Sanat "kaunis" ja "pakanallinen" tulevat ensimmäisenä mieleeni kun tätä kirjaa ajattelen. Pakanallisella tarkoitan ennen kaikkea maanläheistä ja elävää. Noituus ja metsänhenget ovat aina olleet osa suomalaista kulttuuria, vielä nykypäivänäkin. En ole suuri kotimaisen kirjallisuuden ystävä, mutta tätä pidän suorastaan kulttuuriteoksena. Fantasiakirjoja niin usein piinaava hyvä-vs-paha asetelma ei ole tässä kirjassa tärkeässä osassa, vaikka päällisin puolin siltä saattaisi näyttääkin. Enemmänkin tuntuu että kukaan hahmoista ei ole hyvä tai paha, vaan kaikki kamppailevat itselleen tärkeiden asioiden ja arvojen puolesta. Joidenkin arvot vain ovat epäitsekkäämpiä kuin toisten. Edes Velho ei ole mikään perinteinen pahuuden ruumiillistuma. En osaa verrata tätä mihinkään toiseen fantasiakirjaan. Mahlaa suonissaan on hyvin kaunis ja sanoisinko hyvällä tavalla epätyypillinen fantasiakertomus.

Yksi kaikkien aikojen lempikirjojani. Tulen lukemaan tämän vielä monta kertaa, sillä en usko että yksi kerta riittää koko rikkaan tarinan ymmärtämiseen. Minulla kesti pitkään tajuta mikä tässä kirjassa oli niin erilaista. Sitten ymmärsin sen: Hyvönen ei missään vaiheessa aliarvioi lukijaa. Mitään ei väännetä rautalangasta, ei selitetä liikaa. Sen sijaan että maailma rakennettaisiin pala palalta lukijan silmien eteen, se onkin jo valmis kaikessa syvyydessään, ja lukija saa nähdä ja kokea sen hahmojen kautta. Olen kuullut valitettavan että toimintaa ja juonenkäänteitä olisi liikaakin. Minusta niitä on juuri sopivasti. En siltikään saanut vaikutelmaa että tapahtumia olisi väkisin ängetty mukaan, vaan tarina on alusta loppuun täydellisen sulavaa ja soljuvaa. Hahmoilla on persoonaa. Jopa vähäpätöiset sivuhahmot ovat valtavan kiinnostavia, ja jättivät toivomaan että heistä olisi kuullut lisää. Hanuman itse on elämää suurempi henkilö. En halua kertoa juonesta yhtään enempää kuin mitä takakannen teksti paljastaa. En tainnut edes lukea sitä, älkää tekään. Kokekaa tarina itse.