Jackalbury

'Elämän ja kuoleman virta' oli sangen hyvä lukukokemus ja ihan hyvää luettavaa, muttei se mitenkään suuresti koskettanut ja ei se myöskään minusta mikään huipputeos ole. Kirjassa käsiteltiin seikkailun ja toiminnan lisäksi myös mukavasti filosofisia aiheita.
Kirja oli myös hauska niissä kohdin, kun eri aikakausien asukkaat yrittivät selittää toisileen oman aikansa asioita. Kirja myös osoitti ihmisen eläimellisyyden ja sen miten yhteiskunta suitsii näitä ominaisuuksia. Sir Richard Burton oli mielenkiintoinen hahmo ja myös etiikot olivat kiinnostavia. Harmi vain että Jokimaailman suomentaminen tyssäsi ensimmäiseen osaan, mikä tuntuu olevan suomalaisen kustannusmaailman helmasynti.

Kirja oli aivan mukavaa luettavaa ja piti mielenkiinnon yllä viimeisille sivuille asti. Ainoa huono puoli oli se, että kirjasta jäi pikakelauksen omainen tunne. Suosittelen kirjaa scifiä luettavaksi etsiville.
Arvosana: 6+.

'Loppu' oli kenties parhain Surkeiden Sattumusten Sarjan osista. Nimestään huolimatta se ei ollut loppu vaan myös alku, ja myös loppu. Kirja kosketti syvällisyydellään ja filosofisuudellaan.

Baudelairet päätyvät kirjassa myrskyn paiskaamina Kreivi Olafin kanssa pienelle saarelle keskelle merta. Saarella elää jo siirtokunta jota hallinnoi neuvonantaja Ismael. Saarelaiset pistävät Kreivi Olafin telkien taakse ja ottavat Baudelairet joukkoonsa. Mutta onko Ismaelin harjoittama "en pakota mutta kuitenkin" politiikka oikein ja mitä seuraakaan kun Kit Snicket rantautuu vammautuneena ja raskaana saarelle. Saarelta paljastuu myös Baudelairen vanhempien menneisyyttä sekä lisää asioita VPK:sta.

Kirja oli hyvä, ehkä se parhain SSS:n eli Surkeiden Sattumusten Sarjan kirjoista. Kirja kosketti ja piti pauloissaan loppuun asti, joka ei ollutkaan loppu. Kirjassa käsiteltiin hienosti erilaisia filosofisia asioita ja myös aiempien osien tapaan ihmiskunnan onnetonta elämänmenoa ja psykologisia kikkoja ihmisten hallintaan.

Suosittelen kirjaa jos aiempia osia, niin ainakin 'Ratkaisun rajoilla' lukeneille.

Arvosana: 8+.

'Savijaloilla' on taattua Pratchettia. Ankh-Morporkin Vartiosto on laajentumassa ja kehittymässä, mikä tuo tuttujen hahmojen sekaan uusia tuttavuuksia. Mielenkiintoisimmat uudet hahmot ovat naispuolinen kääpiö ja filosofinen golem. Tarinassa Lordi Vetinari on jatkuvien murhayritysten kohteena ja samaan aikaan kaupungin aatelisto aikoo perustaa kuningashuoneen uudestaan. Ihmisiä kuolee ja kaikki tuntuu kietoutuvan golemeihin ja Kuninkaalliseen Vaakunakollegioon. Tutut hahmot Vimes sekä Porkkana ja Angua saavat uusia näkökulmia, mm. Anguan menneisyyttä valotetaan.

Kirja on hyvä, se vie mukanaan ja juonenkäänteet ovat yllättäviä. Kirjaa lukiessa saa nauraa monta kertaa, mutta Pratchettin tyyliin kaiken hauskuuden ja parodian keskellä tuodaan esiin myös syvällisiä filosofisia teemoja. Varsinkin golemien Kuningas tuo esiin luoja/luotu suhdetta ja samalla toiveita jotka asetetaan luomukseen. Kirja ei kuitenkaan yllä yhtä mestarilliseksi kuin jotkin muut Pratchettin kirjat.
Suosittelen kirjaa aiemmat 'Vartiosto'-kirjat lukeneille, sillä se helpottaa kärryille pääsemistä.
Arvosana: 8.

