Matti Karjalainen

David "Mack" MacAvoy on 12-vuotias koulupoika, joka on kaikin puolin keskiverto tapaus, mitä nyt kärsii useammasta kuin yhdestä fobiasta. Kesken koulukiusaajien myllytyksen hän saa kuulla olevansa tärkeä linkki muinaisessa hyvän ja pahan välisessä taistelussa.

Kalpeaksi Kuningattareksi nimitetty velhotar on nimittäin heräämässä ikiaikaisesta unestaan (itse asiassa vain 3000 vuoden unesta, mutta hänen voittajansa, Mahtavaksi 12:sta kutsuttu joukko, eivät aikanaan osanneet kuvitella isompaa lukua), ja niinpä Mackin tehtävänä on kerätä kokoon uusi mahtava tusina ja pysäyttää uhkaava vaara ennen kuin on liian myöhäistä. Seikkailu huipentuu Ayers Rockin punahehkuiselle kalliolle, jossa Mack ja hänen ystävänsä joutuvat kohtaamaan Kalpean Kuningattaren kuvankauniin tyttären silmästä silmään.

Michael Grantin "Haaste" (WSOY, 2011) aloittaa uuden Mahtavat 12 -nimisen fantasiasarjan, joka ensimmäisen osansa perusteella vaikuttaa kohtalaisen lupaavalta tapaukselta. Nopealukuisessa ja -tempoisessa kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita enemmän kuin Kitzbühelin syöksylaskurinteessä, ja koko komeus on vielä koristeltu puujalkojen varassa kulkevalla huumorilla, joka ei hirvittävästi naurata aikuislukijaa, mutta uponnee mennen tullen kohderyhmäänsä.

Sarjaa voisi kai pitää linkkinä "Kapteeni Kalsarin" ja "Percy Jacksonin" välillä, ja uskoisin sen kelpaavan ainakin sellaisille pojille, jotka eivät muuten lukemisesta kauheasti perusta.

Cornelia Funken "Reckless - Kiveen kadonnut" (Otava, 2011) on fantasiaromaani kahdesta parikymppisestä veljeksestä, Jacobista ja Willista, jotka seuraavat kauan sitten kadonneen isänsä jälkiä peilin takaiseen maailmaan. Ikävän sattuman seurauksena Will saa niskaansa kirouksen ja alkaa muuttua hitaasti mutta varmasti kiviseksi goyl-hirviöksi, ja senkös takia isobroidilla on edessään melkoinen pelastusurakka, johon sotkeutuvat muun muassa pari haltijatarta, keskenään juonittelevia ja sotivia keisarikuntia, ketuksi muuttuva tyttö ja rahanahne kääpiö.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan, eräänlaiseen vaihtoehtoiseen teollisen vallankumouksen aikaiseen Eurooppaan, jota kansoittavat niin erilaiset fantasiahahmot (yksisarviset, syöjättäret, loreleyt, noin niin kuin muutamia mainitakseni) kuin kansansaduista tutut henkilötkin.

Satuja hyödynnetään kirjassa sangen makaaberilla tavalla, ja esimerkiksi Ruususen linnaa ympäröivästä ruusupuskasta voi löytää yhden jos toisenkin muumioituneen ruumiin, unohtamatta mielikuvia niistä epätoivoisista lapsenkäsistä, jotka piparkakkutalon portteja olivat yrittäneet avata.

Saduista saadaan tarinankuljetukseen hyvää lisävirettä, enkä oikein jaksa uskoa, että olisin muuten jaksanut kahlata romaania loppuun saakka. Sinänsähän "Reckless - kiveen kadonnut" ei ole pitkä kirja, itse asiassa karvan alle 300 sivua, mutta harvinaisen raskassoutuinen ja aika vaikea se on, eikä se tässäkään mielessä sovi kovin nuorille tai heikoille lukijoille.

Funken suurin ongelma on kuitenkin se, että henkilöt eivät ole järin kiinnostavia ja osa näistä myös jää täysin paperinohuiksi, pahimpana esimerkkinä Willin tyttöystävä Clara. Lukijalle ei tarjota pahemmin hahmojen taustojakaan, vaan hänet heitetään keskelle tarinaa, ja siinä sitä sitten mennään hamaaseen loppuun saakka.

