Xariel

Bellandran kristalli on ollut suosikkikirjojani niin kauan kuin olen fantasiaa lukenut. Nykyään jo nuortenfantasiassa tuppaa olemaan seksiä ja kuumia suhteita, mutta Hanley on ihailtavasti onnistunut luomaan kiehtovan fantasiatarinan, jossa puhutaan rohkeudesta, velvollisuudesta ja rakkaudesta niin, että sitä suosittelisin lukemisesta pitäville ala-asteikäisillekin.

Tarina on kiehtova ja kaunis, päähenkilöihin samaistuin helposti, vaikka asetelma aika klassinen onkin. Kaunis prinsessa, hänen unelmien prinssinsä, vallankaappaus ja hieman taikuutta mukaan. Jännitystä kirjasta ei puutu, ja se onnistuu olemaan omaperäinen ja kiehtomaan minua vielä vanhempanakin, lukukertoja en voi enää edes laskea.

Ehdottomasti suosittelen kaikille, jotka haluavat annoksen hyvää, perinteistä fantasiaa!

SPOILAA!

o-o-o-o-o

Vähän turhan mahtipontista höttöä, mutta idea on hieno. Pointseja joidenkin kohtien toteutuksesta sekä siitä etten arvannut loppuratkaisua.

Tämä on vähän kuin Da Vinci -koodia sekoitettuna Eddingsiin. (Jep, vertaan sitä Ruusun nimen sijaan Eddingsiin.) Päähenkilön isänpuoleisella suvulla on taikavoimia, äiti murhattu, ja kas vain, poika on perinyt mahtavimmat voimat joita kukaan on koskaan nähnyt! Vau! Ja sitten tulevat pahikset, jotka haluavat hallita maailmaa, ja juostaan räjäyttelemässä taloja ja murhaamassa ihmisiä jotka voivat ehkä tietää jotain. Läheinen on petturi ja sitten lennetään toiseen maahan ratkaisua varten. Rakkaus voittaa ja pääpari päätyy yhteen. Odotetaanko toista kirjaa siitä, miten pääparin poika kohtaa jotain vielä mahtavampaa? ;D

No, mutta oli tässä muutakin. Idea oli hyvä, kuten sanoin. Kirja piti paikoin otteessaan, tosin paikoin (alussa enimmäkseen) silmät alkoivat lipsua rivien yli ja lähinnä selasin tekstiä.

Mutta ideasta kaksi tähteä ja viihdyttävyydestä puoli. Ja vielä yksi neljäsosa siitä, että Tanskalainen eli ei äidinkieleltään englantia puhuva on kerrankin kirjoittanut jotain hienoa, joka kelpaa Euroopanmarkkinoille jopa "sensaatio"-tittelillä.
Ja se tekee pyöristettynä kolme tähteä.

Tämän olisi ehkä pitänyt vielä jatkua. Tai siis, en olisi ajatellutkaan tätä päätösosaksi, ellen olisi lukenut niin muualta. Jotenkin tarinan langat kiskaistiin äkkinäisesti yhteen kuten se, miten tarina Simonin osalta loppui... pah.
Toinen pahasti kesken jäänyt "lanka" on Katin ja erään perheen pojan välit. ;) Se nyt oli suurin syy, kun sitä juonta kuitenkin mielenkiinnolla seurasin ja olisin olettanut suuremmassa osassa olevan, mutta tuntui että viimeisillä kahdellakymmenellä sivulla asiasta ei mainita ollenkaan. Se on hieman harmi.

Mutta muuten vauhtia riittää, löysin taas muutaman hauskan hahmon ja pidin heistä. Tarina eteni ihan hyvin, eikä muutenkaan suurempaa valittamista. Mietin kolmen ja neljän välillä, mutta annoin neljä. Mutta heikko nelonen, ei vahva.

