Xariel

Minä sitten kerta kaikkiaan pidän tästä kirjasta. Paljon, paljon, paljon. ^^

Kirjan aihe on omaperäinen, juoni samoin. Tapahtumat yllättävät, säilyttäen silti tasapainon maagisten tapahtumien ja realistisen kuvauksen välillä. Nykypäivään sijoittuvalla fantasiatarinalla on aina olemassa se heikkous, että kirjailija sortuu joko liialliseen fantasiointiin, tapahtumista tulee liian yliluonnollisia ja se tasapainoksi tavoiteltu realismi talloutuu korkeafantasiaa muistuttavien elementtijärkäleiden alle. Niin ei kuitenkaan ole tässä, mikä on loistava asia.

Syy-seuraus -suhteet ovat myös kohdallaan. Kirja onnistuu sisällyttämään kaikenmoisia selviä fantasiaelementtejä - selvimpänä ehkä aikamatka keskiajalle - hylkäämättä silti realismin tunnetta. (Curleyn toisessa suomennetussa kirjasarjassa, Aikavartio-trilogiassa tätä samaa on tavoiteltu - menestyksekkäästi siinäkin - mutta ei kuitenkaan läheskään niin hyvin kuin tässä.

Hahmoista. Kate on söpö, älykäs, yli-innokas... ja noita. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi noita ja ylpeä siitä. Se heijastuu hänen kertojaosuuksissaan, ja samoin lukijalle ilmaistaan hyvin hänen turhautumisensa Jarrodiin pojan epäuskoisuuden ja jääräpäisyyden edessä.

Jarrodhan on se tarinan miespäähenkilö, hyvännäköinen - luonnollisesti - koulun uusi poika. Tosin hieman erilainen kuin muut, minkä Kate saa pian huomata. Jarrodin itsepäisyys alkoi ärsyttää minuakin, tosin se oli kuvattu sen verran vakuuttavasti että onnistuin tukahduttamaan haluni hakata kirjaa nyrkillä. :p

Keskiajan tapahtumat olivat mielenkiintoisia, ja koko kertomus siitä, pystyykö Jarrod kantamaan vastuunsa ja astumaan tuntemattomaan saa arvaamattomia käänteitä. Takakannen teksti on toisaalta hyvä paljastaessaan niin vähän, mutta sen sanon että koko keskiaikajakso on huimasti mielenkiintoisempi kuin aluksi luulin. Ylensä en pidä aikamatkailukirjoista, mutta tämä oli kyllä loistava.

Ylimääräiset plussapointsit vielä romanttisesta sävystä, se on selvääkin selvempi mitä pidemmälle edetään. Se on kuitenkin tavallaan toissijainen, ja kaiken lisäksi hyvin, hyvin söpösti kuvattu. n__n

Minulla on tämä itselläni, enkä epäröinyt ollenkaan satsatessani hieman saadakseni tämän omaan hyllyyni käden ulottuville milloin ikinä haluan. On sitä tullut luettua uudelleenkin.

Lukekaa, suosittelen. Jos ette pitäneet, olen kiinnostunut kuulemaan, miksi. ^^

***SPOILAA ensimmäistä ja hieman tätä toistakin kirjaa***

Minä todella pidän tästä Stravaganza-trilogiasta. ^^

Ensimmäiseen osaan tutustuneille on helpompaa (paljonkin helpompaa) hahmottaa ihmisten välisiä suhteita ja Talian maailmaa ja valtasuhteita kokonaisuutena. Kyllähän niitä hieman kirjan alussa kerrataan, mutta en ihan itsenäisenä tätä suosittelisi kuitenkaan. Lukekaa tämä sarja järjestyksessä.

Kuitenkin, kirjasta. Siinä missä ensimmäisessä kirjassa (Naamioiden kaupunki) joku arvostelun postannut sanoi kaiken tapahtuvan hieman liian helposti, tässä tuntuu mutkia riittävän. Hevostapahtumaan keskittyvänä tätä voisi ehkä nimittää heppakirjaksi, mutta se on harhaanjohtavaa. Täyttä fantasiaa, eikä hevosista kiinnostuneisuus vaikuta vähänkään siihen, pitääkö tästä vai ei. ;)

