Matti Karjalainen

Markku Sadelehdon toimittama kokoelma "Englantilaiset aaveet" (WSOY, 1994) sisältää kuusitoista englantilaista kummitustarinaa, jotka ovat paria poikkeusta lukuunottamatta lähtöisin 1900-luvun alkupuolelta.

W.F. Hartleyn "Käsi" on vallan mainio, hivenen humoristinen tarina toveruksia vainoavasta irtokädestä, ja oli ainakin allekirjoittaneesta kokoelman onnistunein osanen. Algernon Blackwoodin persoonallinen "Pajut" ja Hugh Walpolen "Taikalakki" olivat myös kelvollisia, mutta siihenpä lähes 500-sivuisen kokoelman anti melkein jäikin.

En tiedä oliko vika lukijassa vai korkealle nostetuissa ennakko-odotuksissa, mutta melkoisen puuduttava kokemus tämä kirja oli.

Hän nukkuu munasiltaan vaikka lumihangessa
eikä hirviöistä ole hälle vastusta
joskus velhon loitsu väkevä pään sekoittaa
on elämänsä täynnä miekkaa sekä magiaa
Conan Barbaari, villi cimmerialainen
vyöllään miekka niin tuhovoimainen...
(Rock Siltanen Group: Conan Barbaari, 2023)

Vaellusvuotensa taakse jättänyt Conan on kohonnut Aquilonian kuningaskunnan valtaistuimelle, mutta hänen kruununsa on vaarassa. Neljä juonittelijaa herättää henkiin kolmetuhatta vuotta vanhan velhon Xaltolunin ja Laillisen hallitsijan armeija onnistutaankin voittamaan mustan magian avulla. Conan jää vangiksi, mutta onnistuu pakenemaan tyrmästä kauniin orjatytön Zenobian avustamana. Ja sen jälkeen barbaarimme aloittaakin pitkän ja vaarallisen vaelluksen, tarkoituksenaan saada käsiinsä Ahrimanin sydämeksi kutsuttu maaginen jalokivi, joka on ainoa keino kukistaa kamalia suunnitteleva Xaltoulun.

Robert E. Howardin "Lohikäärmeen hetki" (Jalava, 2023) on ainoa täyspitkä Conan Barbaarista kertova täyspitkä romaani, joka kuitenkin julkaistiin lopulta jatkokertomuksena Weird Tales -lehdessä v. 1935-1936 kun kirjan kustantajaksi kaavailtu puulaaki meni konkurssiin.

Ei tämä suoraan sanottuna ollut mitenkään kovin kummoinen romaani. Howardin tekstissä on paljon kiinnostavia aineksia, mutta kokonaisuus on vähäsen sekava. Sivuhenkilöitä on turhan paljon ja monet juonikuviot tuntuvat melko irrallisilta. Kautta Kromin, taisi mennä vähän hukkaan tämäkin aika - tai ehkä ei sittenkään ihan täysin hukkaan. Olen nyt ainakin vähän yleissivistyneempi ja Edgar Rice Burroughsin Tarzan-tarinoiden ystävänä arvostin kyllä reippaan suoraviivaista pulp-henkeä.

"Kirves putosi huimassa kaaressa ja aquilonialainen valahti kirkaisten polvilleen pidellen katkenneen käsivartensa tynkää, josta suihkusi verta. Käsi oli silpaistu poikki kyynärpään kohdalta ja kirves oli jatkanut matkaansa upoten suvälle miehen kylkeen niin että sisälmykset pursusivat ulos.
"Loju siinä ja vuoda kuiviin", Conan murahti paiskaten kirveen inhoten pois. "Lähdetään, kreivitär." (s. 120-121)"

Edgar Rice Burroughsin Urhea Tarzan (Kauppakirjapaino, 1973) tarttui hetken mielijohteesta hyppysiini, ja sehän tempaisi mukaansa niin kuin vain nostalginen pulp-viihde parhaimmillaan voi. Luin Tarzan-kirjoja kymmenen ikävuoden kieppeillä, osan useampaan otteeseen, mutta tästä nimenomaisesta kirjasta ei ollut jäänyt mielikuvia. Erikoista sinänsä, sillä tässä oli melkoisesti menoa ja meininkiä jo sadan ensimmäisen sivun jälkeen.

Tarinaan sekoittuivat muun muassa sukurutsan rappeuttama heimo, jonka jäsenet saavat epileptisiä kohtauksia ja harjoittivat vanhatestamentillisia ihmisuhreja, lentämistä harrastava englantilainen perijätär, geologi-lukutoukan ja chicagolaisen gangsterin muodostama safariretkikunta ja venäläinen kommunistiagentti, joka oli saanut itseltään Stalinilta käskyn tappaa apinain Tarzan. Lisäksi menin laskuissa sekaisin montako kertaa joku joutui vangiksi tai joutui kissapedon hyökkäyksen kohteeksi.

Ei kai tämmöisen parissa voi olla viihtymättä? Ja kyllä, tiedostan hyvin että Tarzan-sarja on nykymittapuulla kaamean rasistinen ja muutenkin poliittisesti epäkorrektia fiktiota, mutta lukemisto täytyy suhteuttaa julkaisuaikaansa. Maailma oli kovin erilainen 30-luvun alussa. Lasten- ja nuortenkirjallisuudeksihan Tarzaneita ei myöskään ole alun perin tarkoitettu, vaikka sarja sellaiseksi meillä kirjastossa luokiteltiin.

