

Kritiikistäni huolimatta Loukkupoika oli sen verran kiinnostava lukukokemus, että tartun jatko-osaan jossain vaiheessa.

Uniin piirretty polku on väkevä kuvaus elämästä muinaissuomalaisuutta onnistuneesti jäljittelevässä fantasiamaailmassa. Kirjassa on paljon hyviä ideoita ja etenkin maailmankuvaus on erittäin onnistunutta, mutta ihan lopullisesti tarina ei onnistunut minua koukuttamaan. Olisin kaivannut enemmän seikkailua ja jännitystä ja vähemmän unenomaista kuvailua, sinnä nyt tarina junnasi toisinaan paikallaan. Kirja olisi voinut toimia paremmin, jos se olisi ollut vähän lyhyempi.

Alkumetsä-sarja on ehdotonta fantasiakirjallisuuden aatelia. Sen taianomainen tunnelma on todella vangitseva ja lukija voi oikein tuntea, miten menneisyyden myytit heräävät eloon. Holdstock tuntee kelttimystiikan perinteen ja osaa kietoa sen loistavaksi juoneksi. Kovasti toivoisi, että joku suomalainen kirjailija saisi vastaavaa aikaan Kalevalan maailmasta. Alkumetsä-sarjan kaikki kirjat ovat hyviä, mutta eniten pidin kahdesta ensimmäisestä.

En suoraan sanottuna ymmärtänyt Huuhkajalaaksoa ollenkaan. Juoni oli harvinaisen sekava ja nuortenkirjaksi lapsellinen, hahmot todella ärsyttäviä eikä kirjan loppukaan ollut hyvä. Oli todella vaikea tajuta, miksi Huuhkajalaaksoa väitetään klassikoksi ja siitä on jopa tehty Britanniassa tv-sarja. Kirjan väitetty monitasoisuuskaan ei auennut minulle, vaan se oli pelkästään typerä. Oikein muuta kehuttavaa en keksi kuin, että kirja ei onneksi ollut liian pitkä.

Diana Wynne Jones on hauskalla tavalla kaapinut kirjaansa kaikki mahdolliset fantasian kliseet, mutta lopputulos on silti raikas. Kirja sopii vaikka kevyeksi kesälukemiseksi, joka tuo hymyn välillä huulille. Tätä ei selvästikään ole kirjoitettu liian vakavasti tai tarkoitettu suureksi, eeppiseksi spektaakkeliksi, mutta omassa kategoriassaan se on ihan onnistunut. Ihmismäisen älykkäät aarnikotkat toivat mukavaa vaihtelua olentogalleriaan ja monista hahmoista alkoi oikein pitää.