Nafisan

Olin kuullut Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävästä niin paljon hyvää, että päätin ottaa sen lukulistalleni. Toisin kuin Enorannalta aikaisemmin lukemani ja vaikutuksen tehnyt Nokkosvallankumous, tuntui Surunhauras, lasinterävä hieman naiivilta ja kiinnostavasta maailmastaan huolimatta vähemmän koukuttavalta.

Surukauriiden saaret, Virtaava ja Ahmima ovat saaneet olla rauhassa vuosisatojen ajan. Eristyksissä asuneet ihmiset ovat kehittäneet oman kulttuurin, joka suuresti eroaa siitä, millaisen heidän saarelle saapuneet esi-isänsä omasivat. Esimerkiksi heidän uskontonsa on muovautunut surukauriiden ympärille. Surukauris kertoo jokaiselle saarelaiselle kuusivuotissyntymäpäivänä kuinka paljon surua tämä tulee kokemaan elämänsä aikana. 

Toisaalla on Läntinen merimanner ja sen merkittävin alue, Sidrineian niemimaa. Sidrineiassa naiset ovat olleet vallan kahvassa viimeisten 500 vuoden ajan. Miesten arvostus on pikkuhiljaa laskenut sille tasolle, että näistä on vain muutamiin inhottavimpiin töihin. Ja lasten tekemiseen. (Vrt. Jan Salminen: Äidinmaa). Niemimaan hallitsijana on nuori Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineian merkittävin vientituote on lasi, mitä moninaisimmissa muodoissaan. Lasiesineitä tekevät prinsessan hovinaiset, lasittaret, maan parhaat lasinpuhaltajat. 

Tarinaa kerrotaan usean näkökulman kautta, jolloin saadaan syvyyttää erilaisissa miljöissä asuneiden hahmojen päänsisäiseen maailmaan. Surunhauras, lasinterävä ottaa aikansa avautuessaan. Viimeiset 100 sivua ovat kuitenkin hyvin toiminnallisia. Jäin silti odottamaan lopputaistelulta paljon enemmän. Sana voi olla miekkaa mahtavampi, mutta jo Stephenie Meyerin Aamunkoissa nähtiin vastaava eeppisen, kauan pohjustetun taistelun kasaan kuivuminen.

Andy Weirin scifiteosta on kehuttu NASAssakin sen uskottavuudesta. Sitä se todellakin on. Huolimatta runsaasta infomäärästään, ei teos ole raskas tai vaikea ymmärtää. Weirin päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri, on todella täyteläinen hahmo. Hänen huumorintajunsa on teoksen miljöön lisäksi sen suurin vahvuus.

Kirjan ensimmäinen lausekin kuuluu: "Olen melkoisessa kusessa." Mikä vulgaari, mutta teokseen sopiva aloitus. Jo tässä kiteytyy hyvin Markin luonne.  Elokuvassa Markia näyttelee Matt Damon, josta en yleensä pidä ollenkaan, mutta tämä roolisuoritus on upeaa katseltavaa. 

Mark on yksi Marsiin lähetetyn miehitetyn tutkimuslennon astronauteista, jota yllättävän tapahtumaketjun takia luullaan kuolleeksi ja hänet jätetään jälkeen, eli yksin Marsin kamaralle. Teos kertoo hänen lokikirjamerkintöjensä kautta ajastaan vieraalla planeetalla, selviytymiskamppailusta ääriolosuhteissa.

Mark on mielenkiintoinen sekoitus MacGyveria ja Robinson Crusoeta avaruudessa. Osa tarinasta kerrotaan myös Houstonissa, useiden näkökulmien kautta. Näin kerronta saa lisää syvyyttä ja uskottavuutta. 

Teos on täynnä toinen toistaan ilahduttavampia one linereita ja viittauksia. Mukaan mahtuu mm. hauska Taru sormusten herrasta -viittaus. Pelastautuakseen Marsista, Mark päätyy jopa avaruuspiraatiksi ja käyttää suunnistamisessa 1500-luvulla keksittyä laitteistoa. 

