Matti Karjalainen

Vuonna 2044 ihmiskunta on kohtalaisen heikossa hapessa. Sodat, nälänhädät ja muut katastrofit ovat ajaneet monet etsimään onnea eksentrisen miljardöörin James Hallidayn luomasta OASIS-virtuaalimaailmasta, joka on eräänlainen huippuunsa tuunattu Second Life tai World of Warcraft.

Halliday on kuollessaan testamentannut omaisuutensa sille, joka onnistuu ensimmäisenä löytämään Pääsiäismunaksi kutsutun esineen, joka on kätketty jonnekin virtuaalimaailmaan ja jonka jäljille pääsee ratkomalla vihjeitä ja suorittamalla tehtäviä, jotka liittyvät 1980-luvun populaarikulttuuriin.

Nuori lukiolaispoika Wade Watts onnistuu pääsemään ensimmäisenä Pääsiäismunan jäljille, mutta kisassa on muitakin osaanottajia, eikä peli ole aina reilua: eritoten häikäilemättömän IOI-korporaation edustajat ovat valmiita käyttämään murhasta lähtien kaikki mahdolliset keinot päästäkseen tavoitteeseensa. Ja sen jälkeen alkavat Monty Python -repliikit lennellä, kolikkopelit kilistä ja valtavat mecharobotit ottaa mittaa toisistaan.

Star Wars -faneista kertovan Fanboys -elokuvan käsikirjoittaneen Ernest Clinen esikoisromaanissa "Ready Player One" (Gummerus, 2012) on vinkeähkö yhdistelmä lapsekasta seikkailua, viittauksia 1980-luvun populaarikulttuuriin ja vähän päälleliimatulta tuntuvaa media- ja yhteiskuntakritiikkä.

Kyllä tätä nörttikulttuurinsa tunteville aikuisille ja nuorille voi suositella ihan mennen tullen, mutta sellaiset lukijat, jotka eivät ole koskaan pelanneet tietokoneella mitään muuta kuin miinaharavaa tai eivät tiedä keitä ovat ritarit jotka sanovat NI!, voivat suosiolla jättää kirjan hyllyyn.

"Ready Player Onessa" on selkeät puutteensa, mutta kirja on kuitenkin sen verran mukaansatempaava, ettei kirjan lukemisessa pitkään hurahtanut.

Lähitulevaisuuden maailmassa nuoret luokitellaan erilaisiin ryhmittymiin sen mukaan, mitkä ovat heidän suurimpia vahvuuksiaan ja määrittävät heidän tulevaisuutensa. Viidentoista vanha Emmi Aalto on kuitenkin poikkeus. Potentiaali, jolla ei ole mitään erityisiä vahvuuksia. Väliinputoaja, josta oma perhekään ei tunnu välittävän.

Eräänä aamuna Emmi havahtuu tilanteeseen, jossa kaikki muut ihmiset vaikuttavat kadonneen jäljettömiin. Tampere on autioitunut täydellisesti ja kaikkialla on aavemaisen hiljaista. Emmi lähtee tutkimaan ympäröivää seutua saadakseen selville mitä on tapahtunut, mutta mysteerin verho ei ota raottuakseen, ei vaikka matkan varrella vastaan osuukin muutamia muita nuoria. Lisäjuonteensa tapahtumiin tuovat salaperäiset viestit, joissa on selkeä yhteys Emmin rakastamiin vanhoihin satuihin ja joiden lähettäjästä ei ole mitään selvyyttä.

Salla Simukan "Jäljellä" (Tammi, 2012) on äärimmäisen nuorten ja nuorten aikuisten romaani, joka tuo eräällä tavalla mieleen John Wyndhamin "Triffidien kapinan" tai Richard Mathesonin "Olen legendan" kaltaiset apokalyptiset genreklassikot, joissa yhteiskuntarakenne on äkillisesti romahtanut, entiset lainalaisuudet eivät pidä paikkaansa eikä päähenkilöllä ole muuta keinoa kuin yrittää selviytyä muuttuneessa ja vihamielisessäkin maailmassa.

