Varjolehti

Audiovisuaalisen viihteen aikakautena kirjojenkin on pyrittävä olemaan enemmän kuin kirjoja, autenttisen tuntuisia paloja toisista todellisuuksista. Cathyn kirjan tapauksessa materiaalinen kokonaisuus onkin todella huolellisesti rakennettu muistuttamaan töherreltyä päiväkirjaa, ja ohessa seuraa kunnioitusta herättävä läjä erilaisia ”dokumentteja” nenäliinasta revittyyn valokuvaan. Ennen kuin on lukenut sivuakaan, teoksen antia innostuu tutkimaan.

Vaan valitettavasti, kun tarina on luettu, on todettava, ettei sen kiinnostava formaatti pelasta sen onttouttaan kumisevaa sisältöä. Tarina on tulvillaan nuoremmiksi ja modernimmiksi tuunattuja Neiti Etsivä -kliseitä ja henkilöhahmot ovat parhaimmillaankin karikatyyrisiä, täsmälleen sellaisia kuin keski-ikäiset miehet (ks. kirjailija) kuvittelevat teinityttöjen olevan. Pahimman maun suuhun jättää kuitenkin tökerö loppuratkaisu, joka lähinnä kehottaa nuorta lukijaa ostamaan myös jatko-osan.

Ajatus monimateriaalisesta nuortenkirjasta on toki kaunis ja uppoaa varmasti yleisöönsä, mutta itse kirjallisen aineksen jättäminen näin puolitiehen on lukijan kuin lukijan aliarvioimista. Tartuin tähän teokseen ”ammatillisesta kiinnostuksesta” tämän tyyppisen oheismateriaalin käyttöön, ja se oli paremmin tehtyä kuin odotin, mutta huonommin sidottu tarinaan kuin osasin kuvitellakaan. Jatko-osa tai edes kirjailijan muu tuotanto eivät houkuttele lainkaan.

Minulle, joka olen pitänyt suomalaisia mieskirjailijoita pelkkinä näkkileipärealisteina, ”Lumikko ja yhdeksän muuta” oli elähdyttävä kokemus. Se on vaivatonta, mutta siitä huolimatta älykästä luettavaa, mikä jo sinällään tekee siitä harvinaista herkkua. Kunnia tästä kuuluu hyvin rakennetulle dialogille, ja kieltä on muutenkin käytetty kauttaaltaan kauniisti ja kunnioittavasti. Siksi toisekseen kansien välistä suorastaan pursuilee tyylikkäitä uuskummaisia merkillisyyksiä, mutta teos ei silti aiheuta douglasadamsmaista turhauttavaa outousähkyä. Kaiken kaikkiaan tämä löytöretki kuvitteellisen kirjailijaseuran menneisyyteen rullaa erinomaisesti aina pariin viimeiseen sivuun asti, jotka itselleni maistuivat vienosti antikliimaksilta.

(Siltikin, lisäisin tuon neljännen tähden perään puolikkaan, jos pystyisin.)

Carrollin vahvuus on tämänkin romaanin kohdalla henkilöhahmoissa: ne ovat ilmeikkäitä, uskottavia ja kuvattu ilman turhaa psykologisointia. Myös kielenkäytöllä on hetkensä, erityisesti teoksen alussa yllättävät kielikuvat ja elämän leikkisien pikku yksityiskohtien havainnointi saavat hyvälle mielelle ja nostavat tunnelmaa. Heikoin lenkki on valitettavasti juoni, jonka jänne pysyy tässä teoksessa vielä huonommin kireänä kuin Naurujen maassa. Hyvistä lähtökohdista huolimatta hahmojen päämäärätön pähkäily ja paikasta toiseen törmäily tuntuu sekavalta, jopa pitkästyttävältä. Loppuratkaisu tosin, vaikka tuleekin töksähtäen, lämmittää mieltä.

Lyhyesti sanoen, yhdyn Jussin avosteluun: tämän uuskummahtavan ihmissuhdefantasian yksityiskohdat ovat kunnossa, mutta kokonaisuus horjuu.