Voisin jopa väittää, että Yksin Marsissa on paras koko vuonna 2015 lukemani uutuuskäännösromaani. Teos on hyvin visuaalinen ja elokuvamainen, mikä palvelee hyvin tällaista viihdyttävää jännäriä. Yksin Marsissa on kovatasoista scifiseikkailua, joka on varmasti laskettavissa klassikoksi jo omana aikanaan.    

Suosittelen lämpimästi tutustumaan "marsilaiseen", vaikka scifi lajina muutoin pelottaisikin. Tämä on Marsiin sijoittuva trilleri, ei niinkään avaruusoopperaaa. Ahmaisin kirjan parilla istumalla, sen verran koukuttavasti se on kirjoitettu. Viimeksi vastaava tilanne oli Hugh Howeyn Siilon kanssa. 

Luin Tähtisumua englanninkielisenä, Charles Vessin kuvittamana versiona. Lähes jokaisella sivulla olikin kuva, mikä korosti teoksen satumaisuutta. Kyseessä on kuitenkin satu aikuisille, ei perheen pienimmille. Suomennoksesta kuulemani negatiivisen palautteen vuoksi englanninkielinen versio tuntui siksikin paremmalta vaihtoehdolta. 

Gaimanin erikoinen tyyli ja mielikuvituksensa rikkaus on tullut tutuksi aiemmin lukemastani teoksesta Coraline varjojen talossa. Olin kuullut ennakkoon, että Tähtisumusta tehty elokuva (yksi kestosuosikeistani) ja kirja eroavat paikoin suurestikin. Eroavaisuuksia tosiaan löytyi ja tällä kertaa paremmuuden vaakakuppi kallistuu elokuvan puoleen. Romaaniversion seksi- ja väkivaltakohtaukset pääsivät yllättämään, sillä Vess oli siirtänyt osan niistä kuvituksiinsa.

Viktoriaanisen ajan Lontoon seudulla on pieni kylä, joka on saanut nimensä lähellä olevan vanhan kivisen muurin mukaan. Village of Wall on päällisin puolin niin kuin mikä tahansa maaseudun ja kaupungin välimaastossa sijaitseva idyllinen kylä. Ainoa erikoisuus liittykin muuriin ja sen takaiseen maailmaan. Muurissa on aukko, jota vartioidaan jatkuvasti, ainoana poikkeuksena yhdeksän vuoden välein tapahtuvat markkinat, jolloin kyläläiset saavat kulkea aukosta toisen puolen niitylle. Myyjät ja heidän tavaransa ovat hyvin erikoisia, sillä muurin takaisessa maailmassa on magiaa. 

Päähenkilönä (joka syntyi vasta sivulla 35) seurataan Tristran Thornia, joka on varpaitaan myöten ihastunut kylän kauneimpaan tyttöön, Viktoriaan. Hän työskentelee kauppa-apulaisena, mutta tahtoisi silti Victorian vaimokseen. Niinpä eräänä päivänä hänen kantaessaan Victorian ostoksia hän ilmaisee toiveensa tytölle.

Samaan aikaan tähti putoaa taivaalta muurin takaiseen keijumaailmaan. Victoria lupaa ottavansa Tristranin puolisokseen, jos tämä tuo hänelle sen tähden. Tapahtumien vyöry käynnistyy ja lukija pääsee kurkistamaan muurin toiselle puolelle Tristranin silmin. Luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, pojan reppana kun ei suinkaan ole ainoa, joka tähteä etsii.

Tristranin etsintäretki on hyvin tyypillinen satujen ja fantasiakertomusten kentällä. Matkan aikana pojasta kasvaa mies. Gaiman esittelee mielenkiintoisen ja nopean tavan matkustaa - kynttilän valolla. Seitsemän peninkulman saappaita muistuttava matkanteko vaikutti tosin hieman arvaamattomalta ja elokuvassa sekin esitettiin hieman eritavoin. 