Lue jos on luppoaikaa eikä ole parempaa. Selkeää nuorille suunnattua, tosin en huomannut tässä mitään erityistä "hevoshulluutta", kuten yllä oleva tekstinloppu mainostaa; "hurmannut hevoshullut". Ihan normaalia, hah. ^^

Hmm. Minulla olisi pitkälti samaa sanottavaa mitä Taika sanoi arvostelussaan. Turha sitä kuitenkaan toistaa. :) Lukekaa se.

Mutta muutakin. Houkutus jatko-osineen on juuri sellaista kevyempää viihdettä, jota lukee omaksi ilokseen ja saadakseen viihdytystä. Vieras on aikuisempi, hitaammin etenevä ja pohdiskelevampi kuin se toinen sarja.

Tälläisistä kirjoista joko pitää tai ei pidä, luulisin. Jotkut jotka tarttuvat tähän vain, koska ajattelevat löytävänsä toisen Houkutuksen, saattavat pettyä, kyllästyä tai/ja jättää kesken, koska eivät jaksa lukea tälläistä. Mutta olen sitä mieltä, että ennakkoluulojen jättäminen kannattaa.

Vaikka inhoaisit Houkutusta ja sen jatko-osia, vaikka inhoaisit Stephenie Meyeriä (tai juuri sen vuoksi), lue tämä kirja jos vain uskot jaksavasi. Se on parempi kuin minä aluksi odotin, totaalisen erilainen kuin kirjailijan muut teokset.

Erityisesti minä pidän tässä hahmoista. Tausta, yhteiskunta ja muut miljöö-asiat ovat sivussa, kerronta ja tarina keskittyvät henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin, ja siinä tapauksessa henkilöistä pitäminenhän on suuri plussa. :p Turha ruveta erittelemään hahmoja ja heidän ominasuuksiaan (lukekaa itse ;p), mutta tekisi mieli tehdä hahmoluetteloa ja lisäillä sydämiä useammankin henkilön perään.

Minä siis pidin tästä. Pidin, paljon. kansikuva nyt on hieman outo, mutta ei sillä väliä, älkää antako vaikuttaa paitsi positiivisesti. (Sehän on kyllä oikeasti epäilyttävä, minusta ainakin.) Mietin viittä vai neljää tähteä, mutta tämä on posi-posi-positiivinen nelonen, neljä puoli ehkä suorastaan.

Takakannen sisäliepeeseen on kirjoitettu tietoa kirjailijasta. Yksi siinä esiintyvä sanapari on "viatonta vallattomuutta", ja se kuvaa tätä kirjaa ihailtavan hyvin.

Omaperäinen ja sydämellinen road trip - siinä vasta kuvaus. Ja tottahan se on, sydämellinen, vapaa, elämäniloinen... tästä ei paljon syvällisyyttä löydy, mutta kepeydellään tämä korvaa suuren osan siitä mitä tältä voisi pyytää enemmän. Juoni menee eteenpäin ihan mukavasti, hahmot ovat oikeasti todella hienoja. Beaumontin suvun erityislahjat ovat erikoisempia, eivät klassisia ja tavallisesta päästä. Esimerkiksi se isoäiti, joka pyydystää radioaaltoja ilmasta ja säilöö niitä lasipurkkeihin, joita aina välillä raotetaan varovasti ja kuunnellaan mitä sisällä on. Tai isoisä, joka luo uusia paikkoja. Siis paikkoja, vaikka parinsadan neliön tontin tuohon takapihan viereen lahjaksi hääparille, ja naapurien talo onkin äkkiä kauempana kuin vielä hetki sitten... tai sitten tämä pää- ja kertojahenkilö Mississippi Beaumontin lahja, joka ei ole aivan noin jännä mutta tarpeeksi jännä kuitenkin. Siitä on saatu iloa ja surua irti, ja muutama kohtaus on aivan uskomattoman söpö. (Kuten, jos teillä on kirja lähellänne, niin lukekaa luvun 27 loppu! <3)