Ensimmäisen kirjan tapahtumiin palataan, ja Lucienin perhe esiintyy edelleen juonessa. Lucien on nyt toisessa maailmassa pysyvästi ja aika onnellinenkin. Uuden stravagantin henkilöllisyys on suuri yllätys hänelle, mutta vielä suurempi stravagantti Georgialle itselleen. Lähes kaikki ensimmäisen osan hahmot ovat edelleen mukana; nuori herttuatar Arianna, Silvia, Rodolfo, Dethridge... Myös uusia hahmoja on mukana kivasti. (Falco<3)

Vaikeuksia kirjassa siis riittää, ihan joka paikassa. Di Chimicien juonittelu ensimmäisessä kirjassa oli vähäistä verrattuna tähän, ja samalla tutustutaan valtasukuun entistä syvemmin. Varsinkin nuorimmat kaksi, Gaetano ja Falco ovat mukana juonessa ja vaikuttavat hyvinkin ratkaisevasti tapahtumiin. tässä kirjassa tulee paljon enemmän esille se, miten riipaisevaa on menettää läheinen, seurata vierestä miten toinen kuihtuu pois.

Juoni on välillä jopa hieman vaikeasti seurattava, asioita tapahtuu lakkaamatta, mutta minuun kirja iski niin täysillä että annoin kaikesta huolimatta viisi tähteä. Loistava kirja. Loppu yllätti ainakin kahden henkilöhahmon osalta, vaikka ei niinkään monen muun.

Suosittelen ehdottomasti koko trilogiaa. ^^

Tätä kirjaa kun muista syistä mietin, niin ajattelin voivani postata samantien arvostelua tännekin. :)

Päädyin antamaan kirjalle lukemisen jälkeen kolme tähteä, mikä on n. 3,5 tähden keskiarvolla hieman alakanttiin risingin tietokannan keskiarvosta.

Hmm. Ensinnäkin se avoin loppuratkaisu olisi minusta voinut olla toimivampi. Jotenkin se oli hiukan kuin hiomaton, mahdollisesti harkittukin ratkaisu, mutta olisin kaivannut siihen loppuun sen maagisen ja niin vaikean "jotain enemmän". Ansiot ei aivan riittänyt neljään tähteen.

Ja neljää tähteähän minä pitkään harkitsin, koska en voinut kolmea ja puolta antaa. Annoin kuitenkin loppujen lopuksi sen kolme, enkä yhtään nyt tähän hätään muista miksi. Pitäisi kai lukaista uudelleen, ja katsoa muuttuuko mielipide. Luin sen nimittäin kirjan ilmestyttyä lähes hetimmiten, kai silloin syyslomalla -07.

Ymmärrän kuitenkin, miksi sille on voitu antaa neljä, tai mahdollisesti enemmänkin. Kirjallisesti se oli kohtalaisen sujuva teos, kaunista kieltä mukavassa miljöössä.

Päähenkilö oli kohtalaisen mukava, ei erityisen ärsyttävä, ihan kiehtova siis sinällään. Hänen lahjansa toi osan tarinan ideaa, ja oli keskeisenä. Tuuletkin livat mielenkiintoisia.

Tähän vielä selityksen yirtys. Se mitä olisin vähintään kaivannut enemmän on eräänlainen "verkottuminen/punoutuminen" vai miksi sitä kukakin kutsuu. Se on sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa kuten todellisuudessakin, se ei ole ollenkaan sama kuin matka paikasta A paikkaan B. Se on sitä, mitenn kirjailija sijoittaa tarinaan koukkuja, jotka pitävät lukijan otteessaan, koska lukija haluaa tietää. Viidennessä tuulessa niitä koukkuja ei minuun juuri tarttunut, ja siksi se avonainen loppu tavallaan sopi ja tavallaan oli niin huono. Tavallaan se sopi, koska ei jäänyt ollenkaan niin paljon ärsyttämään, että en saanut tietää mitä sitten tapahtui. Mutta toisaalta se oli myös se, että ajatuksissa pyöri: "Hei, tämä on kiva kirja, suomalaista hyvää fantasiaa, pakkohan tässä on olla joku koukku joka saa minut pitämään tästä kirjasta enemmän." Jotenkin se avoinainen loppu jätti minut ajattelemaan, että jos siellä lopussa olisi ollut se koukku, joka olisi tehnyt tarinalle pienen jännityksen kohoamisen ja luultavasti saanut minut antamaan tarinalle sen yhden tähden enemmän. Jos siellä olisi ollut loppu, ja lopussa koukku. Tietenkään loppu ilman koukkua ei olisi muuttanut mitään. Joten ehkä oli parempi, jos ei ollut koukullista loppua, jättää se auki, ja ainakin minut sen todennäköisyyden varaan, että siellä olisi voinut olla se koukku. Parempi ehkä niin.