Nautin suuresti Vessin kuvaamasta 1800-luvun vaatetuksesta ja Gaimanin keijumaailman maagisista, lentävistä puulaivoista (jotka lähestyivät tyylillisesti steampunkkia). Eniten jäin kaipaamaan elokuvaversion can cania tanssivaa kapteeni Shakespearea (näyttelijänä Robert De Niro). Kirjassa kapteenilla on paljon pienempi rooli, eikä hänellä ole yhtä mielenkiintoista persoonaa kuin leffassa. 

Gaimanin fantasiamaailma ei tarjonnut minulle erityisen mieleenjääviä hetkiä, sillä hahmot olivat hyvin perinteisiä genressään. Taitavasti kerrottuja, mutta melko yllätyksettömiä. Kirjaversiosta eniten pitämäni hahmo onkin nimettömäksi jäävä erikoinen pikkumies, joka perehdytti Tristrania keijumaailmaan saloihin tarinan alkupuolella. Filmatisoinnissa on enemmän toimintaa, sujuvampaa juonenkuljettamista, yllättävää huumoria ja täyteläisempiä hahmoja. 

Kohtalossa siilo-saagan tarina jatkuu siitä, mihin ensimmäinen osa jäi, eli Jules pääsee taas ääneen. Mukana on myös toisessa osassa tavattu vanhan maailman mies, Donald. Jules on nyt siilon 18 pormestari ja pystyy käyttämään valtaansa omien pyrkimystensä oikeuttajana. Puhdistustuomionsa aikana hän löysi alas ajetun naapurisiilon, siilon 17. Hän haluaa pelastaa siellä tapaamansa selviytyjät, Jimmyn ja lapset. 

Osalle siilolaisista Julesin tarina tuntuu liian uskomattomalta ja tämän kiihkeä halu kaivaa tunneli siilojen välille jumalanpilkalta. Puhumattakaan ulkomaailmassa tehdyistä kokeista, joilla Jules yrittää selvittää, mikä maailmassa on vialla. Jopa Julesin läheiset ystävät pohtivat, onko nainen täysin järjissään. 

Siilo-saaga on ollut mielenkiintoinen trilogia. Ensimmäinen osa piti otteessaan ja teoksen ahmi parilla lukukerralla, toinen osa avautui hitaammin, sillä se kertoi taustoja siilojen synnystä ja kolmas osa paljastaa lopultakin totuuden maailmasta. Paljastukset vain tarjoillaan lukijalle äärimmäisen hitaasti ja oikeastaan vasta viimeiset 40 sivua tavoittavat saagan ensimmäisen teoksen tunnelman. 

Harmillisesti teos jää kauaksi niistä odotuksista, joita minulla oli sitä kohtaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kyllä riittää, mutta jokin syvempi taso jäi lukukokemuksesta puuttumaan. Howey tuntuu pitkittävän kirjaa kaikin mahdollisin keinoin ennen merkittävimpien paljastusten kertomista. Ja nekin tuntuvat laimeilta aiempaan verrattuna. Siilon napakka kokonaisuus ja tekstin terävyys loistaa poissaolollaan. Kohtalo on parhaimmillaan vain viihdyttävä romaani, saagan kalpea päätösosa. 

Suosittelen silti Kohtaloa niille lukijoille, jotka haluavat lukea trilogiat aina loppuun asti. En olisi voinut jättää teosta kesken, sillä halusin tietää, mitä Julesille ja hänen siilolaisilleen tapahtuu ja mihin suuntaan tarina kasvaa. Howey kirjoittaa lopputekstissä, että jokainen tarina jatkuu mielikuvituksessamme. Viimeisen sivun viimeisen rivin jälkeen tarina on lukijan vapaata riistaa; mitä seuraavaksi tapahtuu?  

Hugh Howeyn Siirros kertoo pääosin  tapahtumista ennen Siiloa. Se kertoo minkä vuoksi ihmiskunta vetäytyi maan alle ja uuden maailmanjärjestyksen ensimmäisistä vuosista. Koska kyseessä on siilojen historiikki, ei Siirros ole yhtä eheä kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Se tarjoaa kuitenkin lisätietoa janoavalle lukijalle kerroksittain paljon purtavaa.

