Jackalbury

Mukavaa perus nuortenfantasiaa, jossa painopiste tosin vaappuu enemmän vilisevien tapahtumien ja onnettomuuksien puolella kuin syvällisemmässä Ikuisten Totuuksien kerronnassa ja käsittelyssä. Päähenkilö Paju meinaa monen muun protagonistin lailla kokea Tintin kohtalon, muuttua "Päähenkilöksi vailla ominaisuuksia" sitäkin värikkäämmän ja sekopäisemmän seurueen takia. Kirja toi hieman mieleen "Surkeiden sattumusten sarjan", kuinka Paju toikkaroi onnettomuudesta toiseen ja kuinka ystävät saavat surmansa ja pahat olennot pettävät hänet. Sysimetsän maailma florineen ja faunoineen on mahtavasti suunniteltu, kenties sen viherhelvettiin oli panostettu hieman liikaakin. Ylitse pulppuavan runsas metsä lihansyöjäkasveineen, vinksahtaneine asukkeineen ja aina nälkäisine petoineen tuntui jopa Eedenin puutarhan irvikuvalta.
Tarina itsessään on loppujen lopuksi aika perinteinen etsintätarina, mystisesti löydetty orpolapsi joka etsii paikkaansa ja kotiaan maailmasta. Kieränlempo oli hahmoista kenties mehukkain, samoin mesinkäiset ja raivotarmoukat sisälsivät piikittelyä nykyajan ilmiöitä kohtaan. Paju vaikutti varsin onnettomalta hahmolta, mutta toivottavasti hän kehittyy trilogian jatko-osissa.
"Sysimetsän poika" on mukavaa ajanvietelukemista ja varsin tyypillinen fantasiaseikkailukirjallisuuden edustaja. Suosittelen sille, joka etsii mukavaa ja sujuvaa lukemista ilman sen kummempia synkistelyjä tai pohdintoja. Arvosana: 6+.

Armstrongin 'Myyttien lyhyt historia' on hämäävä teos, sitä luulee helposti faktapitoiseksi tietokirjaksi, mutta tosiasiassa kirja on Armstrongin kokoama rypäs tietoja muista teoksista ja suurin osa kirjasta lienee kirjailijan aivan omia haihatuksia. Kirjassa näkyy aivan ilmiselvästi, että Armstrong ei ole koskaan saanut tieteellistä koulutusta eikä ole tiedemies vaan pelkkä toimittaja ja juontaja, joka on lukenut läjäpäin muiden kirjoittamia kirjoja ja niistä napsittujen referointien väliin hän suoltaa omia uskonnolislähetyksellisiä mielipiteitään. Teos on subjektiivinen, joten sitä ei voi tieteellisenä teoksena edes pitää ja rivien välistä tihkuu Armstrong ajatusmaailma niin vahvasti esiin, että vesittää kaiken objektiivisuuden. Armstrong kummallisesti sotkee myytin ja uskonnon toisiinsa ja ilmentää ajatusta että hyvä uskonto, paha tiede ja vierittää tieteen ja rationalismin niskaan syyn lähes kaikesta mahdollisesta ihmiskuntaa kohdanneesta onnettomuudesta. Hän on kuitenkin itse aivan hipi hiljaa uskonnon nimissä tehdyistä hirmuteoista.
Parhaiten Armstrong amatöörimäisyys tulee esiin hänen sotkiessaan valistuksen ja noitavainot syyttäen tieteellisen maailmankuvan syntyä noitavainoista, vaikka tosiasiassahan valistus ja noitavainot ovat aivan eri aikakausien ilmiöitä ja noitavainoihin, kansan ja kirkon epävarmuuden purkaukseen, vaikuttivat kyllä enemmänkin puhdasoppisuuden aika ja uskonsodat kuin vähälukuisen tiedemaailman havainnot ja teoriat.
Eniten minua pöyristyttää se, että miten kukaan voi vakavissaan pitää tällaisen teennelmän suoltajaa vakavasti otettavana "asiantuntijana". Suoraan sanoen täysi pettymys ja erittäin huono kirja. En suosittele laisinkaan, joten jättäkää teos suosiolla hyllyyn ja etsikää jonkun oikean tieteentekijän aiheesta kirjoittaa materiaalia.
Arvosana: 4.

