Jackalbury

'Variksen velho' oli koskettava ja ajattelemaan laittava lukukokemus. Kirja on melkein maagisen realismin tyyppiesimerkki, sillä sitä lukiessaan ei osaa sanoa, mikä on loppujen lopuksi totta ja mikä kuvitelmaa.

Kirja alussa työtä etsivä, Intiassa opiskellut Kamiti tulee vahingossa perustaneeksi Variksen Velhon vastaanoton, kun hän ja Nyawira pakenevat poliiseja. Variksen Velhon luokse virtaa kasvava joukko taikuuksien hakijoita, lopulta aina Aburirian yritysherroja ja valtiojohtoa myöten. Abuririaa hallitsee diktaattorina Valtias, jota Länsi tukee kylmän sodan aikaisten kommunismin vastaisten tekojen (verilöylyjen) ansiosta. Valtias saa tarinan alussa päähänsä ajatuksen Taivasmarssin, uuden Baabelin tornin rakentamisesta. Rahaa torniin lähdetään hakemaan Globaalipankilta New Yorkista. Kamiti ja Nyawira sotkeutuvat lopulta valtakunnan ministerien sisäiseen taisteluun ja Valtiaan politiikan koukeroihin. Nyawira paljastuu vastarintataistelijaksi, jota lopulta ajaa takaa koko valtiollinen poliisi.

'Variksen Velhossa' tulee esiin toisenlainen, Euroopassa tuntematon Afrikka. Kirjassa liikutaan nälänhätien, sotien ja konfliktien ulkopuolella, siinä Afrikassa joka on todella olemassa mutta jota ei juuri esitellä meille televisiossa. 'Variksen Velho' tuo esiin afrikkalaisten ajatusmaailmaa ja näkökulmia, mikä pistää ajattelemaan Euroopan ja muiden maiden suhteita Afrikkaan. Vaikka kirjassa lopulta valta vaihtuukin ja politiikkaa vaihdetaan, mikään ei kuitenkaan lopulta muutu. Mutta kaiken epätoivon ja toivottomuuden keskellä pilkahtaa toivonvalo Nyawiran Kansan Äänen liikkeessä. 'Variksen Velhon' luettuaan alkaa ymmärtää, miksi joistakin Afrikan maista käy jatkuva ihmisvirta kohti Välimerta ja Eurooppaa.
Kirja pistää ajattelemaan ja muovaa jopa maailmaankuvaa uusiksi. Suosittelen jokaiselle.
Arvosana: 8+.

'Aniara' oli mahtava lukukokemus. Ei ihme, että kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon aikoinaan.
'Aniara' on runomuotoon kirjoitettu scifi-tarina, jossa eletään kaukana tulevaisuudessa. Maailma on ehtynyt kokea uuden jääkauden ja ihmiskunta on noussut jälleen loistoon. Sodan kourissa tuhoutuvasta Gondin maasta lähtee suuri joukko pakolaisia kohti Marsia goldonderi Aniaralla. Asteroidi kuitenkin suistaa aluksen radaltaan ja se on tuomittu kiitämään ikuisuuksia kohti Lyyraa. Aluksi erikoinen laite nimeltä Miima, joka näyttää kuvia kaukaisista maailmoista, helpottaa ihmisten sieluntuskaa. Mutta lopulta Miima pirstoutuu sen joutuessa näyttämään verenjanoiselle katselijakunnalleen kuvia sodasta ja tuhosta Maassa. Miiman tuhouduttua alkaa ihmisten luisuminen kohti romahdusta. Tuomitun aluksen sisällä ihmiset yrittävät täyttää kuolemanpelon ja tyhjyyden kauhun kaikella mahdollisella filosofiasta ja uskonnosta orgioihin ja irstailuihin. Lopulta kaikki on kuitenkin turhaa avaruuden äärettömyyden rinnalla, Aniarasta tulee kiitävä sarkofagi joka lopulta aioneiden jälkeen palaa sen reitille sattuvan tähden hornassa.