Punoutumisen puuttumuksella en tarkoita sitä, ettäkö kirjassa ei olisi mutkia ja sellaista mutkikkuutta ollut. Päinvastoin, henkinen kasvu oli yksi kantava teema, ja fyysistä matkustustakin siinä tapahtui päähenkilön mukana. Mutta jotenkin se tuntui silti enemmän A->B -kirjalta kuin sellaiselta hallitulta kirjalta, joka on ihan todella punoutunut (sillä minun kierolla tavallani, jonka ehkä toivottavasti joku ymmärtää edes osan tästä ajattuksesta mikä minulla oli takana). Se on siis sellaista, mitä esimerkiksi Martin tai monet kehutut kirjailijat saavat teoksiinsa. Se on yksi tärkeä asia, mikä lukijoihin uppoaa. Se on sitä, että jokainen pieni asia lopulta merkitsee omalla tavallaan jotain, oli se merkitys sitten pieni tai suuri. Ei ole merkityksettömiä asioita tai ohimeneviä henkilöitä vaan Kaikella On Tarkoitus (mitä esim. aluksi mainiosti menestynyt Lost taisi käyttää sloganinnaan.)

Eikä näiden mietteiden ole missään nimessä tarkoitus säikäyttää ketään lukemasta tätä nimenomaista kirjaa, koska se on aivan upea teos, jollaisia pitäisi olla enemmänkin suomalaisilta kirjailijoilta. Todellakin lukemisen arvoinen!

Ihan loistava. :)

Minä tosiaan pidin tästä ja paljon. Alku veti heti mukaansa, ja jotenkin se kaikki omanlaisuus ja mielenkiinnon herättävät hahmot ja ennen kaikkea tapahtumat, joita ei voinut arvata etukäteen olivat se koukku, joka sai lukemaan tämän yhdeltä istumalta.

Tiivistunnelmainen, hämäävän ohut kirja. Ohut kyllä, mutta sisällöllisesti ja tasollisesti hyvinkin paksu. Miinus siitä, että tuntui kyllä loppuvan kesken. Mutta toisaalta, loppu sai haluamaan lisää ja siksi on jatko-osat keksitty. ;)

Corwin... on erikoinen hahmo. Samoin hänen sisaruksensa, mielenkiintoisia omalla tavallaan. Erityistä on myös heidän keskinäiset välinsä ja pyrkimyksensä, jotka on esitetty samalla selvästi ja epäselvästi, yksinkertaisen taidokkaasti.

Mitähän muuta... niin, maailma; Amber ja kaikki muut. Jotenkin se kaikki "taikuus", mitä heille on normaalia. Se spiraali(?)/reitti, jota oli käveltävä. Pelikortit. Maalaukset. Kaikki.

Annoin viisi tähteä. :)

Taikavaras on ihan viihdyttävää fantasiaa. Varas päähenkilönä ei ole mitenkään uutta, mutta tarinasta löytyi positiivisia puoliakin, sekä juonesta että muista tapahtumista.

Maailma jäi hieman toispuoliseksi, samoin osa henkilöistä. Toisaalta taikuuden olemus oli kuvattu minusta oivaltavasti. Ei välttämättä uudenlaisesti, mutta kohtalaisen oivaltavasti ja mukavalla tavalla.

Henkilöistä Conn oli päähenkilö, ja kohtalaisen uskottava siinä. Pihlavakin kelpasi, mutta jotenkin Ikimyksen sisin jää aikalailla piiloon. Pahan ja hyvän jako on selkeä, pahta ovat pahoja ja hyvät hyviä.

Tarinan kerronta oli mukavasti jätetty osin ikimyksen päiäkirjasivujen varaan. Ne oli toteutettu hienosti, siitä suuri plussa.

Nuortenfantasiaa, mutta ei läheskään surkeinta osastoa. :)

Voi spoilata hiukan. Varoitus ja anteeksi.