Kadonneiden kronikoiden viimeinen osa, joka samalla täyttää viimeiset Kronikat-sarjan aukot. Mitä kaikkea Raistlin tekikään Punaisen meren Suuren Pyörteen ja Nerakan temppelin välillä.
'Tiimalasivelhon lohikäärmeet' on taattua Weis&Hickman-laatua ja kertoo viimeisen osan niin monelle rakkaan Raistlinin tarinasta, kuinka hänestä tuli mustan kuun velho, kuinka hän kukisti Fistandantiluksen ja tuli Menneen ja Nykyisen herraksi. Samalla moni muukin mysteeri ratkeaa.
Tarina kulkee jouhevasti Mustan Kuningattaren vallan viimeisinä päivinä ennen tuhoa, henkilöhahmot ovat vahvoja ja omaperäisiä ja Raistlinkin paljastuu yhä syvällisemmäksi hahmoksi. Raistlin onkin loppujen lopuksi suuri kapinallinen, velho joka ei kumarra keisareita eikä jumalia ja haluaa kulkea omaa tietään vapaana.
Pieniä kliseitä tietysti ajelehtii tarinassa ja jotkin "paljastukset" tuntuivat hieman teennäisiltä ja väkisin tarinaan myöhemmin sovitetuilta. Mutta pikku vioistaan huolimatta tarina on mahtava, koukuttava ja sujuva. Weisin ja Hickmanin muiden kirjojen tapaan myös 'Tiimalasivelhon lohikäärmeet' on vetävää, mukavaa ja nautittavaa ajanvietilukemista ilman suurempia pohdintoja tai teoreettis-filosofisia dialogeja.
Suosittelen 'Tiimalasivelhon lohikäärmeitä' kaikille, jotka ovat lukeneet Kronikat ja aiemmat Kadonneet kronikat, sillä muuten kokonaisuutta ei käsitä. Mutta mainiota kesälukemista kenelle tahansa aiheeseen perehtyneelle.
Arvosana: 9-.

Kirjan ulkomuoto ja kansikuva pettää. Varoitan nyt heti aluksi, ettei todellakaan kannata vaivautua 'Erik Ihmisenpojan' vuoksi kirjastoautonpysäkille, saati sitten kirjastoon. Teoksen alku oli yhtä tuskaa ja kangertelua eteenpäin ja juoni on pullollaan kliseitä, tyylillisiä ongelmia ja reikiä kuin oltermannissa. Alku on nopsa, mutta teennäisen tuntuinen ja päähenkilö Erik paljastuu heti alusta hyvin epänormaaliksi ihmiseksi, itse asiassa hänen henkilöhahmonsa on hyvin vajavainen, sillä hän lähtee tuosta noin vain suuremmin mukisematta pihaansa paukahtaneen, pukkivaunuilla ajelevan korston matkaan. Erik on oikein malliesimerkki sankarista vailla ominaisuuksia, Erik jää epämääräiseksi, vailla logiikkaa tai menneisyyttä olevaksi navaksi, jonka ympärillä muu tarina pyörii ja sivuhenkilöiden paikoin kirjavatkin ominaisuudet varastavat shown. Lisäksi tarinassa tökkii omituinen kaksinaismoralistinen suhtautuminen seksiin, sillä siihen viittaillaan usein kiertoteitse ja välistä ihmettelin, että minkäs ikäinen tämä päähenkilö olikaan ja onkohan tämä nyt oikein sopiva nuortenkirjaksi. Juonessa naurettavinta on se, että aina sopivan välin tullen seikkailuretkellä vastaan tulee ystävällismielinen talous, joka tarjoaa ruuan, majoituksen, pesun ja lääkinnän taas seuraavan hulinavaiheen koetuksia varten. Tarina on outo, yhtä aikaa lapsellinen, katkonainen, aikuismaiseen vivahtava ja tarinan sisäinen logiikka ontuu koko ajan.
Loppujen lopuksi hyvin huono kirja, joten älkää vaivautuko lainaamaan tätä. Tosin osittain tilannetta selittää se, että alkuteos on julkaistu Tanskassa 1986, aikana jolloin spefi muutenkin oli Pohjolassa lapsenkengissään. Mutta pisteet Egmontille, joka ei ole onneksi jatkanut sarjan suomentamista.
'Erik Ihmisenpoikaa' voin suositella ainoastaan niille, joiden täytyy saada pikavauhdilla jonkinlainen käsitys skandinaavisesta mytologiasta, sillä siihen kirja mytologiasta poimittuine tarinoineen on mainio. Itse asiassa referoidut myytit ovat kirjan eheimmät ja loogisimmat osat.
Arvosana: 4.