'Aniara' on yksi parhaimpia runokirjoja joita olen lukenut, se vetää minusta vertoja Danten 'Jumalaiselle näytelmälle'. Kirja on mahtava ja katharsinen lukukokemus, jokaa miettimään ihmiselämää ja sen merkityksellisyyttä universumin ikuisuuksien ja äärettömyyden rinnalla. Kirjasta tekee ehkä aluksi hankalan lukea Martinson tyyli, joka vielä on muuttunut paljon kun kirjan on suomennettu. Mutta onneksi suomentajana on ollut runoilija Aila Meriluoto, joka ilmeisesti on kyennyt pitämään lyyrisen tyylin hengissä. Kirjassa vilahtelee monia Martinsonin luomia termejä, jotka ovat mielenkiintoisia.
Suomalaisia lukijoita varmaankin säväyttää se, että yhdessä runossa puhutaan Karjalasta.
Suosittelen kirjaa jokaiselle lyyrikkaa luettavaksi etsivälle ja erilaista scifiä etsivälle.
Arvosana: 10+.

'Varokaa juustokiltaa' on välistä lähes absurdi seikkailutarina, jossa mennään eikä meinata.
Tarina ei ole mitenkään monitasoinen eikä se paljoakaan sisällä mitään filosofisia teemoja. Sen sijaan on mukavaa ja menevää seikkailukertomusta. Kirja on mielenkiintoinen kaikkine yksityiskohtineen ja varsinkin Alho kaikkine outoine asukkeineen on hauska keksintö Snowlta.
Tarina poikkoilee arvaamattomasti laidasta laitaan ja siinä esiintyy monenmoisia henkilöitä, paikkoja ja keksintöjä. Snow iskee satiirilla kirjassaan muotia ja sen ihannoijia Lierolan rouvien ja Matami Hörsön muodossa.
'Varokaa juustokiltaa' on sujuva ja mainio seikkailutarina, joka soveltuu mainiosti luettavaksi ilman mitään syvellisempiä pohdintoja tai filosofiointia.
Suosittelen jokaisella mukavaa tarinaa etsivälle.
Arvosana: 7+.

'Pojat urhokkaat' on tuttua Pratchettin tyyliä.
Leshpin kaupungista käytävä sota näyttää todennäköiseltä ja Ankh-Morpork on sotakuumeen kourissa. Patriisi katoaa ja valta siirtyy Lordi Rustille. Rustin erottama Vimes kokoaa oman kaartinsa ja lähtee ajamaan takaa 71-tunnin Ahmedia, joka on kaapannut Anguan. Patriisi ja Leonardo da Quirm puolestaan nappaavat Nobbyn ja Colonnan mukaansa retkelle Klatchiin. Lopulta Klatchin hiekkadyyneillä käydään mielenkiintoinen tapahtumaketju.

Vaikkei hauskuudella ja naurulla ole yhtä suurta osuutta kuin joissakin muissa, onnistuu tämäkin teos aikaansaamaan naurukohtauksia. Pratchett irvailee 'Pojissa urhokkaissa' sodille, johtajille ja stereotypioille ja rasismille. Lordi Rust varsinkin vaikutti lähes karikatyyriseltä vanhan siirtomaa-ajan kenraalilta, joka terveen järjen vastaisesti tekee päätöksiään.
Kirjan kenties hauskimmat osuudet ovat ne, joissa Nobby esiintyy klacthilaisena naisena. Nobby saa miehet kauhun valtaan uhkaamalla esittää "eksottiista tanssia". Kirjassa myös paljastui mielenkiintoisia asioita Patriisi Vetinarista ja Leonardo da Quirmista.
Leonardo da Quirm oli minusta kirjan mielenkiintoisin hahmo, tiedemies joka keksii koko ajan ja on ilmiselvä vertaus Leonardo da Vinciin.

Kirja oli minusta hauska ja koukuttava, mutta samalla ajattelemaan laittava. 'Pojat urhokkaat' sisältää Pratchettin kirjojen tapaan myös filosofisia teemoja, tässä kirjassa sotaan ja rasismiin liittyviä. Kirja ei ehkä ole Pratchettin paras, mutta silti minun mielestäni hyvin korkeatasoista fantasiaa.
Suosittelen jokaisella Pratchettin ystävälle, tosin aiempien Vartiosto-kirjojen lukemisesta saattaa olla hyötyä kaikkien ihmissuhde-kiemuroiden tajuamiseen.
Arvosana: 9.