Kirja oli minusta parempikin kuin edeltäjänsä. hahmot syvenivät mukavasti, ja kirja tuntui keskittyvän erityisesti Connoriin. Connorin ihastus merirosvoakatemiaan ja merirosvouteen ylensä luo sisarusten välille juovan, joka estää Gracea kertomasta kaikkea Connorille, kuten ennen. Sitä osoittaa varsinkin Connorin reaktio Gracen pakoyritykseen. Gracen kuvaus on sikäli onnistunut, että tekstistä kuultaa läpi ahdistusta, jota Grace varmaan tuntee. Li on se jolle hän päätyy purkamaan tunteitaan, ja juuri sen takia loppu osaa yllättääkin.

Ja loppuahn se on kirjan parasta antia. Connor saa viitteen tulevaisuudestaan, ja uskoo vihtoin omiin kykyihinsä. Lisäksi kirjan aikana kasvanut etäisyys siskosten välillä ei sinänsä lakkaa, mutta selvää henkistä kasvua ja ymmärrystä on havaittavissa.

Lisäksi Gracen urhea teko lopussa... söpöä. ^^

Hieno jatko-osa. Todella.

Kuninkaan lohikäärmeen minä lisäsin lukulistalleni heti, kun kuulin että se suomennetaan. Se vaikutti hyvältä, ja sitä se todella onkin.

Se on älyttömän hieno teos, se maailma yhdistettyinä lohikäärmeisiin on suoraan sanottuna paras oman lajinsa edustaja. Nelson ja Bonaparte sotivat toisiaan vastaan, molemmilla on omat lohikäärmensä ilmavoimissa ja lohikäärmeitä on muillakin valtioilla.

Yksi hienoimmista asioista tässä tarinassa ja sen maailmassa ja hahmoissa on se, miten elävän tuntuisia ne ovat. Erityisesti niinkin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin hahmojen suhtautuminen lohikäärmeisiin oli ihastuttavaa. Lawrencen ennakkoluulot ilmavoimia kohtaan murtuivat, kun hän ymmärsi lohikäärmeen ja sen lentäjän suhteen syvyyden. Jokainen hahmo tiesi lohikäärmeet, ja se oli osaltaan auttamassa sitä, että tuntui kuin lohikäärmeet olisivat aina olleet osa meidän maailmaamme.

Päähekilö Will Lawrence on hyvä mies, koskettavakin. Loistava hahmo.

Temeraire (<3) taas... Sen identiteettiongelmia, muiden joukkoon sovittautumista, kasvamista, oppimista ja sen kehittymistä lukiessa tuli täysin luonnollinen olo. "Niin sen kuuluukin olla."

Muut hahmot olivat myös hienoja, yhtään selvästi ohutta henkilöä ei ollut. Joitakin nimiä sekoitti, mutta ei se haitannut ollenkaan. ^^

Ja lopuksi haluan vielä sanoa komppaavani täysin ylempänä mainittua Terry Brooksin kommenttia kirjasta.

”Juuri kun luulet lukeneesi kaikki mahdolliset lohikäärmetarinat, Naomi Novik osoittaa, että olet väärässä.” – Terry Brooks

Suoraan sanottuna... rakastan tätä kirjaa.

Lukekaa ihmeessä, kaikki.

Erittäin mukava kirja. Ei mikään ihmeellisen ihana, mutta valloittava, kaikenikäisille suunnattu keskitasoa parempi kirja. ^^

Päähenkilö, Stephen, on toisinaan hyvinkin aikuismainen. Ainoa todella mietityttävä, ärsyttävä epäkohta kirjassa oli se, kuinka asianajaja luovutti koko perinnön hänelle, ilman huoltajan määräämistä tai mitään sen kaltaista. Se on kaksitoistavuotiaalle vähän liian vaativa juttu, vaikka kyllä poika näytti selviävän mainiosti. Vaikka ilman kartanon salaisuutta olisi kyllä tainnut tulla tukalat paikat. ;)

Toisin kuin Sunday Telegraph, minä en luonnehtisi tätä mestariteoksiksi, mutta positiiviseksi yllätykseksi kuitenkin.

Miten mukava kirja. ^^

Minä olin kieltämättä hiukan kyynisellä tuulella tämän suhteen, idea kuulosti hyvältä, mutta jostain syystä lukeminen ei vain innostanut, ennen kuin eräs ystäväni suorastaan tökkäsi tämän käteeni ja käski lukea. :)

En ole enää niin skeptinen sarjan suhteen luettuani putkeen sekä Houkutuksen että Uudenkuun. Kunhan ottaa huomioon, että sarja on nuortenkirjallisuutta, ei aikuisten. Ja plussaa vielä siitäkin, että tälläiset helppolukuiset, ei tarivtse ajatella - kirjat ovat mainioita kahdessa jutussa: 1) voi heittää aivot narikkaan ja rentoutua 2) ne houkuttelevat uusia ihmisiä kirjojen pariin, koska niihin on helppo samaistua, ja varsinkon tälläinen suosittu fantasiakirja, jossa on vampyyreitä vetoaa varmasti moniin vähemmän lukeviin. Se on hienoa, että ihmiset innostuvat lukemaan (ja vielä fantasiaa!).