Nähtäväksi jää, millaiseksi sarja kehittyy myöhemmissä osissa.

Sari Peltoniemen "Kuulen kutsun metsänpeittoon" (Tammi, 2011) on mainionpuoleinen kauhua ja fantasiaa yhdistelevä nuortenromaani, joka hakee aineksensa harvemmin käsitellystä aiheesta, nimittäin kolttasaamelaisten myyteistä. Lähimpänä vertailukohteina voisivat kai toimia Mikael Niemen nuorille suunnatut kauhuromaanit.

Lukija koukutetaan nopeasti, sen verran vauhdilla tapahtumat polkaistaan käyntiin, eikä tahti ehdi hyytyä missään vaiheessa. Kiinnostavaa kyllä, aivan kaikkiin fantastisiin ja kauhistuttaviinkin tapahtumiin ei tarjota suoraa vastausta, mikä on ehkä kirjailijan muullekin tuotannolle tyypillistä. Sivujuonena kirjassa kuljetetaan aika mukavalla tavalla ensirakkautta ja seurustelua, joka askarruttaa, hämmentää ja huolettaakin nuorta päähenkilöä.

Nopealukuisen romaanin suurin ainoa miinus tulee siitä, että osa henkilöhahmoista jäi vähän etäisiksi, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli oikein positiivinen lukukokemus!

L.J. Smthin "Vampyyripäiväkirjat : Korpinmusta" (Otava, 2010) aloittaa taas uuden yliluonnollisen kauhuromanssin, joita markkinat alkavat olla pullollaan. Nyt kirjasarja saa kuitenkin vetoa samannimisestä, meikäläisissäkin televisioissa pyörivästä sarjasta. Luulin aluksi, että kirja olisi luotu sarjan pohjalta, mutta asia onkin toisinpäin (opukset on kirjoitettu 1990-luvun alussa) ja ilmeisesti eroavaisuuksia löytyy melko runsaasti.

Juoni on hyvin perinteinen. Lukiota käyvä pikkupaikkakunnan tyttö rakastuu vaaralliseen mutta niin kovin komeaan vampyyripoikaan. Suhdetta vaikeuttavat luonnollisesti monenlaiset ongelmat, joista erikoisuutena mainittakoon toinen kilpakosija, joka sattuu olemaan vampyyri hänkin - ja vieläpä verisukulainen (hah hah).

"Vampyyripäiväkirjat" on melko tympeää eikä edes kovin hyvin kirjoitettua viihdettä teini-ikäisille. Kliseinen juoni vaivaa jonkin verran, mutta sitäkin suurimmaksi ongelmaksi koin päähenkilö-Elenan vastenmielisyyden - nuortenkirjassa törmää harvemmin yhtä tympeään sankaritarmölliin, ja toivoa sopii että myöhemmissä osissa kyse on juuri hänen kasvustaan ihmisenä.

Eoin Colferin "Siipimies" (WSOY, 2008) on steampunkista ammentava vaihtoehtohistoriallinen romaani 1800-luvun loppupuolelta. Tapahtumapaikkana toimivat Irlannin rannikon vieressä todellisuudessakin sijaitsevat Saltee-saaret, joille muinoin perustettua kuningaskuntaa uhkaa vaara vallanhimoisen marsalkka Bonvillainin toimesta. Salaliittolaiset murhaavat hyvän kuninkaan ja uudenaikaisesta lentolaitteesta haaveilevan ranskalaisen keksijän, ja sen seurauksena verityötä todistanut nuori Conor Brockhart temmataan osaksi hurjaa tapahtumaketjua, jonka seurauksena hän päätyy pahamaineiselle vankilasaarelle, jossa häntä pitää elossa vain unelma lentämisestä...