Siirros on mielenkiintoinen, palapelimainen katsaus 300 vuoden ajanjaksoon. Rikkonaisuus on toisinaan toimiva tehokeino, ja lukija tajuaa muutamia kiinnostavia juonikaaria vasta luettuaan teoksen loppuun ja alkaessaan yhdistellä lukemastaan kokonaisuutta. 

Teoksen keskeisenä henkilönä seurataan toisaalla Troy-nimistä, pakkasesta sulatettua miestä, toisaalla Donald Keeneä, joka on tietämättään joutunut osalliseksi salaiseen suurhankkeeseen. Ennen kuin Donaldista tuli kongressiedustaja, hän opiskeli muutaman vuoden ajan arkkitehdiksi.  

On vuosi 2049 ja eräs Donaldin opiskeluaikoina tekemä projektiluonnos on jotenkin päätynyt senaattori Paul Thurmanin haltuun ja mies vaatii Donaldia jatkamaan tuon omituisen rakennuksen työstämisen parissa. Pian maan alle kaivetaan satoja metrejä syviä kuopia, jonne yhden Amerikan suurimman rakennuskompleksin perustukset valetaan. Toiminta verhotaan väittämällä, että rakenne toimisi valmistuessaan ydinjätteen loppusijoituspaikkana. 

Ei Siirroksessa kuitenkaan koko ajan vellota menneisyydessä, vaan välillä viitataan tapahtumiin, jotka mainittiin myös Siilossa. Teoksen lopussa saadaan kiinni myös se aikalinja, johon edellinen teos päättyi ja lukija tapaa jälleen tutut hahmot, Julesin, Lucasin ja Solon.

Jos minulle lukijana annettaisiin lupa valita, mistä Siirroksessa olisin halunnut lukea, niin teoksessa olisi jatkettu Julesin tarinaa, vaikka siilojen syntytarina oli sekin osa Howeyn luoman universumin ymmärtämistä. Ehkä historian olisi voinut tiivistää vaikka puoleen kirjaan ja jatkaa sitten siitä, mihin Siilossa jäätiin.  

Siirros on Siiloa ahdistavampi lukukokemus, joka avaa silmät näkemään salaliittoteorioita nykyajassamme. Muutama vuosi sitten esimerkiksi uutisoitiin kovasti siiloa muistuttavasta, maan alle rakennetusta maailmanlopun suojasta. Sen verran koukuttavan maailman Howey on krijoittanut, että jäin janoamaan lisää. Tälläkään kertaa teosta ei voi suositella ahtaanpaikankammoiselle, mutta dystopian ja Siilon faneille Siirros on must read.

Ensimmäiseksi kiinnotin huomioni Chris Riddellin lastenromaaniin Ada Gootti ja hiiren haamu huomatessani, että sen kannessa hehkuu hopeafiligraani, jonka koukeroihin on piilotettu kalloja. Riddell tunnetaan lastenkirjojen kuvittavana ja kuvat olivatkin eghdottomasti teoksen vahvuus. Teoksen suomentaja Jaana Kapari-Jattaa leikittelee kielellä tuttuun tapaansa. 

Lordi Gootti, runoilija, asuu tyttärineen ja palveluskuntineen Kalmatollon kartanossa. Päähenkilönä seurataan Adaa, jonka tulee kuulua, mutta ei näkyä. Isänsä määräyksestä hän käyttää isoja, tömiseviä kenkiä kulkiessaan kartanossa, Näin siksi, että lähestyvä ääni antaisi aikaa isälle mennä piiloon tytärtään. Menetettyään vaimonsa nuorallakävelyonnettomuudessa, Lordi on välttellyt Adaa, joka on perinyt thessalonikilaisen äitinsä ulkonäön. 