Lester ja Lill, siinä on kaksi henkilöä joille onneksi käy hyvin. Hieman hämäriksi jäävät molemmat, mutta ei se oikeastaan haittaa. Samson on pieni ja sivuosassa, mutta kirja pitää hänet hienosti mukana pudottamatta pois kuitenkaan. Fish on hauska ja hieman ongelmissa oman lahjansa kanssa, ja Will Junior (jonka isä ei ole edes saman niminen, saati sitten senior?) on hauska ja aika söpö loppujen lopuksi. Ainakin sillä pojalla on tilannetajua. (Luvun 27 loppu, pyydän. ;) <3)

Loppujen lopuksi, tämä kirja on söpö, viihdyttävä ja hyväntuulinen. Suosittelen lukemaan kun kaipaa piristystä tai ajankulua, en usko että kukaan tähän voi pettyäkään. :)

Arvosanaksi annoin neljä plus, mutta se taipui neloseen tuolla risingin hassulla asteikolla. Muistakaa kuitenkin, että tuo on positiivinen nelonen. ;) Ja lukekaa Lahja.

En odottanut tältä kirjalta suuria, mutta yllätyin. Kerrassaan tyylikäs, katseen vangitseva kansikuva. Takakansiteksti mukiinmenevä, vaikka lopetus on hieman kuin Nora Robertsin seuraavan romaanin takakannesta, jossa sellaista on totuttu näkemään.

Minä pidin tästä. Pidin, ja paljon. Alku on kiehtova, ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen olin koukussa. Vampyyrit ja heidän jahtaajansa elävät samassa maailmassa ihmisten kanssa, mutta omaperäisyyksiäkin löytyi useita. J.R. Wardin vampyyrit ovat vahvoja ja nopeita. Heillä on terävät kulmahampaat, mutta ihmisten verta he eivät juo. Tai heidän ei tarvitsisi, koska se ei ravitse heitä yhtä paljon kuin heidän oma verensä. Vastakkaista sukupuolta olevan vampyyrin veri. Ruumisarkussa ei nuku kukaan, valkosipuli ei tee mitään... mutta auringonvalo tappaa.

Wrath on viimeinen puhdaverinen vampyyri, ja mitä puhtaampaa veri on, sitä voimakkaampaa se on. Siksi päähenkilö Bethin isä pyytää juuri Wrathia auttamaan Bethiä siirtymävaiheessa vampyyriksi. Silloin Bethillä on suuremmat mahdollisuudet jäädä henkiin. Ja niin käykin, sillä miten muuten olisi mahdollisuus täyttää takakannen lupailut romantiikasta ja rakkaudesta? ;)

Beth on kaukana Twilightin Bellan kaltaisesta eteerisestä olennosta joka taipuu vampyyrin tahtoon ja odottaa suojelua. Päinvastoin. :) Hän sopeutuu Wrathin avulla vampyyriuteensa, ja hänen ihmisperimästään on etuakin; auringonvalo ei polta häntä ja hän voi olla päivälläkin ulkona.

Kirjassa on Wrathin ja Bethin lisäksi muita henkilöitä, joiden tarinoita kerrotaan yhtä lailla. Toinen romanttissävytteinen juonilinja alkaa kulkea erään Bethin ystävän kohdalla, ja se yllätti ainakin minut. Muutenkin hahmoista löytyy mielenkiintoisia tyyppejä; varsinkin Mustan Tikarin Veljeskunnan muut jäsenet Wrathin lisäksi.

En odottanut sitä, mutta jos/kun seuraava osa tulee niin tuurilla voi pompata jopa odotetuimmaksi kirjakseni, jos jatko on yhtä tyylikäs kuin alku. :D

Ainiin, HUOMIO.

Yhdestä asiasta on kyllä mainittava. Kirjassa on useita seksikohtauksia, ja väkivaltaakin esiintyy, samoin kuin ronskia huumoria ja paljon puhekielen värikkäitä ilmaisuja. Jos jokin näistä häiritsee liikaa, ei kannata. Muuten suosittelen lämpimästi! :)

Luin Hämähäkkijumalan eilen.