"Siipimiehessä" esiteltävä maailma on kiinnostava, ja erityisen paljon pidin sivuhahmoista, joista pari katoaa tosin näyttämöltä turhan aikaisin. Kirjassa on mukana tiettyä Jules Vernen henkeä, ja luulen että olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, mikäli olisin saanut lukea sen lapsena. Colfer maalailee paikoitellen melko synkällä ja ahdistavalla pensselillä, ja väkivaltaakin esiintyy, joskin sen verran hillityssä määrin, että kirjaa voi hyvällä syyllä pitää nuortenkirjallisuutena.

Sivumäärää olisi voinut hieman karsia, sillä paikoitellen kirjassa esiintyy turhaa toistoa kun tapahtumia käydään läpi useammasta kuin yhdestä näkökulmasta.

Magdalena Hain "Kellopelikuningas" (Karisto, 2013) on keskimmäinen osa Gigin ja Henryn seikkailuista kertovassa steampunk-trilogiassa. Seikkailu sijoittuu vaihtoehtohistorialliselle 1800-luvulle, ja mukana vilisee ilmalaivoja, ihmissusia, merkillisiä keksintöjä, lapsista koostuvan katujengiläisten ryhmän, kaikkeen valmiita uskonnollisia fanaatikkoja, huippupahan pääpahiksen ja kaikkea muutakin mitä hyvä seikkailuromaani tarvitsee.

Sarjan avausosa "Kerjäläisprinsessa" oli jo sekin kiinnostava tapaus, mutta nyt tarina tuntuu hyrähtävän täydellä teholla käyntiin. Siinä missä ensimmäistä osaa tuntui vaivaavan turhankin nopea vauhti, maltetaan nyt juonta kuljettaa rauhassa eteenpäin ja samalla kurkistaa syvemmälle mielenkiintoiseen maailmaan ja sen ominaispiirteisiin.

Kirjan loputtua huomasin harmittelevani, että jääkö tarina tosiaan kolmeen osaan. Pippurisen prinsessa Gigin seikkailuista kun lukisi mielellään enemmänkin, etenkin nyt kun kiinnostava ja ilahduttavan moniulotteinen henkilögalleria on tullut tutuksi.

Suosittelen lämpimästi kaikille hyvistä seikkailuista pitäville, ikään tai sukupuoleen tuijottamatta.

Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogia saa päätöksensä "Kapinallisen" (Karisto, 2013) myötä. Radkon ja Snezanan hallitsema Khalkos ottaa askelia diktatuurin suuntaan, mutta pinnan alla kuohuu jo kun tyytymätön kansa valmistautuu kapinaan.

Vaikka tarinassa onkin hurjia juonenkäänteitä ja sen henkilöt joutuvat tekemään kiinnostavia moraalisia valintoja, tuntuu päätösosa pieneltä pettymykseltä. En monestikaan arvostele kirjaa sen lyhyydestä, pikemminkin päinvastoin, mutta nyt juoni etenee vähän turhankin kiivasta tahtia henkilöiden ja tapahtumien määrään nähden. Syvällisempi käsittely ei olisi tehnyt haittaa, sen verran suurista asioista kirjassa on paikoitellen kyse.

Lisäripaus toista osaa keventänyttä huumoriakaan ei olisi tehnyt pahaa. Kiitosta kirjailijoille täytyy kuitenkin antaa siitä, etteivät nämä sortuneet helpoimpiin ja kliseisimpiin mahdollisiin ratkaisuihin.

Syynsä vähän vaisuun arvioon saattaa olla turhankin kovaksi kivunneilla odotuksilla, sillä pidin sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta todella paljon.

Englanti, noin vuonna 1659. Noitavainot ovat meneillään. Köyden jatkoksi joutuu myös Mary-nimisen tytön isoäiti, eikä välttämättä ihan syyttä. Päästäkseen inkvisitiolta turvaan Mary lähetetään puritaanisiirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin, jossa hän päätyy pieneen Bethelin kaupunkipahaseen. Ikävä kyllä ongelmat eivät ole sielläkään takana kun paholaisen kaikkialla näkevät saarnamiehet pääsevät vauhtiin.