Lordi on järjestämässä juhlat, joihin kuuluu niin metaforinen polkukisa kuin sisämetsästystä. Adan utelias luonne johdattaa hänet juhlien taustalla olevan kieron suunnitelman keksinmurupolulle. Juonittelija on eräs kartanon palvelijoista ja Ada aikoo paljastaa hänen aikeensa isälleen, jos tämä vain kestäisi katsoa häntä riittävän pitkään, jotta ehtisi selittää päätelmänsä. Adan apuna toimii kummitus-hiiri Ishmael, joka on joutunut niin lilliputtien kuin jättiläisten vangitsemaksi. Tarinan aikana Ada löytää myös muita uusia ystäviä.

Vauhtia. komediaa ja vaarallisia tilanteita pursuilevassa tarinassa on paljon samaa kuin muidenkin brittiläisten sanataitureiden kuten Roald Dahlin ja David Walliamsin tuotannoissa. Ei siis olekaan ihme, että näiden kirjailijoiden teoksia julkaistaan myös suomeksi. 

Riddell on selvästi paljon lukenut mies, sillä teoksessa runsaasti viittausia klassikkoihin, satuihin sekä historiallisiin henkilöihin. Näitä, joskus ovelastikin piilotettuja viittauksia oli hauskaa bongailla ja avata niiden merkityksiä. 

Riddellin luomaa maailmaa tukee hyvin persoonallinen kuvitus antaa tarinalle pullataikinamaista sitkoa ja sitoo tarinaa kauniisti yhteen. Vaikka teos on suunnattu nuoremmille lukijoille, tätä teosta voivat hyvllä mielein lukea myös varttuneemmatkin ihmiset, mukana on nimittäin tasoja, jotka osoitetaan aikuisille, jotka lukevat tarinaa ääneen. 

Kärpästen herraa on kuvattu mm. dystooppisena selviytymistarinan. Se on todellinen klassikko, ja siitä on tehty useampia elokuvasovituksiakin. Teoksessa liikutaan toisen maailmansodan ajassa. Kaikki alkaa siitä, kun koulupoikia kuljettava lentokone putoaa Tyynellämerellä ja henkiinjääneet pojat pelastautuvat läheiselle, asumattomalle saarelle. 

Aluksi kaikki sujuu hyvin: pojat valitsevat johtajan joukostaan, kutsuvat merestä löydetyn torvisimpukan avulla kokouksia koolle, päättävät yleisistä säännöistä, rakentavat majoja, syövät hedelmiä ja pitävät yllä merkkitulta heitä etsiviä aluksia varten.

Kaikki on kuin vain yhtä pitkittynyttä eväsretkeä. Pian ryhmän jäsenten välillä syntyy kuitenkin riitaa, joka jakaa pojat kahteen heimoon. Toista ryhmää johtaa äänestyksellä valittu Ralph, toista entinen kuoronjohtaja ja metsästäjänä kunnostautunut Jack Merridew.

Tilanteet eskaloituvat nopeasti ja ilman aikuista auktoriteettia pojat villiintyvät enenevässä määrin ja unohtavat olevansa sivistyneitä englantilaisia. Metsästyksen nostattama verenhimo, leirinuotiolla kerrotut kummitustarinat ja pimeydenpelko synnyttävät mielikuvituksellisen, viidakossa elävän pedon, jonka vuoksi lopulta aiheutuu kahden pojan kuolema.

Lopulta vain Ralph uskoo pelastukseen ja yrittää saada muutkin huolehtimaan tulesta huonoin tuloksin. Kohtaus, johon Kärpästen herra päättyy on hyvin perinteikäs ja ennalta-arvattava, mutta siitäkin huolimatta vaikuttava. 

Alkuasetelma ja teoksen makaaberit kuvaukset olivat lukukokemuksen parasta antia. Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle ja kulttuurin kariseminen poikien yltä samaa tahtia kuin vaatteet repeytyivät ja likaantuivat antoivat kuitenkin potkua jatkaa lyhyehkö klassikko loppuun saakka.

Katherine Patersonin syrjäiseen Pohjois-Amerikan maalaiskylään sijoittuvassa teoksessa Silta salaiseen maahan seurataan 10-vuotiasta Jesse Aaronsia. Teoksen teemoja ovat varhaisteinien koululaisarki, lasten osallistuminen maatilan töihin, suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan ja suuren menetyksen käsitteleminen.