Se oli hyvä, pidin siitä. Joissain ratkaisuissa oli ehkä hypätty matalamman aidan yli kuin olisin toivonut (mm. [spoiler]loppuparitukset, meinaan siis Spider+Rosie & Charlie+Daisy.) [/spoiler]

Mutta, siinä oli hyviäkin osia, joten kävin napsauttamassa risingin tietokantaan sen 4 tähteä. Pidin Spideristä, lintunaisesta ja Anansista itsestään. Pidin naisesta, joka murhattiin ja Rosiestakin hiukan.

Daisy vaikutti alussa (yöpyminen) hyvältä, mutta ei ollutkaan niin hyvä hahmo kuin olisin luullut, valitettavan ohut lopussa.

Ne vanhat rouvat olivat myös ihan ovelia. Tarina Spiderin synnystä oli kiehtova. On se jännää.

Spider ja Charlie olivat ihan hienoja. Tosin en aivan ymmärtänyt Charlieta enkä tykästynyt niinkuin Spideriin. Charlienkin loppu tuntui pikaiselta, ohuehkolta.

Oikeastaan tyydyn sanomaan, että alku oli hieno, keskiosa aika hyvä mutta loppu lässähti. :/ Odotin jotain hieman hienompaa.

Oli se kuitenkin lukemisen väärti. Suosittelen.

Minä pidin ensimmäisestä osasta tätä sarjaa. Toinen oli huonompi, ja kolmas vieläkin huonompi. Neljäs jatkaa taatusti samaa laskusuuntaa, olisin taatusti sanonut jos sitä olisi minulta kysytty. Mutta nyt, luettuani tämän voin sanoa että en sanoisi ihan niin enää.

Tässä oli taas onnistuttu paremmin kuin kahdessa ensimmäisessä, sanoisinko että yhtä hyvin kuin ensimmäisessä osassa. Yksinkertaista nuortenfantasiaa vailla sen suurempia merkityksiä tai syvyyksiä.

Dinnikaksoset ovat taas menossa. Faustina oli mukava, uusi tuttavuus (ainakin näin isossa roolissa), samoin Dybbukin roolihahmo muuttui paljonkin kirjan aikana. Nimrod jäi ohueksi, tai ainakin ohuemmaksi kuin muut hahmot (tosin ei häntä ole koskaan voinut erityisesti vastakkaisesta kehua; mutta ei se ole tässä sarjassa pääpointti.) Ajankululukemista, ei niin innostavaa, kiehtovaa tai viihdyttävää kuin ehkä monet muut, mutta ihan hieno silti. :)

Tarina saa suuren plussan siitä että onnistui taas parantamaan tasoaan kahden huonomman jälkeen. Siitä aplodit kirjailijalle. ;)

Minä pidin tästä. (Harvoinhan tulee vastaan kirjoja, joista en pidä mutta sehän ei tässä nyt ole pointti, vaan se että tämä oli niin hyvä kirja että annoin jopa neljä tähteä. Olisin antanut kolme ja kolmeneljäsosaa, tai ehkä jopa kolme ja puoli, mutta kun ei voi niin hyväsydämisyyttäni nostan neljään mutta pidätän pienen varauksen siihen.)

Noidan loitsu on nuorille suunnattu, helppotajuinen kirja. Juoni on selkeä, mutta ei liian yksinkertainen. Hahmot toimivat, vaikka mitään suurempia syvyyksiä on turhaa hakea. Mutta minusta on parempi, että hahmot toimivat ilman syvällisyyksiä kuin että hahmot eivät toimisi mutta syvyyttä ja salattuja mielenkiemuroita olisi senkin edestä.