Huolimatta juonen hitaudesta ja tarpeettomasta edestakaisin säntäilystä Draculassa on samanlaista myyttisen alkulähteen tenhoa kuin Sormusten herrassakin. Kaikkien Hollywood-versioiden ja Stephenie Meyereiden keskeltä olisi itse kunkin ehkä tarpeellista palata takaisin Transylvaniaan ja selvittää, miltä alkuperäinen vampyyri näyttää ja mitä pelkää. Karpaattien maisemia kuvaillaan tekstissä todella viehättävästi, ja kirjan alku ja loppu ovat jännittävää, täysiveristä kauhuromantiikkaa. Keskellä vain on välillä turhankin tasaista.

Tekstiä elävöittää kuitenkin halki kirjan erilaiset kertovat äänet, eri hahmojen päiväkirjoista ja muista ”dokumenteista” kokoonkursittu muoto. Sinänsä kiinnostavan formaatin ongelmana on kylläkin väistämätön toisto (jokainen ahdistunut päiväkirjan pitäjä toivoo ”Jumalan varjelusta” vuoron perään) ja ajoittainen ajatuskulujen sekavuus. Lisäksi ne hahmot, jotka eivät pidä päiväkirjaa, jäävät ikävän litteiksi.

Suosittelen kirjaa moniäänisen kerronan ja vanhan kauhun ystäville sekä kaikille niille, joita kiinnostaa nykykulttuurissakin tiheästi esiintyvän vampyyrikuvaston taustat. Uusi Keskiyön kirjaston painos on paitsi tyylikkään näköinen myös runsailla selityksillä varustettu.

Tartuin tähän kokoelmaan keväisessä vampirismi-innossani, ja tähän kokoelmaan tuo mania myös sammui. Ei niinkään siksi, että nälkä olisi tullut tyydytetyksi, vaan siksi, että turhauduin. Monet kirjan novellisteista olivat nimittäin yrittäneet vääntämällä vääntää vampyyriteemaan tuoretta näkökulmaa, ja tuoreuden sijaan tuloksessa näkyy lähinnä se vääntäminen. Kokoelman parasta antia olivatkin hieman perinteisemmät ja minimalistisemmat skenaariot, kuten Fritz Leiberin mystinen valokuvamalli novellissa ”Tyttö, jolla oli nälkäinen katse” sekä Gardner Dozoisin ja Jack Dannin keskitysleirivampyyri novellissa ”Vainajien joukossa”. Erikoisemmista ideoista nerokkain oli ehdottomasti Gahan Wilsonin ”On meri kovin märissään”, jonka vampyyrit ovat peräisin Lewis Carollin Ihmemaasta. Uskoisin, että myös heikohko suomennos imi mehut monesta sinällään kelvollisesta novellista.

Oli miten oli, kokoelmaa ei kokonaisuudessaan voi kutsua kovin korkeakirjalliseksi tai edes kovin nautittavaksi, sillä minulta meni peräti pari kuukautta saada tämä loppuun. Vampyyreistä innostuneen kannattaa ehkä kuitenkin valikoida luettavakseen joitain novelleja, kuten yllä mainitsemani kärkikolmikko. Heti aluksi verettömiltä vaikuttaviin tarinoihin, saati sitten niihin pariin väliin ympättyyn runoon ei välttämättä kannata tuhlata aikaa.