Jess haluaa olla koulunsa nopein juoksija, koska saisi edes sillä tavoin kaipaamaansa huomiota. Kuorma-autoa ajava ja perheen leivässä pitävä isä ei nimittäin arvosta poikansa piirtämisharrastusta, tai ehdi muutoinkaan huomioimaan tätä, vaikka Jess on viisilapsisen köyhän perheen ainoa poika. 

Eräänä päivänä harjoitellessaan juoksemista laitumella Jess kohtaa naapuriin vasta muuttaneen poikatyttö Leslien, ja alun hankaluuksien jälkeen heistä tulee hyviä ystäviä. Paljon lukevalla Lesliellä on vilkas mielikuvitus ja hän keksii kaksikolle ihan oman maailman. 

Leslie lainaa Jessille kaikki Narnia-kirjansa, jotta tämä osaisi käyttäytyä hallitsijan tavoin sekä oppisi kuinka eläimiä ja puita tulee suojella. Koulussa lyhyttukkainen ja housuihin pukeutuva tyttö herättää huomiota, etenkin kun tämä on luonnostaan erittäin hyvä juoksija jättäen pojat nielemään pölyä. Jessien kanssa Terabithiassa hän on kuitenkin hienostuneesti käyttäytyvä kuningatar, joka ei pelkää tarttua miekkaan puolustaakseen valtakuntaansa.

Leslien vanhemmat, joita tämä kutsuu etunimillä, ovat kirjailijoita ja luonnonsuojelijoita. Talo, johon perhe muuttaa on yleensä äkillisesti köyhtyneiden perheiden väliaikainen etappi, mutta taiteelliset vanhemmat etsivät maaseudun helmasta pakopaikkaa kaupungin melusta. He tahtovat tarjota Leslielle paremman kasvuympäristön.

Leslien vanhempien lisäksi, koulun musiikinopettaja neiti Edmunds on hippi ja siksi useimpien lasten sekä  heidän vanhempiensa kyseenalaistama. Vaikka Vietnamin sota on jo päättynyt, pidetään rauhansuosijaa edelleen outolintuna. Leslien lisäksi neiti Edmunds on ainoa, jonka kanssa Jess pystyy keskustelemaan tietäen tulevansa ymmärretyksi. Molemmat hahmot olivatkin suosikkejani tässä kyyneleet pintaan nostattavassa teoksessa.

Hahmojen lisäksi teoksen vahvuutena on Jessin kasvutarina, sillä poika saa teoksen aikana paljon rohkeutta ja itseluottamusta. Arvostan myös suuresti 1970-luvun lastenkirjoja, joissa on tuotu esille luonnonsuojeluun liittyviä näkökulmia tuputtamatta näkökulmia kuitenkaan liian voimakkaasti. Patersonin tapa esittää lasten elämissä olevia ongelmakohtia on voimaannuttava - mielikuvituksen voima on rahaa suurempi. 

Teoksesta on tehty kaksi elokuvaversiota, vuosina 1985 ja 2007. Ensimmäinen versio ei kuitenkaan seurannut alkuteosta uskollisesti. Uudemmassa Jesseä esittää Nälkäpeleistäkin tuttu Josh Hutcherson ja Leslienä nähdään nuorta Carrie Bradshawtakin esittänyt AnnaSophia Robb. Sen tuottajana ja toisena käsikirjoittaja toimi kirjailijan poika David Paterson. 

Marja-Leena Mikkolan lastenromaani Anni Manninen kertoo samannimisestä, pian koulun aloittavasta tytöstä, joka toivoo isona olevansa noita. Hän puhuu eläinten kanssa ja tahtoisi oppia keittämään parantavia salvoja rouva Muttisen avulla.