'Ihmiskrokettia' kertoo Isobel Fairfaxin tarinaa hänen itsensä kertomana. Hän elää ufoja tutkivan veljensä Charlesin, kyynisen Vinny-tädin ja hössöttävän äitipuoli Debbien kanssa Ardenissa, Fairfaxien talossa Lythen kylässä. Isobelin isä Gordon puolestaan elättää perhettä ja työskentelee Glebelandsin kaupunginvirastossa. Ardenissa kaikkialle tunkeutuu Fairfaxien kirous, melkein viisisataa vuotta vanha kirous suvun kantaisän ajoilta. Kaikkialle Isobelin elämään tunkeutuu mystisesti kadonneen äidin Eliza Fairfaxin varjo. Tarinan kulkiessa paljastuu totuuksia ja menneisyyden kätkettyjä salaisuuksia. Isobel alkaa hyppiä ajassa ja hänelle paljastuu yhtä ja toista itsestään ja Elizasta. Mukaan tarinaan sotkeutuvat Isobelin ystävät Eunice ja Audrey, sekä Rouva Baxter (Audreyn äiti) ja Isobelin intohimon kohde Malcolm Lovat josta paljastuu loppupuolella yllättäviä seikkoja.

'Ihmiskrokettia' oli mielenkiintoinen ja myös samalla paikoin ärsyttävä lukukokemus. Atkinson kyllä kirjoittaa mukaansa vievästi. Mutta välistä hänen maaginen realisminsa menee niin maagiseksi, että on hankala välistä erottaa mikä on kirjan maailmassa totta ja mikä morfiiniunta. Kirja ehkä pohjimmiltaan kertoo elämästä ja miten mikään ei ole sitä mitä ihmiset luulevat ja uskovat. Kirjassa on tavallaan rinnakkain kaksi Lytheä, toinen kuoleman ja väkivallan valtaama paikka ja toinen realistisempi missä väkivaltaa ja kuolemaa on vähemmän. Kirjassa kysytäänkin sitä, että kumpi lopulta oli todellisempi maailma. Fairfaxit ja osa Lythen kyläläisistäkin tuntuu enemmän tai vähemmän vinksahtaneilta, mutta Fairfaxeista ainoa selväjärkinen tuntuu olevan Gordon. Kirja on luettava ja vie mukanaan, mutta todella hämmentävä. Atkinson muistuttuu tässä John M. Harrisonia, epäselvyyden ja sekopäisten tarinoiden mestaria. Kirja on silti ihan mukava lukukokemus, muttei todellakaan mitään spekulatiivisen fiktion huippua.
Suosittelen kirjaa uudenlaista lukukokemusta etsiville.
Arvosana: 7+.

'Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki' on todellinen mestariteos. Kirjasarjaksi paisunut novellikokoelma, jonka kaikki kirjoitukset liittyvät jotenkin Ambergrisin kaupunkiin. Tarinat ovat erittäin mielenkiintoisia ja tempaavat mukaansa. VanderMeer osoittaa myös olevansa värikkään ja loistavan kuvailun uranuurtaja, ei tietoakaan Harmaiden Kulissien ongelmasta. Kirja oli todella koukuttava, VanderMeer osoittaa olevansa mestari saamaan lukijansa koukkuun.

'Martin Laken muodonmuutos' oli kaunis ja kauhea, varsinkin kaupungin kuvailu ja Voss Benderin hahmo olivat hienoja. Myös taidehistorialliset osuudet olivat kiinnostavia, Laken taulut pystyi kuvittelemaan mielessään.

'Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan' oli ehdottomasti kirjan innostavin, kiinnostavin ja koukuttavin novelli. Ja se oli myös todella hauska, kuvatessaan John Manzikert I ja hänen seurueensa yhteentörmäystään Cinsoriumin harmaalakkien kanssa. Parasta olivat Pratchettille vertoja vetävät alahuomautukset. Tässä novellissa pystyi havaitsemaan tiettyä tyylillistä sukulaisuutta Terry Pratchettin parodioiden kanssa.

'X:n outo tapaus' oli hauska ja omalaatuinen katsaus Ambergris-tarinoiden syntyyn ja 'Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin' kirjoittamiseen. Lukijaa jäi mietityttämään, että mikä 'X:n oudossa tapauksessa' oli peräisin todellisuudesta ja mikä oli tarinaa.
Liitteet olivat kiinnostavia ja hauskoja, varsinkin Tohtori V:n kirje ja huomautus kirjasintyypeistä.

Harmi ettei Loki-kirjat julkaissut kirjaa kokonaisena, vaan ainoastaan nämä kolme novellia. Toivottavasti Loki aikoo jatkaa 'Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin' suomentamista ja julkaisemista, sillä kirja on todella hyvä ja suosittelen sitä kaikille.

Arvosana: 9+.