Henkilöistä voisi näin yleisesti sanoa niiden onnistuneen mainiosti. Kaikilla on oma persoonallisuutensa, joka korostuu tietyissä tilanteissa. Bella on tarkoituksellisesti hyvin kömpelö ja ujo, mutta ei se ainakaan minua kovasti häirinnyt, kuten ei myöskään se, miten Edwardia kehuttiin koko ajan. Tuleepahan leffan tekijöille enemmän paineita Edwardin (ja Bellankin) esittäjän ulkonäön suhteen. En ota kantaa Robert Pattinsonin valintaan, herra kun näyttää olevan muuntautumiskykyinen. :)

Mutta asiaan. Kirjana houkutus on (omassa lajissaan) erinomainen, ja kaikki palkinnot ja listasijoitukset ovat täysin ansaittuja. Joku on josku sanonut, että kirjat menettävät osan kun ne käännetään, mutta jos tässä tapauksessa on käynyt niin, voin vain haaveilla, kuinka ihana olisi lukea houkutus alkuperäiskielellä.

Tämä kirja osaa lumota ja vetää mukanaan maailmaansa. Ehdotonta nykyaikaisten nuorille suunnattua vampyyritarinoiden aatelia. (Ja helppo on tuokin sanoa, koska tarjonta on tunnetusti suuri. ;) )

Tämä kirja on laatua. :) Se on apikoin jopa samantasoinen kuin edeltäjänsä, mutta nyt aihepiiri on hiukan erilainen. Enää ei pelastetan valtakuntaa, vaan etsitään omaa paikkaa muiden joukossa suuressa maailmassa.

Lirael on henkilöhahmona ehkä yhtä mielenkiintoinen kuin Sabriel, mutta aika erilainen. Sabrielilla oli päämäärä, Liraelin tie heittelehtii milloin mihinkin.

Koira, uusi henkilöhahmo, on aivan ihana.^^

Sabrielin voi lukea itsenäiseksi teokseksi, mutta lirael jää selvästi kesken. Ennemminkin sarjan voisi jakaa 1+2, eli Sabriel itsenäisenä ja Lirael ja Abhorsen kaksiosaisena. Mutta, Sabriel on kuitenkin jälkimmäisissä kirjoissa hyvin ohuehko henkilöhahmo, jos ei ole lukenut hänen kirjaansa.

Sameth, nuori prinssi. Hän jää hiukan etäiseksi niiltä osilta, joista tahtoisin tietää enemmän (kuten hänen maagiset lahjansa ja kykynsä) ja suorastaan pursuaa muunlaista asiaa. Hiukan ärsyttävää, mutta se menee ohi.

Ja niin, siinä missä Calyreilla oli pienenpieni rooli Sabrielissa, saadaan nyt tutustua heihin ha heidän "kulttuuriinsa" lähemmin. JA se on mielenkiintoista. :) Hyvin mielenkiintoista.

Lirael on selvä väliosa, muttei suinkaan tasollisesti muiden alapuolella.

Mielnkiintoista tässä on se, että suomessa Liraelia on liikkeellä kaksilla erilaisilla kansilla. :) Toinen on kuten kuvassa näkyy ja toinen on muuten samanlainen, mutta kaikki etukannen teksti puuttuu, siinä on pelkkä kiltamerkki. :) Vau.

No, henkilökohtaisesti pidän paljon tästä sarjasta. Liekö se sitten poikkeuksellisen kiinnostavan taustan ansiota (ja tässä tarkoitan erityisesti Korppikartanoa paikkana, mutta vielä sitäkin enemmän Yönsiipien historiaa ja sensellaista).