Annin ja hänen isoveljensä Lassen köyhä äiti on töissä tehtaassa, joskus pitkiäkin päiviä. He asuvat tehtaan työläisille tarkoitetussa, halvassa ja ahtaassa vuokra-asunnossa. Perheen isä lähti jokin aika sitten kaatamaan puita pohjoiseen, mutta ei ole palannut kotiin muiden miesten kanssa. Tästä juoruilevat naapurit löytävät ehtymättömän piikittelyn aiheen.

Eläimet ovat Annille läheisempiä kuin pihapiirin lapset. Ne ovat kuitenkin muuttamassa pois läheisen joen ympäristöstä, sillä tehdas on saastuttanut veden. Kaupunki tunkeutuu liian lähelle, yksi niistä sanoo. Muttiska on sekaantunut salaperäisiin "yöhommiin", joista Annille ei kerrota. Hän kuitenkin pääsee mukaan auttamaan eläimiä vaarallisessa suunnitelmassa paremman elinalueen saamiseksi. Annin tulee myös etsiä veden suojelija, itse Luontoäiti.

Mikkolan teos on hyvin ekokriittinen ja se opettaa lapsille luonnonsuojelua. Nautin eniten hänen maalailevista luontokuvauksistaan, joita Kaarina Kailan herkkä kuvitus tukee kauniisti, sekä niistä unenomaisista kohtauksista, joissa tavataan mm. lumoava Suoprinssi, jaaritteleva sumuhevonen ja kruunupäinen suur-sammakko. Muuttolinnuissa asuvat ja syksyllä etelään matkaavat ihmisten sielut oli yksi kauneimpia kuvauksia.

Hidastempoinen teos ei varmaan jokaiselle nykylapselle maistu, mutta uskoisin etenkin 1970-luvulla syntyneiden aikuisten saavan teoksen ajankuvasta nostalgiaa. Tarinassa on myös paljon viittauksia satuklassikoihin ja niitä oli hauskaa bongata.

Matilda on viisivuotias tyttö, joka määrittelee sanan pikkuvanha aivan uudelleen. Hän opettelee lukemaan aivan itse. Aluksi hän lukee kirjoja paikallisessa kirjastossa, kunnes kirjastonhoitaja kertoo, että kirjoja voi lainata ja viedä kotiin. Hänen huoneestaan tulee lukukammio, jossa hän nauttii kirjoista kaakaokupillisen kanssa.

Luettuaan lasten kirjat (mm. Salaisen puutarhan) hän siirtyy aikuisten teoksiin, kunnes on "suuren tarinoitsijan Dickensin sanoillaan punoman taian lumoissa". Hän lukee Oliver Twistin, Kotiopettajattaren romaanin, Ylpeyden ja ennakkoluulon, Näkymättömän miehen, Vihan hedelmät ja Eläinten vallakumouksen, sekä monet muut klassikot joiden selättämisestä nostan tälle fiktiiviselle pikkutytölle hattua.

Matildan kotoa ei löydy kirjoja, ainoastaan äänekäs televisio, jonka ääressä perhe syö tv-ateriansa. Hänen isänsä on rottamainen käytettyjen autojen kauppias ja äitinsä itserakas peroksidi-blondi. Matildalla on myös viisi vuotta vanhempi isoveli, jota vahemmat suosivat jättäen Matildan lähes kokonaan huomiotta.

Vanhempien suhtautuminen tyttärensä lukuharrastukseen on todella kieroutunut. isä esimerkiksi repii kirjastosta lainatu John Steinbeckin Punaisen ponin, kun Matilda mieluummin lukee kirjaa kuin katsoo televisiota. Matilda menee kouluun ja ensimmäistä luokkaa opettava ihana neiti Honey huomaa heti Matildan erityislaatuisuuden, josta tämän vanhemmat saati tyttö itse ei tiedä mitään.

Koulua terrorisoi rehtori Trunchbull, neiti Honeyn täti. Diktaattorimainen nainen vihaa lapsia ja toivoo, että joku olisi keksinyt suihkeen lasten karkottamiseen. Täti Trunchbull pitää neiti Honeyta pihdeissään, mutta nerokas Matilda keksii juonen, jolla voi pelastaa nuoren naisen hankalasta tilanteestaan.