Koska tämä antologia on niin laajalti ylistetty ja sen saaminen vaati kärsivällistä kirjaston kyttäämistä, pieni pettymys oli väistämätön. En toki tahdo sanoa, että kokoelma olisi kehno – päinvastoin, suurin osa novelleista sytytti ja kiehtoi mieltä - mutta mitään varsinaista tajunnan räjäyttäjää en joukosta löytänyt. Suosikeiksini nousivat ”Taikuutta vasta-alkajille”, jonka keskenkasvuisissa henkilöhahmoissa ja arkisen surrealistisessa maailmassa oli todellista imua, sekä ”Jäätelön valtakunta”, todellinen aivojen kiusaaja, joka oli hieman kompastelevasta suomennoksestaan huolimatta eloisa lukukokemus. Kelly Linkin ja Jeffrey Fordin nimet päätynevätkin epäilemättä lukulistalleni ennemmin tai myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan antologia lunastaa lupauksensta tarjota yllättäviä fantasiaelementtejä kypsässä ja korkeakirjallisessa paketissa. Kirjallisissa erikoistehosteissa ja monimerkityksisyydessä ei ole säästelty. Erinäisten tarinoiden aukkoisuus ja abstraktisuus sekä diegeettisen illuusion rikkonaisuus on alan opiskelijalle kiehtovaa, mutta teos on suositeltava tuttavuus kenelle tahansa fantasiaharrastajalle tai runosielulle. Vaikka Neil Gaiman onkin edelleen uuskumman mestarina ylittämätön, tämän teoksen kautta voi itse kukin etsiä uusia englanninkielisiä kirjailijatuttavuuksia.

Maailman kenties kuuluisin, mutta usein lasten saduksi luultu satiiriteos, jonka kriittisyys ja ironia lähti kuitenkin lentoon vasta loppua kohti. Onkin sääli, etteivät teoksen lopun lennokkaat fantasiaelementit, kuten lentävät saaret ole niin tunnettuja kuin alun lilliputtikansa!

Monin paikoin teksti oli suoraan sanottuna varsin pitkästyttävää, valistuksen tapaan tasaista ja ilmeetöntä. Erityisesti loppua kohti sama lähtemisen, käännekohdan, sopeutumisen ja kotiinpaluun kaava tuntui jo turhan hyvin ulkoa opitulta, ja keskustelureferaattien sijaan olisin mieluusti lukenut aitoa dialogia. Matkustelun tuntua oli kuitenkin mukavasti ja Lemuel Gulliver on avomielisyydessään mukava hahmo.
Loppuratkaisussa oli jotain surullisen todellista.

(Tuppasi muuten huvittamaan, että Gulliver purjehti puoleentusinaan outoon mielikuvitusvaltakuntaan JA Japaniin... Mitä tämä kertookaan japanilaisista? :D)
Luin 10. laitoksen.

Riemastuttava, erittäin tiivis ja viisas muumitarina, jota on melkein vaikea uskoa saman ihmisen kirjoittamaksi kuin vaikkapa ”Muumilaakson marraskuuta”. Muumipapan muistelot eivät nimittäin ole läheskään yhtä tunnelmalliset, mutta sitäkin humoristisemmat ja terävämmät huomioiltaan. Luontokuvauskin on erityisen omaleimaista. Jälkinäytös meni ehkä himpun överiksi, mutta loppu oli silti suloinen. Jotain happitaukoja ja suvantoja olisin välillä kaivannut.

(Tämä arvostelu varmaankin äänestetään lyttyyn, koska aion nyt moitiskella monen lempikirjaa. Puolustuksekseni sanon: eläköön sananvapaus!)

Suoraan sanottuna kirja oli aikamoista höttöä ja lokeroin sen auttamattakin samaan kategoriaan Da Vinci -koodin kanssa: viihdyttäviin kirjoihin, joiden suosio perustuu sietämättömään helppouteen. Kieli on niin arkisempaa kuin Kodin kuvalehdessä ja henkilöt muutamalla piirteellä luonnosteltuja ja keskenään vahvasti kontrastisia. Kirjailija pitää lukijaansa kädestä koko teoksen ajan, ettei tämä vahingossakan hämmentyisi, yllättyisi tai alkaisi tulkita omiaan. Kaikki tulee valmiina siistissä ja tietylle kohderyhmälle, tässä tapauksessa teinitytöille, suunnitellussa paketissa.

Tylsääkö? Vai nerokastako? Makuasia.