Scifitarinanmiljöö on virkistävän kotoinen: tapahtumat alkavat Tampereelta, eikä vielä ensimmäisessä osassa päädytä Helsinkiä kauemmas. Kovin futuristiseksi ei tamperelainen maisema ole ehtinyt muuttua, mitä nyt pilvenpiirtäjiä on noussut katukuvaan ja uusi urheiluareenakin on rakennettu junaradan päälle. Stockmann ja monet muut tutut paikat löytyvät vielä entisistä osoitteistaan.

Suomalainen yhteiskunta on sen sijaan kokenut suurempia muutoksia, tosin kirjailija ei anna vielä tässä vaiheessa minkäänlaisia viitteitä siitä, mikä on moiseen kehitykseen johtanut.

Simukka kuljettaa juonta eteenpäin vaivattomasti, nojaten vauhdin ja vaarallisten tilanteiden sijasta henkilöittensä välisiin kemioihin sekä huikeaan visioon lähes tyystin tyhjentyneestä maailmasta. Varsinaisten tapahtumien lisäksi lukijalle tarjotaan koukkuja pysähtyä miettimään ympäröivää maailmaa ja siihen sisältyviä kysymyksiä.

Lukijan on vaikea laskea kirjaa kädestään, ja loppuratkaisu on todella koukuttava - niin koukuttava, että toisen osan haluaisi käteensä välittömästi eikä vasta ensi vuoden puolella.

"Kyllä. Minä tavallaan... kuumenen kun sinä suutelet minua." (s.228)

Sophie Jordanin "Liekki" (Nemo, 2011) aloittaa uuden luvun tai ainakin uuden kappaleen suomeksi julkaistujen paranormaalien romanssien maailmassa: jo puhkikulutettujen ihmissusien ja vampyyrien sijasta siinä marssitetaan parrasvaloihin lohikäärmeet. Lohikäärmeet. Ajatelkaapa sitä hetki.

"Liekin" päähenkilö on punahiuksinen nuori nainen Jacinda, joka on jossakin Yhdysvaltain vuoristossa asustelevan draakkilauman jäsen. Lohikäärmeistä polveutuvat draakit kykenevät evoluution seurauksena muuttamaan itsensä ihmishahmoon, mikä helpottaa tietenkin piiloutumista pahantahtoisilta metsästäjiltä.

Lohikäärmehahmossaan Jacinda kykenee lentämään ja ennen kaikkea syöksemään tulta, mikä tekee hänestä lauman keskuudessa hyvinkin haluttavan suvunjatkajan. Lauman tuleva alfauros onkin iskenyt silmänsä Jacindaan, mikä ei lämmitä sen enempää sankarittaremme kuin hänen lohikäärmeydestään vapaaehtoisesti luopuneen äitinsäkään mieltä.

Sankarittaremme on jäädä eräällä luvattomalla lentoretkellään metsästäjien saaliiksi, mutta jostakin selittämättömästä syystä söpö metsästäjäpoika päättääkin säästää hänen henkensä. Tapahtuman seurauksena Jacindan perhe joutuu kuitenkin pakenemaan lauman luota ja asettumaan surkeaan pikkukaupunkiin, jossa äiti toivoo tyttärensä luopuvan myös draakkihahmostaan ja alkavan elää tavallista ihmisen elämää.

No, kuten arvata saattaa, pikkukaupungin koulun käytävillä Jacinda kohtaa uudelleen salaperäisen metsästäjäpojan Willin, eikä romanssin puhkeamista pysty estämään edes se, että potentiaalisen appiukon kotisohva on päällystetty lohikäärmeen nahalla. Jaiks. Monenlaista muutakin draamaa on luvassa, eikä Jacindan auttaisi paljastaa kenellekään todellista olemustaan - mikä on tavallista vaikeampaa, sillä draakeilla on taipumus muuttua niin pelästyessään, kiihtyessään kuin kiihottuessaan...

"Liekki" on omassa sarjassaan viihdyttävä yläkoululaisille suunnattu fantasiaromaani, jonka lukaisee nopeasti läpi, kunhan ei vaan anna pikkuseikkojen häiritä itseään. Vinkkinä mainittakoon, ettei lukijan kannata liiemmin kiinnittää huomiotaan kirjan epäuskottavaan maailmaan, jossa helikopterein varustautuneet metsästäjät kyllä tietävät lohikäärmeiden olemassaolosta, mutta mitä ilmeisemmin muu ihmiskunta on täysin tietämätön matelijoista keskuudessamme.