Henkilöhahmona Devon March ei nyt ole mikään poikkeuksellinen, nuoria poikia, joilla on taikavoimia tupsahtelee esiin vähän sieltä ja täältä. Devon onnistuu kuitenkin poikkeamaan massasta, ei paljoa, mutta omalla tavallaan hiukan. (Lieneekö taas sen taustatarinan ansiota, jota taidan päätyä ihastelemaan vähän liiaksikin... ^^ )
Toisetkin henkilöhahmot ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Isabel pahiksena on aika tutunomainen, mutta sitten kun pääsemme merkittäviin sivuhenkilöihin, homma alkaa kiinnostaa. Rolfe Montaigne ei saavuta samaa karmivaa asennetta, kuin ensimmäisessä kirjassa, mutta samalla hänestä paljastuu erilainen puoli, joka alkaa harmistua omaan pätemättömyyteensä tehtävässä, jonka on itselleen ottanut.
Rouva Crandall on yhtä jykevä ja ankara kuin aina, tosin hänenkin pehmeämpi puolensa alkaa päästä esiin. Mutta vain hetkiksi, ja varsinkin yllättävän surullisen lopun luulisi joko kovettavan häntä entisestään, tai sitten avaavan kaikki (tai lähes kaikki) sulut.
Cecily jää harmittavan sivulliseksi koko kirjan mittakaavalla. Tosin se veli ja sisko-kysymys jää yhä taustalle heilumaan.
Uusi taloudenhoitaja on myös yllättävä persoona. Värikäs henkilö, joka keittelee salaperäisiä keitoksia keskiyöllä. Upeaa.
Ja Marcus alkaa kiinnostaa aina vain enemmän. Ja se pentagrammi... :)

Mukava kirja, todella. Taso laskee ensimmäiseen kirjaan verrattuna, mutta ei se minusta haittaa. Ei tämä ole huono, ei suinkaan.

!SPOILEREITA!

Kysymyksiä ja uusia juonenkäänteitä on aivan liikaa, jotta tämän saisi jättää sikseen. Kolmas osa on kuulemma ollut tulossa ja melkein neljä vuotta (siis englanniksi), muttei ole vieläkäänilmestynyt. Odotus voi siis venyä. Mutta kolmannen kirjan, engl. Bloodmoon, prologi on ollut luettavissa internetistä, mistä minäkin sen joskus luin. Kiinnostavaa tekstiä, sen perusteella luulisi tason palaavan ensimmäisen kirjan tasolle. Kolmannessa kirjassa palataan tarkemmin Jackson Muiriin, hänen vaimoonsa Emilyyn ja tämän itsemurhaan Pirunkalliolta halloweeninä. JA tietenkin joukkoon sekoitetaan yllätys: Rolfen rakas isäpappa.

Mutta, tämä kannattaa lukea. Kyllä vain...

Minä taas pidin tästä kirjasta. Nuo kaksi tarinaa ovat mukavaa luettavaa. Haltija kertoo siitä, miten Hollysta tuli ensimmäinen naispuolinen komisario, ja samalla se on tarina siitä, miten hän voitti julius Rootin. Lisäksi se valottaa mukavasti Tiedustelujaoksen toimintaa ja sen menneisyyttä. Huumoriakin oli mahdutettu mukaan. Ehdottomasti tämän kirjan parhaimmistoa.

Seitsemäs kääpiö on taas kertomus Artemiksesta, Mulchista ja eräästä jalokivestä, joka on tietyn värinen, ja sillä värillä on tietty merkitys. Ei niin hyvä tarina kuin Haltija, mutta ovela ja hauska kumminkin.

PAljastavat syvähaastattelut eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, muutamaa vastausta lukuunottamatta. Ja nekin yleensä aukeavat kokonaan vain henkilöitä tunteville. Maahiskielen aakkoset on metka juttu, niiden avulla voi purkaa hauskoja viestejä varsinaisten kirjojen alareunoista. ;) ikuisuuskoodissakin on oma salakielensä, mutta sekin aukeaa päättelemällä, ja huomaamalla, että sama omistuskirjoitus on kirjoitettu kahdella eri tavalla. Ne viestit ovat muuten hauskoja.

Tunnista menninkäiset, keijut ja hiidet voisi olla hyödyllinen, jos noita mainittuja olentoja edes näkisi jossain. Mutta muuten se on ihan mukava perustieto-opas Colferin kirjojen lajeihin.

Ja Foaly upeimmat keksinnöt ovat täyttä sivuntäytettä, mutta eipä tarvitse enää kuvitella päässä, miltä ne näyttävät.

Hyvä opas Artemis Fowleista kiinnostuneille.