Tiffany Särkynen on vuorilla oppimassa noidaksi, sotkeutuessaan vuodenaikojen kiertokulkuun. Tiffany joutuu astumaan Kesänaisen kenkiin, pakoilemaan ensi kertaa olemassa olonsa aikana rakastunutta Talventakojaa ja auttamaan onnetonta Annagrammaa noituuden tiellä.

'Talventakojassa' oli vähemmän naurua ja parodiaa kuin aiemmissa osissa. Sen sijaan se oli synkempi, traagisempi ja koskettavampi. Tosin Neiti Kuusinen ja Ärsy, Juuttuneiden Laatikoiden Jumalatar, olivat hauskoja hahmoja, mutta sivuosassa. Nag Mac Feeglet pyörivät tietysti yhä mukava, yhtä naurattavina kuin aina. Kenties mielenkiintoisin ilmiö oli Hortto-juusto, elävä Lancren Sininen.
Talventakoja oli kirjan koskettavin ja mielenkiintoisin henkilö. Kuolematon ja jumalallinen talven henkilöytymä, jonka ihmiset ovat luoneet mielikuvituksellaan. Talventakoja alkaa ajatella ja rakastuu Tiffanyyn. Koska Tiffany on ihminen, myös Talventakoja on ihminen. Talventakojan kautta Pratchett käsittelee mestarillisesti ihmisyyttä ja ihmisenä olemista. Talventakoja on traaginen hahmo, joka jää mieleen varmasti loppuelämäksi. Talventakoja muuttuu lopulta lähes ihmiseksi ja kauhistuttavaksi loogisuudessaan.

'Talventakoja' oli kenties jopa vielä parempi kuin aiemmat osat 'Tähtihattu' ja 'Vapaat pikkumiehet'.
Kirja on koskettava ja koukuttava ja tempasi ainakin minut heti mukaansa. Kirja on synkempi kuin aiemmin mutta loistavan filosofinen. Nautin jokaisesta sivusta koko kirjassa.
Suosittelen 'Talventakojaa' jokaiselle aiemmat Tiffanyt-lukeneille.
Arvosana: 9+.

'Suurkuningas' on taas 'Llyrin linnasta' tuttua Alexanderin hauskaa seikkailutyyliä, johon tosin nyt 'Taran Vaeltajan' jälkeen sekoittuu myös synkempiä ja filosofisempia teemoja.

Prinssi Gwydion joutuu itsensä Arawnin hyökkäyksen kohteeksi ja mahtimiekka Dyrnwyrn kaapataan. Samalla Taran ja Gurgi sekä Eilonwy ja muut vanhat tutut kokoontuvat Caer Dallbeniin. Hen Wen yrittää ennustaa suostuteltuna, mutta ennustussauvat tuhoutuvat ja Hen Wen menettää kykynsä kesken ennustuksen.
Alkaa vaarallinen taistelu Prydainista ja matka kohti Annuvinia, Arawnin linnaa.

'Suurkuningas' oli kenties paras Prydainin kronikoista. Sillä jotenkin tässä kirjassa Alexanderin hauska seikkailutyyli ja syvällisempi filosofinen tyyli kietoutuvat loistavaksi kerronnaksi.
Yllättävintä kirjassa oli lordi Pryderin päätös. Mielenkiintoista myös oli Pryderin ja Dallbenin tahtojen taistelu Caer Dallbenissa. Achren oli oudon ristiriitainen hahmo. Hän oli aiemmin Annuvinin valtiatar ja Prydainin kuningatar, mutta nyt voimansa lähes kadottanut entinen noita. Jotenkin Achrenia sääli ja kunnioitti yhtä aikaa. Arawn jäi aika hämäräksi hahmoksi, hänen vaikuttimiaan ei paljastettu.
Kirja oli jännittävä ja se nappasi heti alusta alkaen koukkuihinsa. Kirjan luki melkein suoraan loppuun asti, sillä niin yllättävä ja arvaamaton juoni oli. Lopussa oli hieman TSH-fiiliksiä, mutta Taranin valinta laimensi niitä. Kirja oli loistava ja suosittelen sitä kaikille aiemmat Prydanin kronikat lukeneille.