'Brisingr' oli yllättävä teos. Edeltäviin osiin, 'Eragoniin' ja 'Esikoiseen' verrattuna Paolini on onnistunut kehittymään huomattavasti ja teoksen taso on paljon parempi kuin ennen. Juoni monimutkaistuu ja samalla henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja muuttuvat kompleksisimmiksi. Tarina saa välistä suorastaan traagisia sävyjä. Mutta tästä huimasta tason noususta huolimatta mukana laahaa koko joukko Paolinin aiemmista osista tuttuja heikkouksia, kuten rypäs spefin kliseitä, ennalta arvattavuuksia ja heikkoja juonenkohtia, kuten Varjon synty ja kukistaminen Feinsterin linnassa. Koko juttu tuntui pelkästään hieman päälle liimaltulta kohtaukselta, koska Glaedrin kokemukset Gil'eadissa söivät suuren osan luvun keskittymispotentiaalista. Samaan lukuun ei pidä tunkea liian paljon tapahtumia ja juonenkäänteitä.
Plussaa ropisee Paolinille erityisesti henkilöhahmojen syventämisestä, eritoten tämän huomasi Eragonin kohdalla, mutta myös Arya, Nasuada ja Angela syvenivät. Heistä paljastui uusia puolia, epävarmuutta ja ristiriitoja. Parhaiten tämä syvällisyys tuli esiin Eragonin ja Aryan filosofisluonteisen nuotiokeskustelun aikana, vaikkakin minusta viittaus Tohtori Kukaan oli aika mauton. Eipäs sotketa tarinan sisäistä logiikkaa. Sapphira jäi minusta yhä aika yksipuoliseksi henkilöksi, olisin suonut häntäkin syvennettävän.
Kiitokset kirjoittajalle myös hyvin sujuvasta tekstistä, joka tempaisi mukaansa ja oli todella mainiota kesälukemista. Paolinilla myös kuvailu ja kerronta ovat tasapainossa. Kliseitä vain olisi yhä syytä karsia, vaikkakin Paolini on alkanutkin löytää originelleja ajatuksia ja ratkaisuja.
Loistava kirja, mutta jotta tajuaisi kaiken, täytyy valitettavasti lukea myös alempitasoiset edeltävät osat. Suosittelen kaikille.
Arvosana: 9.

Stravaganzan neljäs osa tuntui minusta jotenkin eräänlaiselta välinäytökseltä sarjan pidemmässä saagassa, sillä suurelta osin teoksessa toistettiin aiemmista kirjoista tuttua kaavaa ja suurin osa uusista ja kutkuttavista käänteistä tapahtui di Chimicien puolella.
Perusjuonen mukaisesti Matt päätyy Taliaan, oppii uusia asioita ja muuttuu samalla itsekin. Samalla kirja käsittelee erilaisuuden ja sen hyväksymisen sekä uskonnollisten riitojen ja vainojen asioita Reeman kirkon ja aiemmista osista tutun Jumalattaren kultin väen välienselvittelyn kautta. Di Chimicit hautovat yhä kostoa Lucianolle vanhan Niccolon kuoleman takia. Vähäksi aikaa di Chimicien onnistuu jopa saada talismaani käsiinsä ja yhden heistä päästä hetkeksi Barnsburyyn. Odotankin, että sarjan seuraavassa osassa stravaganttien ja di Chimicien välienselvittely kiristyy ja ehkä joku di Chimici pääsee Barnsburyyn pidemmäksikin aikaa, sillä tätä ennenhän heillä ei ole ollut kunnollista käsitystä Toisesta Maailmasta. Joten luonteeltaan 'Salaisuuksien kaupunki' on minusta välinäytös kahden tiiviimmän toiminnan ja juonenkäänteiden jaksojen välillä.
Suosittelen 'Salaisuuksien kaupunkia' sarjan aiemmat osat lukeneille, sillä muuten juonesta tuskin saa kaikkea irti tai tajuaa kaikkia vihjauksia ja viittauksia.
Arvosana: 7+.