Rachel, päähenkilö on isosisko. Eric, pikkuveli seuraa perässä sinne minne Rachel nyt sattuu joutumaan. Rachelilla - isommalla - on salattuja voimia, pikkuisemmalla ei. Olisi ehkä kiinnostavampaa lukea siitä, miten isosisko käyttäytyy ja toimii, kun pikkuveljellä olisi voimia ja hänellä ei, mutta kuten jo alussa sanoin, kirja ei käsittele mitään sen syvällisempiä ulottuvuuksia, joten meidän on tyytyminen tähän perinteisempään asetelmaan. Se kuitenkin toimii, ja pitää silti mielenkiintoa yllä tässä maailmassa, jonne Rachel veljineen joutuu.

Ja millainen maailma se onkaan! Kiinnostava, omaperäinen maailma omaperäisine asukkeineen ja tapahtumineen. Larpskendia (juu, se on iillä vaikka esittelyn tekstissä onkin vahingossa Larpskendya) on mukiinmenevä perus-maailmanpelastajavelho, mutta onneksi hän ei ole pääosassa. Pääosassa lasten lisäksi on Dragwena, julma noita kymmenine hampaineen ja suuhygieniahämähäkkeineen. (Vetää melkein omalla tavallaan vertoja tingelistangeleille, huomauttaisin niille jotka ymmärtävät viittauksen.) Dragwena on pahis, mutta plussaa kirjalle napsahtaa siitä, että paha ei ole paha vain siksi että on paha, vaan taustalla on syy, tai useampikin.

Morpeth on söpö, se sankarien apuri jonka apu on korvaamaton mutta joka on varsin pienessä roolisssa.

Trilogian ensimmäisenä osana hieno. Esittelytekstistä saattaa saada käsityksen, että kyse on taas jostain ennustuksesta, jonka erehtymättömyys on taattu, ja niinhän se tavallaan onkin. Kuitenkin... minusta sarja paranee loppua kohti, ja tämä on kuitenkin ihan hyvää luettavaa. Joten, en nyt väliinkään käskisi jättää. ;)

Jos kiinnostaa ja on aikaa, lukekaa. Ette te siinä menetä mitään.

Näin lopuksi toivon etten riko tekijänoikeuslakia tai mitään (auttaisiko tähän sitaattioikeus?) kun haluan poimia esille kuvauksen Dragwenasta. Se löytyy sivulta 8.

"Noita muuttui taas omaksi itsekseen: hänellä oli verenpunainen iho, tatuoidut silmät, neljät hampaat - kahdet luikeroisen käärmesuun ulkopuolella, kahdet sen sisäpuolella. Morpeth näki miten hampaat näykkivät toisiaan taistellessaan parhaasta syömisasemasta. Kitojen lomassa kipitti jokunen punasilmäinen panssarihämähäkki, joka puhdisti viimeisen aterian tähteitä hampaiden välistä."

En ole tätä varsinaista romaania lukenut, mutta sitä lukematta voin sanoa tarinan olevan hyvä.

Tarinasta ensin. Hahmot tuppasivat alussa olemaan hieman epäselviä, varsinkin nimet menivät sekaisin. Mutta ei se oikeastaan haitannut, ne kyllä selvenivät kun luki eteenpäin.

Eniten kiehtoi lopussa selvinnyt "kierto", miten kiehtovaa onkaan kuvitella asioiden kiertävän samaa rataa uudelleen ja uudelleen, aina uusi tuho ja sivilisaation jäänteet kerätään ja luodaan uusi, ehkä parempi kuin edellinen.

Piirrosjälki oli hienoa, se kertoi oman osansa ja selvensi mukavasti tekstiä. Pientä miinusta siitä, että tapahtumapaikkojen muutokset olisivat saaneet olla näkyvämpiä, tai sitten kyse oli vain alkuhämmennyksestä. Alussahan tarina oikeastaan pomppii paikasta ja kertojasta toiseen.

Ihan hieno sovitus kirjasta sarjakuvaksi. :) Pointti selviää romaania lukemattakin, ja tarina vakuuttaa.