'Pertteli' alkaa hyvin ja mukaansa tempaavasti sekä lupailee Pratchett-tyylistä parodiaa. Kirjaa lukiessaan saa nauraa monta kertaa, varsinkin Duurilan aivopestyltä ja ylihyvältä vaikuttavan kuningaskunnan kohdalla. Kirja on hauska, mutta paikoin ällöttävä. Kliseitä ei ole, koska ne käännetty päälaelleen. Silti tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen ja hauskuudesta ja komediasta huolimatta se ei todellakaan vedä vertoja Terry Pratchettiin mestariparodioille. Lisäksi tarinan ja juonen rakenne tuntuu hieman hataralta. Kirja on kuitenkin luettava ja se kuljettaa mukanaan loppuun asti. Perttelistä on muovattu sellainen henkilö jota kaikki vihaavat ja haluaisivat tappaa ja joka on ääliö sekä itsekeskeinen. Ei kovin ihmeellinen teos. Suosittelen kirjaa parodiaa tai komediaa etsiville.

Arvosana: 6-.

'Ennustuksen valitut' oli sitä mitä odotinkin takakannen perusteella. Tarinassa velho Sha-ra ja talvikarhu Arol saavat hoteisiinsa kaksi maahislasta, Alk ja Ilke, joista on määrä tulla pahan Tarkanin tuhoajat ja Phenomena-kirjan ennustuksen toteuttajat.
Ilkestä tulee Pakkasen Tytär erikoisine kykyineen kun pakkasruhtinas Hijs yrittää kaapata hänet. Seurue lähtee vaeltamaan Efraiberin lähteelle toteuttamaan Ennustuksen ensimmäistä osaa ja matkalla ehtii sattua kaikenlaista ennen taistelua Tarkania vastaan.

'Phenomena - Ennustuksen valitut' oli minusta todella tökerö ja kliseinen, pikemminkin tarinan ranka kuin ehjä tarina. Kuvailu oli onnetonta, tarina loikki eteenpäin, henkilöiden motiiveja ei juuri selitelty ja kaikesta selvittiin aivan liian helposti. Aineksia parempaan kyllä olisi ollut ja toivon että jatkossa Eliassenin taito kehittyy paremmaksi. Hyvä esimerkki epävalmiista tarinasta. Ei mitenkään nautittava lukukokemus, mutta luettavissa silti.
Suosittelen ei-niin-hienoa luettavaa etsiville.

Arvosana: 5.

Varsin hieno pikku teos. 'Auringonlaskun torni' edustaa suomalaisessa fantasiassa Kylmän Sodan kaudelle tyypillisiä teemoja ja virtauksia. Kuten 'Lintukansan pojassa' myös 'Auringonlaskun tornissa' käsitellään ihmiskunnan tuhoavan ydinsodan pelkoa fantasian keinoin.
Keijut vaikuttivat minusta hieman höperöiltä omalla tavallaan, mikä tosin osoittaa heidän poikkeavan täysin ihmisistä. Miraopeia oli mielenkiintoinen hahmo, Noita, josta ei paljastettu paljoakaan. Maahiset ja heidän maanalainen valtakuntansa olivat myös kirjan mielenkiintoisimpia kohtia, samoin tapahtumat Vihervirransaarella ja Auringonlaskun Tornissa. Irki oli tyypillinen historiasta tuttu kiihkopuheinen ja karismaattinen keulakuva jota todellisuudessa ohjailevat toiset, näkymättömissä olevat henkilöt. Voimien Voima ei vaikuttanut paljastuttuaan nykylukijalle niin kamalalta, tosin kun ajattelee kirjaa sen kirjoittamisajankohtana ymmärtää Voimien Voiman. Ydinpommit pudotettiin lentokoneistam, tosin kirjassa pommi oli ilmeisesti jokin muu tai täysi susi. Kirja ei ollut kovin jännittävä, enemmänkin filosofinen teos ja mielenkiintoinen psykologisesti kuvastaen Kylmän Sodan ajatusmaailmaa. Kirja on ihan mukava luettava ja omalla tavallaan mielenkiintoinen.
Suosittelen kotimaisesta fantasiasta kiinnostuneille tai sitä etsiville.
Arvosana: 8-.

'Ruohometsän kansa' on lastenkirjallisuuden klassikkoja. Kirja vei heti mukanaan ja missään vaiheessa siihen ei kyllästynyt. Kirja oli ehkä aika raaka lastenkirjaksi, mutta 'Hopeanuoli' ja 'Siipien sota' olivat paljon raaempia vaikka niitä lapsille markkinoitiinkin. Tarina oli hienon realistinen, kaniineja ei inhimillistetty liikaa vaan ne pysyivät kaniineina käytökseltään. El-Ahrairah tarinat olivat myös kirjan hienoa antia, kaniinien oma Odysseus tai Gilgamesh. Kenraali Ratamo toi etäisesti mieleen Hitlerin tai Stalinin, liekö Ratamon hahmo saanut kaikuina vaikutteita Euroopan diktaattoreista. Kirjan loppu oli ehkä koskettavimpia joita olen lukenut, Inlen Kaniinin tulo varsinkin. Kirja on hieno ja ansaitsee paikkansa yhtenä Euroopan ja ehkä maailmankin arvostetuimmista lastenkirjoista. Suosittelen kirjaa jokaiselle joka haluaa hienon lukukokemuksen.
Arvosana: 8+.