Sankarittaren poteman teiniangstin määrästä tai kliseisistä sivuhahmoista ei kannata myöskään mieltään pahoittaa, ne kun kuuluvat jollakin tapaa genreen. Lohikäärmehahmoon myös tahtomattaan muuttuva päähenkilö olisi tarjonnut oivalliset mahdollisuudet myös kevyempään käsittelytapaan, mutta valitettavasti "huumori" ei kuulu kirjailijan sanavarastoon. Lukija saa kuitenkin nauttia parista tahattoman hupaisesta kohtauksesta, jossa sankaritar pelkää nenästään tupsahtavan liekkejä ja savua.

Terhi Rannelan ja Anneli Kannon "Tähystäjäneito" (Karisto, 2011) aloittaa uuden kotimaisen fantasiasaran Kuparisaaret. Ennakko-odotukset kirjaa kohtaan eivät olleet erityisen korkealla, mistä osakiitos Risingshadow.netin nuivalle arvostelulle. Alku ei myöskään antanut odottaa mitään erityisen kiehtovaa lukukokemusta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sen tiukemmin se tempaisi mukaansa.

Sarjan avausosan perusteella kirjan kohderyhmä löytynee ensisijaisesti yläkoululaisista, mutta kaipa tätä voisi jo kuutosluokkalaisillekin suositella. Väkivaltaa ei mukana juurikaan ole, mistä kirjailijoille täytyy antaa pisteet, joskin sen uhka on tavallaan läsnä koko ajan. Seksuaalisuutta käsitellään, osin melko hillitysti, osin vähän suorasukaisemminkin vihjaten. Lopputulosta olisi näiltä osin voinut hieman hioa yhteneväisemmäksi.

Naisnäkökulma on "Tähystäjäneidossa" voimakkaasti läsnä. Sukupuoleen liittyvistä perinteisistä asetelmista on pyöräytetty nurinniskoin, osa aika suorasukaisesti ja itsetarkoituksellisestikin; muun muassa Saramatian valtakunnan miehillä on paljon naisellisia ominaisuuksia, ja näiden sanotaan "flirttailevan, pynttäytyvän parhaimpiinsa, kikattelevan keskenään ja luovan tyttöihin ujoja katseita" (s. 37). Lisäksi päähenkilö tekee runsaasti töitä murtaakseen khalkoslaisten perinteiset käsitykset naiseudesta ja naisen asemasta sekä parantaakseen näiden asemaa.

Rannelan ja Kannon välinen yhteispeli sujuu saumattomasti, ja olisikin kiinnostavaa tietää enemmän romaanin kirjoitusprosessista. Lopputulosta voi mielestäni pitää kiinnostavimpana kotimaisena lasten ja nuorten fantasiasarjan avauksena sitten Reetta Aarnion "Maan kätkemien".

Englannin öistä taivasta halkova vihreä komeettasade näyttää komealta, mutta sen seuraukset ovat kohtalokkaita maailmalle sellaisena kuin me sen tunnemme. Leijonanosa ihmisistä nimittäin sokeutuu sen seurauksena, ja aikaisemmin niin vakaalta tuntunut yhteiskunta romahtaa lähestulkoon alkutekijöihinsä. Keskellä kulkutautien, erilaisten aseellisten ryhmittymien ja tappavan myrkyllisten, liikkumaan kykenevien triffidi-kasvien keskellä yrittää biologi William Masen seuralaisineen selviytyä keinolla millä hyvänsä.

John Wyndhamin "Triffidien kapina" (Otava, 1962) on erinomainen scifiä ja kauhua yhdistelevä romaani, jossa kuvataan ahdistavan realistisesti ihmiskunnan eloonjäämistaistelua maailmassa, jonka turvarakenteet ovat murtuneet täydellisesti. Hyvänä vertailukohtana voisivat toimia Richard Mathesonin aikalaisromaani [Olen legenda] sekä Robert Kirkmanin [The Walking Dead]in kaltaiset zombitarinat.