Arvosana: 8+.

Kirja alkoi hyvin ja mukaansa tempaavasti. Tosin minusta Connorin idea merelle karkaamisesta tuntui jotenkin tekaistulta. Mutta siitä eteenpäin kirja kulkee hyvin. Tosin Gracen jahkailu ja tahtojen taistelu Lorcan Fureyn kanssa tuntui minusta hiukan pitkitetyltä, koska melkein alusta alkaen sitä arvasi, minkälaisen venhon kyydissä Grace oli. Kirjassa ei ollut kovinkaan paljon kliseitä ja siinä oli herkullisia kirjailijan omia ideoita. Kuten esimerkiksi byrokratisoitu merirosvous, jota Cheng Li edustaa. Kirja loppui minusta töksähtäen, sillä Sidorion muodostava uhka kaksosille ja merirosvoille jäi leijumaan ilmaan. Fureyn sokeutuminen oli yllättävä käännös. Jotenkin kummallisesti minusta tuntuu, että Tempestien isä ja Vampiraattilaivan kapteeni liittyvät toisiinsa.

Kirja oli minusta aivan sujuva, tosin hieman minua häiritsi taas se, miten Connor oli synnyinen miekkamestari. Aika kliseistä, mutta onneksi kirjan ainoa klisee. Juoni kulki minusta hiukan tökerösti, ei mitenkään sulavasti kuten mestarillisempien kirjailijoiden teoksissa.
Kirja on keskitasoinen ja suosittelen sitä jokaiselle omalaatuista nuortenfantasiaa etsivälle.

Arvosana: 8-.

'Faaraon kirous' oli minusta jo paljon parempi kuin 'Paluu Pompeijiin'. Kimselius on kehittynyt selvästi tässä välissä. Mutta silti tyyli muistuttaa yhä jotenkin minusta jonkin halvan televisiosarjan juonta. Ramona on yhä yhtä naiivi ja hölmöhkö maailmanparantaja, joka tosin 'Paluu Pompeijiin' kirjaan verraten on nyt paremmin selvillä ihmisten keskinäisestä juonittelusta ja valtapelin vaaroista.
Ramonan naiivius toi jotenkin minulle koko ajan mieleen ruotsalaisen holhousyhteiskunnan, jossa kaikilla pitää olla kivaa ja kukaan ei tee pahaa.
Kirjan tyyli muistutti aiemman osan tapaan paljon ala-asteen historiankirjaa varten laadittua tarinaa, jossa esitellään maailmanhistorian kuuluisinta muumiota ja Egyptin elämää.
Kirja oli sujuva ja luettava, vaikka välillä naiivius ylitti sietokykyni. Suosittelen sille, joka etsii jotakin sellaista luettavaa, johon ei tarvitse juuri uhrata ajatustyötä.

Arvosana: 7+.

Kirjan alku oli nopea ja mukaansa tempaava. Oona ui vihoissaan järven yli ja vedessä jokin viiltää häntä jalkaan. Vastarannalla Oona saa huomata päätyneensä toiseen todellisuuteen, Suomeen jossa eletään vuotta 1947 ja Ruotsia vastaan käyty sota on juuri ohi ja Ahvenanmaa menetetty. Paikkakuntaa hallitsee kartanosta käsin kenkätehtaan omistava Ugovien dynastia. Ugoveja pelätään ja nämä pitävät aluetta valtansa alla. Oona saa huomata olevansa ainoa, joka voi nousta Ugoveja vastaan. Kahden todellisuudella välillä sukkuloivat liskot ja Ugovit törmäävät oudosti yhteen, ennen kuin kaikki päättyy.