'Lordi Tyger' on synkkä satiiri Burroughsin Tarzan-kirjoista. Tämä viidakon valtias ei ole mikään 'jalo villi' vaan seksuaalinen ympäristönsä tuote.
Suomalaiselle lukijalle miellyttävä seikka oli se, että tarinan Jane on suomalainen antropologi Eeva Rantanen, konekiväärillä ammuskeleva tahtonainen, aivan toisenlainen kuin alkuperäisten kirjojen Jane. Eeva Rantasen rysähtäminen ilmataistelun seurauksena Tygerin viidakkoon aloittaa Ras Tygerin todellisuuden murentumisen, kun totuus hänestä ja hänen maailmastaan alkaa paljastua Rantasen ja Tygerin paetessa salaperäisen miljonäärin palkkaamia asemiehiä viidakon halki kohti Jumalan Pilaria.
Farmerin 'Lordi Tyger' käsittelee sivistyksen suhteellisuutta ja myös Tarzan-tarinan todellisuudesta vierasta luennetta Eevan yrittäessä selittää maailmaa Rasille ja mielenvikaisen herra Boygurin kuvitelmien kautta. Loppujen lopuksi tarina on vauhdikas Indiana Jones-tyyppinen rymistelytarina, mutta myös inhimillinen tragedia, jossa yhden ihmisen hulluus on tuhonnut satojen muiden elämän. 'Lordi Tyger'in voi myös tulkita varoituksesta rahan liiallisesta mahdista ja sen piirteestä johtaa moraalin täydelliseen tuhoutumiseen.
'Lordi Tyger' on nautittava, nopeatempoinen ja mukaansa vievä realistinen tarina, jolla on myös syvällisempi sanoma ja filosofiset aspektinsa.
Suosittelen teosta kaikille.
Arvosana: 9.

'Maagikko' jatkaa 'Kirjanvartijasta' alkanutta tarinaa tämän tyyppiselle spefille epätyypillisen laadukkaasti ja minusta jopa tuntuu, että juoni paranee ja syvenee koko ajan tarinan edetessä. Scott osoittaa taitonsa välttämällä pahimpia kliseitä (tai no joo, onhan ajatus "2 amerikkalaista lasta pelastaa maailman" aika klisee, mutta Scott käsittelee sitä uudella tavalla).
'Maagikko' on mielenkiintoinen ja myös hauska ja vauhdikas luettava. Scottin henkilöt ovat monitahoisia ja jopa päähenkilöt epäilevät toisiaan kummallakin puolella.
Pariisiin päätynyt retkue joutuu heti ensiksi pakenemaan Deen hälyttämää Machiavellia pitkin kaupungin katuja onnistuen lopulta pääsemään lopulta turvaan Flamelin vanhan oppilaan, Saint-Germainen kreivin luokse, joka on tunnettu alkemisti, taikuri, muusikko ja huijari. Kreivin opettaessa tulitaikuutta Sophielle, antaa Flamel Excaliburin kaksoisparin, Clarentin, Joshille, joka sydämessään kaipaa auransa ja voimiensa herättämistä. Turvapaikan ulkopuolella Dee ja Machiavelli kutsuvat uusia vihollisia avukseen kukistaakseen Alkemistin joukkoineen. Tällä välin Alcatrazissa Perenelle joutuu miettimään miten selviytyä sfinksistä, hirviöitä täynnä olevasta vankilasta ja hämähäkkijumalasta sekä matkalla olevasta Morriganista apunaan vain 500-vuotias aave ja yllättävä liittolainen menneisyydestä.
Juoni tiivistyy kohti lopullista taistelua ja ratkaisua Abrahamin Kirjan kohtalosta.
Suosittelen kaikille 'Kirjanvartijan' lukeneille, jotka etsivät mukavaa ajanvietelukemista.
Arvosana: 8+.