Celia Reesin "Noitalapsi" on hyvin kirjoitettu historiallinen päiväkirjamuotoon luottava romaani kiinnostavasta aiheesta. Harmillista kyllä, ihan kaikkea potentiaaliaan kirja ei saa hyödynnettyä, sillä henkilöhahmot jäävät vähän ohuiksi ja tarinaankin alkaa muodostua kunnolla jännitettä vasta viimeisen viidenkymmenen sivun aikana.

Mutta joo, tykkäsin kuitenkin.

Leskeksi äskettäin jääneen hiirirouva Frisbyn nuorin lapsi Timothy sairastuu vakavasti jokakeväisen muuttopäivän alla, ja hukka uhkaa periä koko perheen maanviljelijän auran muodossa ellei apua saada mistään. Viisaan pöllön, valkean hiirivanhuksen ja nuoren variksenpoikasen avustamana hiirirouva tutustuu läheisen ruusupensaan alla asustaviin rottiin, jotka eivät olekaan mitä tahansa pienjyrsijöitä. Frisby pääsee osalliseksi suuresta salaisuudesta, joka sivuaa myös hänen omaa perhettään.

Robert C. O'Brienin "Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat" (WSOY, 1977) on lasten fantasiaromaani, joka kuuluu lapsuuteni suurimpien lukuelämysten joukkoon. Kiitos siitä taitaa olla kuulua kummitädilleni, joka tuli aikanaan minulle kirjaa suositelleeksi. Lukuelämys oli niin suuri, etten sittemmin uskaltanut kirjaan tarttua uudestaan. Pelkäsin ajan kullanneen muistot, kuten niin monelle muulle vanhalle lastenkirjalle on käynyt.

Syytä pelkoon ei ollut. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin "Hiirirouva" oli kaikkea sitä mitä olin sen muistellutkin olevan: jännittävä ja vähän surumielinen lastenromaani, joka jää mielikuvitusta upeasti kutkuttavalla tavalla avoimeksi (ilmeisesti englanniksi sarja jatkui pitempään, mutta tämän yksittäisen suomennoksen voi aivan hyvin lukea itsenäisenä teoksena). Suuri seikkailu ei kaipaa kokonaisen maailmankaikkeuden pelastamista, vaan joskus riittää kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla liikkuminen.

Valitettavasti kirjaa ole enää kirjastomme kokoelmissa montaa kappaletta, mutta lupaan siitä huolimatta tehdä kaikkeni, että tämä mestariteos löytäisi mahdollisimman monta lukijaa myös vastaisuudessa. Ja tehkää te muutkin samoin!

Steve Altenin "Meg - syvyyksien kauhu" (Otava, 1998) on merellistä kauhua ja jännitystä yhdistelevä romaani, jossa seitsemän vuoden takaisesta tragediasta toipuva sukellusaluksen kippari joutuu palaamaan takaisin mereen selvittääkseen mikä on mahtanut rikkoa Mariaanien hautaan lasketut tieteelliset kapineet. Pahimmat pelot osoittautuvat todeksi, sillä kaksikymmentä metriä pitkä esihistoriallinen haikalahan siellä syvyyksissä luuraa. Ja sitten ei kenelläkään ole enää kivaa.

Steve Altenin bestselleriksi mainittu romaani on jonkinlainen sekoitus Peter Benchleyta, Michael Crichtonia ja Clive Cussleria, mutta rehellisesti sanottuna ei yllä kenenkään edellämainitun kirjailijan tasolle sen enempää jännittävyydessä kuin viihdyttävyydessä.

Kliseevaraston pohjia on raavittu niin juonta kuin yksiulotteista henkilögalleriaakin laadittaessa, mutta kaiken lisäksi romaani on kieleltään niin kökkö, että lukija ehtii toivoa hain syövän kaikilta pään jo sadan sivun kohdalla, ettei kidutus enää jatkuisi. Loppuratkaisun naurettavuus alkaa olla jo ihan omaa luokkaansa.

Jos "Meg - syvyyksien kauhu" olisi elokuva (siitä ilmeisesti tehtiinkin jonkinlainen filmatisointi), niin se olisi huono b-luokan kauhistelu, josta saattaisi saada irti jonkinlaista tahatonta huumoria, mutta valitettavasti kirjaformaatissa tämäkin puoli jää kokematta.