"Triffidien kapina" on aidosti kauhistuttava teos, mutta kirjan nimestä huolimatta suurinta pelkoa eivät aiheuta pirulliset kasvit, vaan toisten ihmisten mukaanaan luoma uhka. Wyndham ei anna suoria vastauksia perustavanlaatuiseen kysymykseen "Miksi?", mutta osoittaa kuitenkin syyttävällä sormellaan ihmiskuntaa, eikä luota täysin sen kykyyn oppia virheistään (vrt. John Christopherin scifiromaani "Tripodien aika"). Kylmän sodan aikaansama pessimismi ihmiskunnan tulevaisuuteen heijastuu tekstistä.

Harmillista kyllä, kirjasta ei ole otettu uusintapainosta sitten vuoden 1962, vaikka sellaisen se ehdottomasti ansaitsisi!

Jack syntyy Edinburghissa vuoden 1874 kylmimpänä päivänä. Yliluonnollisen kireä pakkanen vaurioittaa pienen pojan sydäntä, ja hänen kasvattiäitinsä, tohtori Madeleine, joutuu asentamaan hänen sydämensä paikalle käkikellon. Madeleine varoittaa, ettei poika saa rasittaa sydäntään liikaa, eikä missään tapauksessa rakastua, sillä silloin sydämesi kellon suuri tuntiviisari puhkoo ikuisesti ihoasi, luusi luhistuvat ja sydämesi mekanismi risahtaa rikki uudelleen.

Ei liene vaikea arvata miten tarinassa käy, kun teini-ikäiseksi kasvaneen Jackin elämään astuu kaunis laulajatyttö Miss Acacia, jonka perässä matkataan aina Andalusiaan saakka. Sankarimme kohtaa matkalla muun muassa Viiltäjä-Jackin ja Georges Mélièsin, josta jälkimmäisestä hän saa myös matkakumppanin ja ystävän.

"Sydämen mekaniikka" (Gummerus, 2011) on ranskalaisen Mathias Malzieun kolmas romaani. Malzieu tunnetaan kotimaassaan myös Dionysos-yhtyeen laulusolistina. Erikoista kyllä, Wikipedia mainitsee bändin vaikuttajiksi sellaisia nimiä kuin Tim Burton ja Roald Dahl, ja jälkimmäisenä mainitun lisäksi yhtyeen sitoo kirjalliseen maailmaan myös erinomainen sarjakuvataiteilija Joann Sfar, joka on laatinut sille levynkansitaidetta - muun muassa "La mécanique du cœur" -konseptialbumiin, joka kertoo saman tarinan kuin kirjakin.

En osaa sanoa Dahlista, mutta Burton tulee useampaan otteeseen mieleen, kun tarinaa lukee eteenpäin; "Corpse Briden" ja "Saksikäsi Edwardin" vinksahtanut romantiikka puskee tekstistä läpi. Elokuvana paketti saattaisikin toimia paremmin, tai miksei vaikka sitten musiikillisena elämyksenä, mutta kirjana ei niinkään. En ainakaan itse jaksanut sanottavammin innostua nopealukuisesta tarinasta, joka oli juoneltaan melko naiivi ja heppoinen, eikä kielen ajoittainen kauneuskaan pystynyt nostamaan sitä kuiville. Loppuratkaisu oli melkoisen epätyydyttävä, ja erityisen häiritsevää oli se, että päähenkilön nemesis oli hahmona kovin ponneton.

Matzieun kirja on kirhjastossa sijoitettu alustavasti aikuisten puolelle, mutta ehkä nuorista aikuisista saattaisi siitä huolimatta löytyä otollisempi kohderyhmä?

(Loppun vielä anaalinen neuvo aloitteleville kirjailijoille; mikäli tarinasi sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle, niin älä ota kirjaasi mukaan vertauksia, jotka käsittelevät jalkapallon MM-kisoja - olkoonkin että saat kirjan kanssa julkaistavalle konseptialbumillesi vierailevaksi tähdeksi Eric Cantonan).

Tarzan saa iskun päähänsä ja menettää muistinsa ollessaan noutamassa kultaharkkoja Oparin kaupungista. Se osoittautuu kohtalokkaaksi, sillä samaan aikaan petollisen belgialaisen sotilaskarkurin Albert Werperin ja kieron arabialaisen rosvopäällikön Ahmet Zekin johtamat joukot saapuvat Greystoken maatilalle pahat mielessään...