Yösiivet on loistava kertomus ihmiskunnasta ja sen luonteesta. Silverbergin kutoma maailma on sekoitus historiallista menneisyyttä ja kaukaista tulevaisuutta. Pinnallisen juonenkulun taustalla värjyy varoitus ihmiskunnan liiallisesta ylpeydestä ja moraalin rappiosta, joka hybriksenä johtaa tuhoon ja uuteen, rappeutuvaan aikaan.
Tarkkaaja Wuelligikin kohtalo kietoutuu koko ihmiskunnan kohtaloon, kun hän saapuu ikiaikaiseen Roomin kaupunkiin Talyassa yhdessä siivekäs Avluelan ja muunnettu Gormonin kanssa. Ikuisessa kaupungissa, menneisyyden raunioiden, unohdetun teknologian ja viimeisen aikakauden keskiaikaa muistuttavan miljöön keskellä ratkeaa ihmiskunnan kohtalo.
Pidin valtavasti Yösiivistä, kuten jo aiemmin lukemastani Purjehdus Bysanttiin. Molemmissa kaukainen scifi-tulevaisuus kietoutuu menneisyyteen ja ne sulautuvat toisiinsa. Yösiivissä voi lisäksi huomata sen olevan yhä ajankohtainen varoitus moraalin ja etiikan menettämisestä, vieraiden alistamisesta rasistisesti pelkiksi eläimiksi ja genetiikalla näpertelyn seuraamuksista. Tarina myös henkii ilmiselviä kristillisia vaikutteita, vanha Tomis saapuu Jorslemiin kuollakseen ja syntyäkseen uudestaan nuortuneena, kuten myös koko Maa ja ihmiskunta tulevat tekemään hänen perässään.
Yösiivet on koskettava, kaunis ja iätön tarina rakkaudesta, rikoksesta, rangaistuksesta ja lunastuksesta. Suosittelen kaikille.

Arvosana: 10.

Aluksi kirja tuntui poukkoilevan hajanaisesti eteenpäin, mutta ensimmäisen luvun jälkeen sain kiinni sen unenomaisesta, virtailevasta kerrontatavasta, joka miellyttävästi jättää paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan.
Tarina on kaunis, lumoava ja McKillipin tapaan pursuaa värikylläistä ja esteettistä kuvailua, joka lähentelee proosallista lyriikkaa. Kaikki kietoutuu kaikkeen ja taikuus kutoutuu tarinoista, unista ja toiveista. Kerrassaan loistava fantasiateos, joka osoittaa uusia mahdollisuuksia tälle genrelle.
Ainoastaan kolarointi venäläisen kansanperinteen kanssa, josta tarina ammentaa, välistä sotki lukemistani, jouduin pysähtymään miettimään mikä oli venäläistä folkloristiikkaa ja mikä McKillipin omaa luomusta. Venäjän kansanperinne näkyy tarinan pohjalla, ihmissyöjänoita joka asuu jaloilla kulkevassa talossa on ilmiselvästi Baba Yagan variantti ja Ronanin ja kuningas Feruksen suhde heijastelee Iivana IV Julman ja Pietari I Suuren suhteita omiin poikiinsa. Dacian sotkin aluksi Rooman valtakunnan aikaiseen Daakian valtakuntaan, mutta tarkempi lukeminen osoitti luuloni vääräksi.
Serren metsissä on jälleen yksi helmi McKillipiltä ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Unenomaisuuden ja virtaavaisuuden ei pidä antaa säikäyttää pois.