Kirja kosiskelee niin kuluneella kauhuromantiikalla, että jouduin punnitsemaan tarkkaan, kehtaanko lukea teosta ollenkaan. Vampyyripoikaystävä on yleinen päiväuni, ja olihan kirjassa muistettu luetteloida kaikki muutkin nuorisofantasiat koulutanssiaisista ja uudesta autosta lähtien. Reippaan tapahtumatahdin ansiosta pitkästymään ei kuitenkaan onneksi ehdi.

Paljon enemmän minua nakersi Meyerin surkea sanavarasto. Laskekaapa huviksenne kuinka monta adjektiivia häneltä heltiää kutakin henkilöä kohti. (vastaus: 2-3)Lisäksi toistoa ja muutakin redundanssia on kahmaloittain. Se tekee kyllä lukemisesta vaivatonta ja dialogeista luontevia, mutta jättää kököhkön ja mustavalkoisen jälkimaun.

Pelkään pahoin kasvaneeni ohi tämän kirjan kohderyhmästä, mutta "aivot narikkaan" -joululomalukemiseksi se sopi kyllä hyvin. Lisäpisteitä ropisee kauniista kannesta ja siitä, ettei kirjan vampyyreitä sentään kuvattu verenhimoisiksi gooteiksi.

Lyhyt mutta nerokas kasvutarina, jossa Muumipeikko käy läpi monitahoisen mukautumisprosessin sopeutuakseen talven outoon ja salaperäiseen maailmaan: tuntematon paljastuu mukavaksi ja kaapissa lymyävä kammotus omaksi esi-isäksi. Asetelman tulkintamahdollisuuksia on monia.

Jouhevaa tarinankerrontaa, pelkistettyä dialogia ja ennen kaikkea oivaa henkilökemiaa. Erikoiset olosuhteet luovat tässä kirjassa Muumilaakson asukkaiden välille mielestäni poikkeuksellisen aitoja suhteita, ja pikku Salomen ja Reippailijahemulin arkkityyppinen epäyhtälö on kiinnostava sekin. Sadunomainen tunnelma ja kaunis luontokuvaus antavat lukukokemukselle tutun ja rakastettavan muumileiman. Janssonissa parasta on se, ettei hän koskaan sano mitään liikaa.

Viehättävän nopealukuinen ja janssonmaiseen tapaan tavattoman viisas ja sympaattinen teos, johon on koottu novelleja tutuista ja tuntemattomammista muumitapauksista, esimerkiksi maailman viimeisestä lohikäärmeestä ja Nuuskamuikkusen kevätlaulusta. Seesteinen hiljaisuus, ahdistus, yksinäisyys ja yksinkertainen onni kulkevat näissä tarinoissa luonnollisesti rinta rinnan.

"Näkymätön lapsi" ei ehkä sulje lukijaa maailmaansa ja tunnelmaansa yhtä tehokkaasti kuin yhtenäisemmät muumikirjat, mutta suosittelen tätä silti kaiken ikäisille minkä tahansa tylsän päivän täytteeksi, satoi tai paistoi.

Harmillisen yllätyksetön, mutta arvokkaissa, ylellisissä kuvissa kylpevä päätäntö maailmamme vampyyriyhteisön tarinalle. Siinä missä aiemmat kirjat vetosivat viehättävän vanhanaikaisilla miljöillään, herkuttelee tämä osa nykyajan mukavuuksilla. Verenimijät eivät pihistele hulppeista huviloista, loistoautoista tai korkeakulttuurista, ja etenkin Armandin elämäntyyliä on pakko kadehtia.

Juoni pysyy kasassa ja päämäärässä edellisiä osia paremmin, vaikka se suuruudenhullu onkin: Anne Rice on päättänyt esitellä samalla kertaa sekä vampyyrirodun alkuhämärän, että apokalypsin. Vaikka kyseessä siis onkin melko maijesteetillinen teos, sen lukeminen ei juuri palkitse, koska kutkuttavat käänteet loistavat poissaolollaan. Etenkin loppuratkaisu oli aivan liian ”helppo”.