"Tarzan ja Oparin aarteet" (Karisto, 1945) on perusvarma viidakkoseikkailu, jossa ovat mukana kaikki sarjan peruselementit niin hyvässä kuin pahassakin. Lopussa paha saa palkkansa, mutta sitä ennen on ehditty joutua vangituksi, saada apua viidakon eläimiltä, mitellä voimia Numa-leijonan kanssa ja kohdata pahoja miehiä, joiden mielet ahneus sokaisee ja jotka luovat himokkaita katseita Janeen.

Kokonaisuuden kannalta kirjan kiinnostavin, joskin sen nimen huomioon ottaen yllättävän vähälle huomiolle jäävä elementti on muinainen Oparin kaupunki, jonka vihjataan olevan Atlantiksesta lähtöisin olevien asukkaiden perustama, ja jonka asukkaat - tavattoman kauniit naiset ja eläimelliset miehet - palvovat aurinkoa liekehtivänä jumalanaan ja uhraavat sille ihmisiä.

Lukija tapaa toistamiseen kirjasarjan ikimuistoisimpiin hahmoihin kuuluvan oparilaisten ylipapittaren La'n, joka on kuolettavan rakastunut Tarzaniin. La kuvataan täyttymättömän rakkauden vuoksi todellisena pulp-kirjallisuuden "La Donna é mobilena", joka häilyy vihan ja rakkauden välimaastossa, valmiina niin syleilemään apinamiestämme kuin iskemään terävän uhriveitsen hänen rintaansakin.

Heidän etunenässään samosi melkein alaston, verrattoman kaunis nainen. Hän oli Oparin La, liekehtivän jumalan ylipapitar, ja hänen kanssaan oli viisikymmentä kauheata pappia etsimässä pyhän uhriveitsen anastajaa. Ylipapitar oli suunniltaan vihasta, ja hänen sydämensä kiehui kiukua (sic) Apinain Tarzania kohtaan. [...] Tarzanin tulo oli herättänyt Lan rinnassa villin toiveen, että vanhan ennustuksen toteutuminen oli vihdoinkin likellä. Mutta vielä voimakkaammin se oli herättänyt rakkauden kuumen liekin [...] ja näin ollen rakkaus tullessaan hänen luokseen päästi valloilleen tuhansien sukupolvien kaikki tukahdetut intohimot, muuttaen Lan sykkiväksi, väräjäväksi kiihkon tulivuoreksi, ja kun kiihko ei saanut tyydytystä, muuttui tämä rakkauden, lempeyden ja uhraituvaisuuden voima oman tulisuutensa takia vihan ja koston virikkeeksi."

Priceless, sanoisi englantilainen!

"Tarzanin poika" on järjestyksessään neljäs viidakkomiehen seikkailuista kertova romaani, eikä yhtään hassumpi sellainen. Tarzanin pojan Jackin alias Korakin viidakkoelämään keskittyvä seikkailu pysyy hyvin koossa, vaikka onkin osin ennalta-arvattavissa, ja etenkin alkupuolella venyttää logiikan ja realismin rajoja uusiin ulottuvuuksiin.

Kirjallisuudentutkijat voisivat käyttää muutamia "Tarzanin pojan" kohtauksia malliesimerkkeinä siitä rasismista, joita Edgar Rice Burroughsin tuotannosta on löydettävissä. "Neekerit ovat väsymättömiä juttujen kertojia, toisin sanoen he ovat ihmisiä hekin", "Hänen primitiivisissä aivoissaan liikkuin monta pirullista kostosuunnitelmaa, joita hän ei kuitenkaan uskaltaisi toteuttaa joutuessaan kasvotusten hallitsevaan rotuun kuuluvan kanssa" ja sitä rataa. Lisäksi "julmat arabit" saavat melkoisesti ryöpytystä osakseen, ja syystä tai toisesta myös ruotsalaisten roolina on tässäkin kirjassa esiintyä konnan roolissa.