Arvosana: 10

'Rumo Alimaailmassa' on kiinteä jatko 'Pimeyden ihmeiden' 1 osalle 'Rumo Ylämaailmassa'. Meno on yhtä hurjaa ja Moersin taito yhtä korkealla kuin ennenkin. 'Rumo Alimaailmassa' muistuttaa enemmän perinteistä seikkailutarinaa, mutta osaltaan tämä johtuu siitä, että se on tarinan idea, Rumosta tulee wolpertingien sankari vaarallisen pelastusretken kautta. Matkan aikana Rumo saa apua niin eläviltä vainajajeteiltä kuin tammijätti Yggdra Sililtä. Samaan aikaan vangitut wolpertingit taistelevat hengestään aikaa vastaan Kauniin Kuoleman Teatterissa. Rumon rakastettu Rala puolestaan on joutunut hirvittävän Kuparineidon sisään Kenraali Tiktakin vangiksi.
'Rumo Alimaailmassa' on yhtä mahtava, koskettava, syvällinen sekä hulvattoman hauska kuin aiempi osansa. Rumo-kirjoillaan Moers on minusta erittäin lähellä Pratchettin tyyliä. Jäänkin toivomaan, että Moers jatkaa Rumon ja wolpertingien tarinaa siitä, mihin 'Alimaailma' lopetti. Kirja on todella hyvä, joten suosittelen sitä kaikille 'Ylämaailman' lukeneille.

Arvosana: 10.

'Rumo Ylämaailmassa' kannattaa jokaisen ehdottomasti lukea! Minulle kirja täysi pommi, yllätys, sillä odotin jotakin 'Sinikarhun' tai 'Huviretken' kaltaista mielikuvituksellista poukkoiluhubaa, mutta 'Rumosta' paljastuikin yhtä syvällinen ja koskettava kertomus, mitä jo 'Uinuvien kirjojen kaupunki' osoitti Moersin osaavan luoda. (Myönnän, luin 'Uinuvat kirjat' ennen 'Ylämaailmaa'.)
'Rumo Ylämaailmassa' on tarina wolpertingi Rumosta, samasta wolpertingistä jonka jo kohtasimme 'Sinikarhussa'. Tämä kahtia jaettu kirja kertoo sen, mitä Rumolle tapahtui Sinikarhun suorittaman pelastamisen ja Atlantiksen lopun välillä.
Rumo on yhtä aikaa hulvatonta seikkailua sekä traagista rakkaustarinaa ja syvällistä ikuisten kysymyksien pohdiskelua. Mukavia yllätyksiä olivat muista kirjoista tutut henkilöt, kuten Abdul Yöpöllö, Smeikien suvun edustaja Volzoton Smeik ja Moersin kirjoissa aina vilahteleva Hildegunst von Mythenmetz.
'Rumo Ylämaailmassa' oli mahtava teos, vaikkakin lipsui Wolpertingin kaupunkia koskevissa jaksoiss hieman kliseiseksi koulukuvaukseksi, muistuttaen minusta hieman 'Harry Potter' kirjoja, tosin päähenkilön tekeminen tyhmäksi koulussa oli mukava keikautus. Mutta tästä huolimatta 'Rumo Ylämaailmassa' oli mahtava kirja ja nyt yritän kaikin tavoin saada sen jatko-osaa käsiini, jotta saisin selville Rumon tarinan jatkon. Sillä mitä ilmeisimmin jäljet johtavat Alimaailmaan.
'Rumo Ylämaailmassa' oli siitä mielenkiintoinen lukukokemus, että pääjuonen sekaan on punottu sivujuonteita, kuten Volzotan Smeik ja eydeetti Kolibril, sekä tarinoita, mikä muistuttaa minua jälleen kerran 'Canterburyn tarinoiden' jättämästä jäljestä länsimaiden kirjallisuuteen.
Mahtava, tunteikas ja syvällinen kirja. Lukee ihmeessä! Vaikka tosin Sinikarhun lukemisesta voi olla hyötyä, jotta tuntee jo ennestään Zamonian ihmeellisyyksiä.

Arvosana: 10+.