Matildan tarina on ihastuttava kaikesta kamaluudesta huolimatta. Matilda on kuin pieni aurinko, joka säteilee ympäristöönsä, vaikka hänen valovoimaisuutensa meinataankin tukahduttaa jo alkuunsa. Matildan elämässä on paljon itseasiassa paljon samaa Harry Potterin kanssa.

Matilda on kirja, jota suosittelen lapsilukijoiden lisäksi myös peruskoulun opettajille, sillä teoksessa on varsin mielenkiintoisia vanhempia ja hurjia tapahtumia koulussa.

Luin Muukalaisen ensimmäisen kerran ehkä vuonna 2009, ja luin sen toistamiseen, kun teoksen pohjalta tehty Outlander-tv-sarja alkoi pyörimään tv:ssä. 

Teos alkaa vuodesta 1945, juuri toisen maailmansodan jälkeen. 28-vuotias Claire on ollut sodassa sairaanhoitajana ja hänen miehensä Frank rintamalla. Usean sotavuoden aikana pari on nähnyt toisiaan vain muutaman päivän ajan, joten rauhan myötä he päättävät uudistaa liittonsa viettämällä ns. toisen kuhertelukuukauden Skotlannissa.

Claire ja Frank saapuvat Invernessiin Beltanen eli toukokuun ensimmäisen päivän aikoihin. Frank on historianopettaja ja käyttää loma-aikansa alueen historiaan tutustuen ja oman sukuhistoriansa tutkimiseen. Paikallisten arkistojen avulla hän uppoaa 1700-luvun puolen välin tienoilla eläneeseen esi-isäänsä Jonathan "Musta Jaska" Randalliin, punatakkikapteeniin. 

Claire puolestaan kiertää nummilla keräilemässä kasveja ja tutustumassa niiden kansanomaiseen lääkekäyttöön. Läheisellä Graigh na Duinin keiju-kukkulalla on muinainen Stonehnege-tyyppinen kivikehä, jonka luokse Frank ja Claire menevät katsomaan salaa modernien druidien tanssia.

Myöhemmin Claire löytää kehän kivien juurelta lemmikkien-heimoon kuuluvan kasvin ja joutuu sen myötä kosketuksiin kehässä olevan haljenneen kiven kanssa. Tämä käynnistää uskomattoman tapahtumien ketjun ja eeppisen seikkailun: Claire putoaa ajan halki vuoteen 1743. Aikaan, jolloin Skotlanti oli vielä villi ja miehet tuoksuivat myskiltä. Hän tapaa punatukkaisen jättiläisen, Jamien ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Muukalaisen vajaan tuhannen sivun aikana kuluu lähes vuosi, mutta vauhdikkaista käänteistään huolimatta kerrontaa olisi voinut paikoin tiivistää ja osa kohtauksista katkaisee tarinan soljuvan etenemisen, kun kirjailija jää fiilistelemään yhteen paikkaan pitkäksi aikaa. 

Outlander tv-sarja on todella laadukkaasti tehty. Siinä on panostettu autenttisiin, jylhiin maisemiin, ihokarvat pystyyn nostattavan hienoon musiikkiin (josta vastaa Bear McCreary) ja kauniiseen puvustukseen. Päähenkilöitä näyttelevät Caitriona Balfe ja Sam Heughan. Heidän välisensä kemia on uskottava, ja etenkin Sam Jamiena tekee uskomattoman hienoa työtä.

Muutoinkin näyttelijävalinnat ovat hyviä, vaikka kaikki hahmot eivät olekaan samannäköisiä kuin testissä kuvataan. Kirja ja tv-sarja eroavat hieman toisistaan. Ensimmäisen kauden alkupuoli (9 ensimmäistä jaksoa) seuraa alkuperäisteosta hyvin uskollisesti, mutta loppupuolella joissain vähemmän merkittävissä juonenkäänteissä on toteutuksessa otettu enenevässä määrin luovia vapauksia. Osassa tapauksia nämä muutokset toimivat jopa paremmmin kuin kirjan ratkaisut.