Burroughsin naiskuvan kannalta "Tarzanin poika" on yksi sarjan mielenkiintoisimmista kirjoista. Janen rooli on jälleen kerran pysytellä taka-alalla. Lukijan kannalta on mielenkiintoista huomata, ettei hän - esimerkiksi elokuvista täysin poiketen - ole lainkaan ihastunut miehensä menneisyydestä ja viidakkoelämästä, vaan pyrkii kaikin keinoin salaamaan sen pojaltaan.

Sen sijaan pienestä tytöstä vetreäksi viidakkojumalattareksi varttuva Mirjam saa yllättävänkin ison ja osittain myös toiminnallisen roolin. Naiseksi kasvamiseen liittyvät tässä tapauksessa myös miesten himokkaat katseet ja kiertoilmauksin peitetyt raiskausyritykset, joita esiintyy kirjassa useampia kappaleita. Tulikohan näitä lapsena tajunneeksi?

Seppo Ilmarin kääntämästä suomenkielisestä laitoksesta on vielä lopuksi todettava, että harvemmin vastaan tulee teoksia, joiden takakannen teksti olisi yhtä epäonnistunut.

Nuori englantilainen lehtimies toteaa, että tie naisen sydämeen kulkee urotekojen kautta, ja niinpä hän pestautuu persoonallisen professori Challengerin retkikuntaan, jonka tarkoituksena on lähteä etsimään todisteita kadonneen maailman olemassaolosta. Seikkailun aikana retkue vaeltaa halki villin viidakon ja joutuu täpäriin tilanteisiin niin verenhimoisten dinosaurusten kuin vihamielisten apinamiestenkin kanssa.

Arthur Conan Doylen "Kadonnut maailma" (Pellervo-seura, 1948) lienee useimmille suomalaisille lukijoille tutumpi BBC:n tuottamana minisarjana kuin kirjana, mikä selittynee sillä, ettei teoksesta olla otettu kuin kaksi painosta, vuosina 1916 ja 1948, ja kaiken lisäksi lukemani tuoreempi painos on lyhentäen suomennettu.

Se on harmillista, sillä kyllä "Kadonnut maailma" kestäisi lukemista tänäkin päivänä siinä missä vaikkapa aikalaisensa Edgar Rice Burroughsin seikkailuromaanit, jotka itse asiassa ovat hyvin samantapaisia niin tyylillisesti, asenteellisesti kuin kielellisestikin. Jos lukijan ei kykene astumaan kokonaan vanhaan maailmaan, jossa miehet ovat miehiä, naiset statisteja, villit villejä ja jännittäviäkin tapahtumia kuvaillaan hämmentävän spartalaisesti selostaen, taitaa "Kadonnut maailma" jäädä häneltä kokonaan löytämättä.

Englanninkielisessä maailmassa "Kadonnut maailma" on jonkinlainen klassikko, joka kirjalijan tuotannossa kalpenee ainoastaan Sherlock Holmes -seikkailuille, joten ehkäpä uusi painos saadaan joskus vielä suomeksikin!

Lähitulevaisuudessa ihmisen valinnanvapaus on rajoitettu minimiin ja meidän elämäämme ohjailee Yhteiskunta, joka päättää niin ammatistamme, ruoastamme, kulttuuriharrastuksistamme, puolisostamme kuin kuolemamme ajankohdastakin. Vuosittaisessa paritustilaisuudessa jokainen osallistuja saa nähdä ensimmäistä kertaa tulevan kumppaninsa, jonka Yhteiskunta on katsonut hänelle parhaiten sopivan. Seitsemäntoistavuotias Cassia näkee näyttöpäätteeltään aluksi parhaan ystävänsä Xanderin kasvot, mutta niiden lisäksi ruudulla välähtää myös toisen tyypin naama. Kuka onkaan hänelle se oikea? Ja mikäli Yhteiskunta tekee virheitä tässä asiassa, niin voiko se erehtyä useamminkin?

Ally Condien "Tarkoitettu" (Tammi, 2011) aloittaa uuden, nuorille aikuisille suunnatun scifi-sarjan, jota on verrattu Suzanne Collinsin mainiohkoon "Nälkäpeliin". Vertailu ei ole niin hedelmällistä kuin odottaa saattaisi. "Nälkäpeli" on huomattavasti vauhdikkaampi ja toimintapainotteisempi, kun taas "Tarkoitetun" ensimmäinen osa keskittyy enemmän ihmissuhteiden vatvomiseen sekä henkilöiden ja miljöön esittelemiseen. Kaikki viittaisi kuitenkin siihen, että jatkossa alkaa tapahtua enemmän.