Ehkä olisin sarjakuvaversiosta hieman poistanut tieteellistä asiatekstiä ja sentyylisiä pätkiä. Ne eivät kuitenkaan tule niin suuresti esille kuin kirjassa oletan niiden olevan. Tietenkin syy-seuraus -suhteet pitää tulla esille myös sarjakuvassa ja ne asiatekstit ovat juonen kannalta tärkeitä jotta lukija ymmärtää mitä ja miksi näin, mutta kuitenkin...

Hieno sarjakuva joka tapauksessa.

"Artyt on vaan niin ihania."

Aivan, ja vielä kiinnostaviakin kaupan päälle!

Tässä Artemis Fowlien ensimmäisessä osassa juoni on vain minusta niin nerokas. Varsinkin lopetusta voi kutsua yllättäväksi ainakin sillä tapaa, että (tietenkin päähenkilö pelastuu lopussa, mutta) se tapa, jolla kaikki ratkesi Artemiksen osalta, oli vähintäänkin yllättävä.

Koko ajan ajattelin, että ei se mene niin pitkälle, ei ne mene niin radikaaleihin toimiin, mutta sitten kun kaikki tapahtui... ^^ Historiaa. :p

Kirjassa on toimintaa, ja sitä hienoa huumoria, mikä on minusta tunnusomaista Colferin teoksille. Hienovaraista tai silmilletunkevaa, mutta silti ylensä toimivaa eikä koskaan ilkeää. Ironiaa ja sanoilla leikittelyä löytyy myös, ja kuulin että Artemis olisi vieläkin itsetietoisempi ja ärsyttävämpi tyyppi englanniksi. Täytyy mahdollisuuksien mukaan kokeilla.
Ei sillä etteivätkö suomennokset olisi erinomaisia, huonolla suomennoksella tämä olisi pahimmassa tapauksessa saanut neljä tähteä viiden sijasta.

Henkilökemia toimii ja hyvin. Hahmot ovat mielenkiintoisia, hauskoja ja omaperäisiä. Foaly ja Butler yksinä esimerkkeinä, unohtamatta tietenkään itsetietoista lapsinero Fowlia ja muita keijuja kuten Julius Rootia ja Hollya ja ihmisiä kuten Artemiksen vanhempia... jokaisessa hahmossa on jotain mielenkiintoista, eikä ohuita hahmoja oikeastaan ole, siinä merkityksessä missä sitä olen tottunut käyttämään joidenkin muiden kirjojen kohdalla.

Tiivistettynä; hauskaa, nopeaa, viihdyttävää ja kevyttä lukemista.

Suosittelen ehdottoman taatusti. ^^

Ihan hyvää fantasiaahan tämä on, tosin ei yltänyt läheskään suosikkeihini. :) Perustasoa, aika ennalta-arvattavaa, mutta mikäs siinä.

Toisessa kirjassa Charlemagne (mikä on todella hieno nimi) on pääosassa. Hän on Oskanin ja ensimmäisen kirjan sankarittaren Thirrinin poika. (Luonnollisesti.)

Tarina on erilainen, hieman syvempi ja tavallaan isompi, laajempi. Paksumpikin. ;) Kasvutarina, ja päähenkilö on kerrankin vammainen. Ei kaikkivoiva überhyvä miekkailijasoturi, vaan kampurajalkainen pikkupoika. Tosin välttämätöntä kehitystä tapahtuu, mutta alkuasetelma ei ole tavallisimpia, toisin kuin ensimmäisessä osassa. :) Pointseja siitä.

Tarinana kuitenkin hieno, neljän tähden arvoinen. Parempi kuin aloitusosa.

Se, mikä sarjassa kuitenkin eniten feilaa, (edelleen toisessa osassa, samaa sanoin jo ensimmäisestä) on pahikset. Scipio Bellorum kätyreineen on jotenkin perin epäuskottavaa perusfantasiavastusta; motiivi maailmanvalloitus ja perusluonteenpiirre ilkeys. Ei mitenkään omaperäistä, ei kiinnostavaa. :/

Mutta luettavaa näissä silti on, ja jos vähänkään jaksaa niin lukekaa. :p