Kirjan alku oli hyvä ja se vei mukanaan. Peltoniemi osaa hienosti nostaa jännitystä pikku hiljaa Ugovien salaisuuksien paljastuessa vähän kerrassaan. Peltoniemi myös kirjoittaa siten, että tarinaa jaksaa lukea koko ajan ja mielenkiinto pysyy yllä. Loppu oli kyllä aikamoinen pettymys, jotenkin se tuntui töksähtävältä. Liskojen mystisiä salaisuuksia ei paljastettu, ellei sitten kirjailija aio kirjoittaa jatkoa tähän liittyen. Ugovit jäivät aika hämäräksi ja minua hiukan harmitti se, etteivät he saaneet rikoksestaan minkäänlaista rangaistusta. Mutta se on tietenkin oma ongelmani, sillä aina paha ei saa palkkaansa. Ihminen kylläkin aina haluaisi, että laittomuuksista rangaistaisiin, muttei niin aina tapahdu. Mutta muuten kirja oli mielestäni mukavaa luettavaa ja varsin hyvä tasoista kotimaiseksi fantasiaksi, vaikkei se Auerin, Holopaisen ja Viertolan tasolle ylläkään.
Suosittelen kirjaa kotimaista fantasiaa etsiville.
Arvosana: 8-.

'Taran Vaeltaja' on jonkinlainen suvanto tai välinäytös 'Llyrin linnan' ja 'Suurkuninkaan' vauhdikkaampien ja jännittävämpien tapahtumien välissä.
Kirjan alku on mielenkiintoinen, kun Taran lähtee Caer Dallbenista etsimään juuriaan. Käynti Morvan soilla Orddun, Orwenin ja Orgochin luona oli hauskaa luettavaa. Lordi Gastin, Lordi Goryonin ja kuningas Smoitin kohdalla nauratti hervottomasti. Mutta kun Taran siirtyy Vapaisiin Kuntiin, kirja lopahtaa aika tylsäksi. Taran opettelee sepäntaitoja ja takoo itselleen miekan. Ja sama toistuu lähes tylsistyttävästi. Oikeastaan vain taistelu Dorathin rosvojoukkiota vastaan nostaa kirjan tunnelmaa loppupuolella. Mutta silti kirja on luettava ja sen loppupuoliskon oikeastaan kahlaa läpi jotta pääsisi 'Suurkuninkaaseen' .
Suosittelen kirjaa Prydainin Kronikoiden aiemmat osat lukeneille.

Arvosana: 7-.

'Kivinen kello' on tuttua Luukkosen maagista realismia. Mutta verrattuna muihin Luukkosen kirjoihin 'Kivinen kello' tuntui jotenkin heikommalta.
Kirjan alkuasetelma on kyllä kiintoisa ja samoin Mallan 2000-luvun kodinkoneisiin ja muihin kohdistama ihmettely tuntuu nykyajan lukijasta hauskalta. Mutta silti kirja jotenkin tuntui lopahtavan loppua kohden. Kirjassa ei kerrottu mitään, syy Mallan aikasiirtymään ja Kultasormuksisen Oravan mysteeri jätettiin lukijan arvailuiden varaan, minkä herätti pienoisia pettymyksen tunteita.
Kirja oli luettavissa, muttei se mitenkään erityisiä tuntemuksia tai kiinnostuksen tunteita herättänyt. Ehkä hieman keskivertoa alhaisempaa tasoa. Jotenkin kirja vain lopahti ja se luki joten kuten loppuun.
Suosittelen kirjaa maagisesta realismista kiinnostuneille.

Arvosana: 6-.

'Painajaisten parantola' on Surkeiden Sattumusten Sarjan kenties heikoimpia osia. Kirja on oikeamminkin vain välinäytös 'Kelvottoman kylän' ja 'Tihutöiden tivolin' välillä. Kirjassa ei juuri selvinnyt mitään uutta, paitsi Snicket-kansion paljastus Baudelairen tulipalosta. Kirja on ihan luettava ja tuttua Snicketin tasoa, mutta se tuntui varsin lyhyeltä ja pikaisesti luetulta. Tosin 'Painajaisten parantolassa' Baudelairet alkavat ensi kertaa olla Olafin kanssa tasavahvoja kaikkien kierouksien ja konnankoukkujen keskellä.
Suosittelen kirjaa aiemmat osat lukeneille.

Arvosana: 6.