Suurimmaksi ongelmaksi omalla kohdallani muodostui se, ettei kirjan kuvaama dystopia tuntunut erityisen uhkaavalta tai ahdistavalta, vaikka Yhteiskunnan valtaa yli yksilön pyrittiinkin korostamaan.

Lilja yllättää miehensä petipuuhista vieraan naisen kanssa, ja muuttaa sen seurauksena omilleen vanhaan kotitaloonsa. Elämä näyttää asettuvan uomilleen, mutta pian alkaa tapahtua outoja: valot syttyvät ja sammuvat itsestään, tavaroita putoilee seiniltä, peilissä näkyy tummia häivähdyksiä ja kellarin lattialle ilmestyy omituinen musta läikkä. Lilja alkaa entistä useammin nähdä ahdistavia unia ja näkyjä, ja pian alkaa vaikuttaa siltä, että kaiken takana on jokin sellainen, joka ei ole tästä maailmasta - ja kaiken lisäksi Liljan äiti näyttää tietävän asioista enemmän kuin haluaa kertoa.

Mia Vänskän esikoisteos "Saattaja" (Atena, 2011) alkaa ihan lupaavasti ja sisältää muutaman kohtalaisen hyytävän kohtauksen, mutta teksti taantuu viimeistään puolivälin jälkeen lähestulkoon yhtä hölmöksi kuin Mikko Karpin kauhua, fantasiaa ja suomalaiskansallista perinnettä yhdistelevä "Väinämöisen vyökin". Loppuratkaisu on naiivi, eivätkä henkilöiden kohtalot jaksa sanottavammin kiinnostaa. Kustantajan Stephen King -vertaukset eivät tunnu oikeutetuilta, tosin täytyy myöntää, etten ole angloamerikkalaisen kauhun bestselleristin huonoimmiksi haukuttuja romaaneja lukenut...

Yläastetta käyvä Ramona on luokkaretkellä Italiassa tutustumassa muinaisen Pompeijin kaupungin raunioihin, kun hän saa oudon päänsärkykohtauksen, ja vetäytyy lepäämään hetkeksi syrjään koulutovereistaan. Kun sankarittaremme havahtuu, on rauniokaupunki herännyt eloon, ja hän tajuaa kauhukseen siirtyneensä ajassa taaksepäin, kohtalokkaaseen vuoteen 79 eaa saakka. Sankarittaremme tutustuu paikalliseen perheeseen, ja kiintyy erityisesti sen poikaan, suunnilleen samanikäiseen ja söpöksi mainittuun Theoon - mutta saako hän vakuutetuksi uudet ystävänsä siitä, että tulivuori on purkautumassa ja kaupungin tuho lähellä?

Kim M. Kimseliuksen "Paluu Pompeijiin" (Karisto, 2006) aloittaa Aikamatkaajat-sarjan, jonka suomentaminen on näillä näkymin tainnut jäädä kahteen satunnaiseen osaan. Kyseessä on hyvin perinteinen aikamatkustus-tarina, jossa päähenkilö tulee sattuman oikusta tempaistuksi toiseen aikakauteen.

Sarjan ensimmäinen osa on salaopettavainen, eli lukija tulee seikkailun lomassa oppineeksi jotakin historiasta; tässä mielessä kirja muistuttaa hieman toista ruotsalaista aikamatka-teemaista nuortenromaania eli Finn Zetterholmin "Lydian salaisuutta". Kirjailija joutuu kuitenkin venyttämään hieman logiikan rajoja, sillä selvittämättä jää muun muassa se, miksi ruotsalainen Ramona ja roomalainen Theo pystyvät kommunikoimaan keskenään ongelmitta.

No joo. "Paluu Pompeijiin" ei sisällä sen enempää kielellistä ilotulitusta kuin juonellista omaperäisyyttäkään, mutta sen verran onnistunut seikkailu on kuitenkin kyseessä, että arvosteluun voi laittaa ihan hyvällä mielin kolme tähteä.