'Meripihkaa ja rautaa' oli yllätyksellinen kirja. Siinä paljastui yhtä ja toista ja se syvensi ja selitti osaltaan Krynnin maailmaa. Lisäksi paljastui Takhisiksen kohtalosta tämän kuoleman jälkeen ja Minan alkuperästä selvisi häkellyttäviä asioita. Rhys Kivenhakkajaa tuntui hieman turhalta ja päälle liimatulta, tosin hän toi tarinaan tavallisen ihmisen näkökulman ja hänen kauttaan seurattiin Valittujen etenemistä ja näitä vastaan taistelua maan päällä. Lleun kuolema oli pienoinen yllätys. Tämä kirja oli yksi hauskimpia Dragonlancen suursarjassa lukemiani. Margaret Weis näyttää kirjoittavan yksin vielä humoristisempaa tyyliä kuin Hickmanin kanssa. Kirjan ehkä mielenkiintoisin hahmo Minan lisäksi oli Nuitari, Mustan Kuun Jumala. 'Meripihkaa ja rautaa' oli hyvin kirjoitettu, hauska ja sujuva seikkailutarina joka yksi hyviä Dragonlance-tarinoita.
Suosittelen 'Meripihkaa ja rautaa' jokaiselle Sielujen Sodan tai 'Meripihkaa ja tuhkaa' lukeneille.
Arvosana: 8+.

'Viimeinen haltia' oli sangen erikoinen luettava, tyyliltään se on suoran seikkailun ja syvällisen filosofian välistä. Kirjan maailmassa käsiteltiin hyvin erilaisuutta, suvaitsevaisuutta ja välinpitämättömyyden seurauksia ja vallanhimon turmelevat vaikutukset olivat myös loppu puolella mukana. Haltialapsi oli mielenkiintoinen hahmo, samoin kummatkin lohikäärmeet. Kirjan kenties surullisimmat hahmot olivat Emolohikäärme ja sen lapsi, Viimeinen Lohikäärme. Tarina alkoi hyvin, mutta loppu pienoinen pettymys. Tarina silti vei mukanaan, eikä siihen tylsistynyt missään vaiheessa. Kaiken lisäksi kirjassa seikkailun ja filosofian lisäksi huumoria. Tyyliltään kirja muisutti minusta Tiina Kailan 'Auringonlaskun torni'a. 'Viimeinen haltia' on nautittava lukukokemus ja suosittelen jokaiselle mukavaa luettavaa etsivälle.
Arvosana: 8.

'Pimeä kaupunki' vei eräänlaiseen, väliaikaa muistuttavaan loppuun 'Lauluja kuusta ja tähdistä' kirjan juonikuviot. Tarinassa tapahtui yllättäviä käänteitä ja lukijalle jätettiin mieltä nakertavia viittauksia ja johtolankoja tulevista tapahtumista ja salaisuuksista joita kirjassa oli. Mm. Eddonien suvun menneisyyteen ja vereen viittailtiin.
Henkilöhahmoista Briony kasvoi lisää, kun taas Barrick romahti entistä enemmän lapseksi ja sitten heilahti hulluuteen. Selia salaisuuden paljastuminen oli yllätys, Chaven ja hänen puuhansa jätettiin ärsyttävällä tavalla mystisiksi. 'Pimeän kaupungin' suurin huipentuma oli ehdottomasti Piin ja Limsiön matka syvälle maan sisään ja Gilin aikaansaama aselepo. Yasammezista ja qareista kerrottiin vieläkin aika vähän, mutta varmaankin jatkossa tietoja tippuu lisää. 'Pimeä kaupunki' syvensi ja huipensi tarinaa, qarien hyökkäys Etelänmaahan ja Etelänmaan Linnan piiritys sekä Kendrickin murhan tutkimusten paljastamat yllätykset. Myös Limsiön näkemä Mysteerien alin kammio ja sen sisältö auttoivat ymmärtämään joitakin asioita.
Kirja oli hyvä ja jatkoi samalla tasolla kuin 'Lauluja kuusta ja tähdistä', kenties jopa syvällisemmin ja dramaattisemmin.
Suosittelen kirjaa kaikille 'Lauluja kuusta ja tähdistä' lukeneille.
Arvosana: 8+.