Lontoon itäisistä slummikortteleista nousee tavallista suurempien. älykkäämpien ja aggressiivisempien rottien populaatio, joka kehittää nopeasti himon ihmislihaa kohtaan; yksittäiset hyökkäykset vaihtuvat aina vain suurempiin ja suurempiin verilöylyihin niin hautausmailla kuin metrotunnelissakin, ja pian miljoonakaupungin asukkaat ovat helisemässä terävähampaisten jyrsijöiden kanssa, jotka kaiken lisäksi levittävät puremallaan tappavaa tautia.

James Herbertin "Rotat" (WSOY, 1993) sai ilmeisesti ilmestyessään 1970-luvulla kriitikoilta melko nuivan vastaanoton, eikä ihmekään, sillä hienosyisemmän kauhun sijasta se luottaa veren, seksin ja shokkiarvojen yhdistelmään, eikä opettaja Harrisia tai muita romaanin henkilöhahmoja voi pitää erityisen moniulotteisina (erityisesti tämä koskee naisia). Lopputulos on kuitenkin kaikessa ällöttävyydessään tavattoman toimiva genrensä edustaja.

H.G. Wellsin tieteisklassikko "Maailmojen sota" (Tammi, 2005) ilmestyi 1800-luvun loppupuolella, mutta ensimmäistä suomennosta saatiinkin odotella melkein sata vuotta. Romaani on silminnäkijäkuvaus aluksi voittamattomalta näyttävien marsilaisten hyökkäyksestä Englantiin ja siitä seuranneesta yhteiskunnan mullistuksesta, joka paljastaa myös ihmislajista ne huonoimmat puolet.

Wellsin vaikutus genrekirjallisuuden ja populaarikulttuurin historiaan on huikaiseva, ja esimerkiksi John Wyndhamin tai John Christopherin on helppo nähdä ottaneen vaikutteita "Maailmojen sodasta", elokuvantekijöistä nyt puhumattakaan.

Nykylukijan näkökulmasta romaani saattaa tuntua hieman vanhahtavalta, mutta toisaalta sen realistinen tapa kuvata tavallisen eikä niin kovin sankarillisen kertojan mietteitä maailmanlopun tunnelmissa, jossa tappavat polttosäteet, myrkkykaasu ja marsilaisten mieltymys vereen tuntuvat tekevän ihmiskunnasta selvää. Kirjailija tuo kuitenkin moneen otteeseen esiin näkökulman, ettei meidänkään lajimme historia tai tavat kestä välttämättä päivänvaloa, jos sitä tarkkaillaan vaikkapa alkuperäisklansojen, muurahaisten tai "älykkäiden kaniinien" näkökulmasta.

Wellsin kuvaus marsilaisten harjoittamasta sodasta on julmaa luettavaa:

"Yhdessä yössä koko laaksosta oli tullut tuhkalaakso. Liekit olivat nyt vaimentuneet. Siellä missä oli leimunnut tuli nousi enää vain savua, mutta kaikki ne lukemattomat luhistuneet ja raunioituneet talot ja mustuneet ja katkeilleet puut, jotka yö vielä äsken oli peittänyt, näkyivät nyt kolkkoina ja kammottavina aamun armottomassa valossa. Siellä täällä oli silti jotain pelastunutkin - valkoinen rautatieopastin ja kasvihuoneen toinen pää, jotka loistivat puhtaina ja valkeina raunoitten seasta. Koskaan ennen koko historiassa ei sodan aiheuttama tuho ollut ollut näin valikoimatonta ja kaikkialle ulottuvaa." (s. 71)

... mutta tuskinpa kirjailija osasi vielä tuolloin aavistaa, että noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua olisi päättynyt sota, jollaista ihmiskunta ei olisi koskaan aikaisemmin kokenut, ja samalla se valmistautuisi toiseen, entistä pahempaan ja totaalisempaan, joka saisi marsilaisetkin näyttämään kohtalaisen sympaattisilta.