Jokainen Tarzan-kirjoja lukenut tietää, että Afrikan viidakot kätkevät uumeniinsa ihan älyttömästi erilaisia kadonneita kaupunkeja ja sivilisaatioita, mutta sarjan seitsemästoista osa "Tarzanin kaksoisolento" (Karhu, 1952) pystyy tuomaan kuluneeseen asetelmaan vielä jotain uutta.

Kerran tooisiensa jälkeen tyttö yritti vakuuttaa itselleen, että näki unta. Kaikki hänen entiset kokemuksensa, ja tietonsa todistivat nämä viime tuntien aikaiset fantastiset kokemukset täysin mahdottomiksi. Ei voinut olla olemassa sellaisia otuksia kuin englantia puhuvia, pelttoja viljeleviä ja kivilinnoissa asuvia gorilloja. (s. 107)

... joilla on vieläpä sellaisia nimiä kuin Henrik VIII, Thomas Wolsey ja Katariina Aragonialainen. Ja tästä kaikestahan on kiittäminen kahjoa englantilaissyntyistä tiedemiestä, jonka geenikokeet ovat menneet varsin pitkälle, itse asiassa niin pitkälle että hän tehnyt itsestään ihmisapinan ja ihmisen välimuodon ja kutsuu itseään Jumalaksi!

Ei siis ihme, että parinsadan sivun mittaisessa kirjassa Tarzan joutuu siis tekemään hiki hatussa hommia saadakseen pelastettua amerikkalaisen elokuvaryhmän niin kuolemalta kuin sitä kamalammalta kohtalolta!

Morrigan Korppi täyttää kohta yksitoista vuotta. Synttärijuhlista on tulossa kaikkea muuta kuin hilpeät, sillä perhettä asia ei voisi vähempää kiinnostaa, ja kaiken lisäksi sankarittaremme on määrä heittää henkensä samaisen päivän iltana. Näin sanoo ennustus, sillä Morrigan on kirottu. Äitipuolikin käy ottamassa jo mittoja sopivaa arkkua varten.

Lopulta käy kuitenkin niin, että ennustus ei toteudukaan, sillä viime hetkillä paikalle saapuu erikoinen mies (Jupiter Pohjoinen) vähintään yhtä erikoisella kulkupelillä (valtavalla mekaanisella hämähäkillä) ja tempaisee Morriganin mukaansa Nevermoorin maagiseen valtakuntaan. Nyt Morriganille tarjotaan mahdollisuutta päästä mukaan maineikkaaseen Meineikkaaseen seuraan, joka on paljon muutakin kuin koulu. Se on perhe. Perhe, joka pitää sinusta huolen ja hoitaa asioitasi koko elämäsi ajan. (s. 116).

Seuran ovista ei kuitenkaan kävellä sisään tuosta vaan. Morriganin on suoriuduttava neljästä toinen toistaan vaikeammasta kokeesta. Vaikein osio koskee erityiskykyä - eikä hänellä tietääkseen ole sellaista. Lisäksi pari kilpailijaa osoittautuu melko inhottaviksi tapauksiksi, taustalla vaanii kammottava Savun ja varjon jahti, ja kaupungilla liikkuvat hurjat huhut Meiniosepästä, jonka läsnäolo tietää verta, tuhoa ja kuolemaa.

Jessica Townsendin "Nevermoor: Morriganin koetusten" (Otava, 2018) ympärille kasattiin hurjaa etukäteispöhinää niin maailmalla kuin meillä; muistan törmänneeni kirjaan ensimmäistä kertaa kun Helsingin Sanomat teki siitä massiivisen ennakkojutun. Vertailuja Siihen-joka-mainitaan-aina ei voitu tietenkään välttää.

No, kieltämättä Nevermoorin lähtökohdissa onkin aika lailla samaa. Sankarittaren kotiolot ovat ankeaakin ankeammat, yksitoistavuotissynttärit merkitsevät käännekohtaa ja niin edespäin. Jonkinlaisia viboja voi löytää myös Nälkäpelin kilvoittelusta, ja Jupiter Pohjoisen eksentrisestä hahmosta ja Nevermoorin maailmasta tuli mieleen myös Jalin ja suklaatehtaan vinksahtanut miljöö.

Lopulta kirjaan on kuitenkin saatu puhallettua sen verran mukavasti omaperäisyyttä, ettei se tunnu halvalta plagiaatilta. Tarina on muutenkin ihan mukaansatempaava, ja henkilökaartiin mahtuu kohtalaisen kiinnostavia persoonia, kuten vaikkapa jättimäinen magnifikatti Fenestra tai jossakin hyvän ja pahan välimaastossa liikuskeleva mesmeristi Sointu Mustapalo.

Nevermoor jättää avoimia kysymyksiä roikkumaan ilmaan, sillä kirjailija ei selitä maagista maailmaa ja sen ominaisuuksia tyystin puhki. Meinioidenkin syvin olemus jää vielä pikkuisen arvoitukseksi. Joutuuko tässä nyt lukemaan vielä toisenkin osan...

Lähtökohtaisesti suosittelisin kirjaa alakoulun isommille oppilaille, mutta pistetään tämä nyt kevyempänä vaihtoehtona mukaan yläkoulujen genrevinkkauksiin. Oppilaille voi ainakin mainita, että sarjasta on suunnattu yhdeksänosaista, ja meno tulee varmasti synkkenemään jatkossa.

Rick Riordanin "Syvyyksien tytär" (Otava, 2022) on suositun amerikkalaiskirjailijan seikkailuromaani, jossa unohdetaan vaihteeksi mytologiat ja käydään Jules Vernen tieteisklassikoiden Sukelluslaivalla maapallon ympäri (lapsuuden suosikkejani) ja Salaperäinen saari kimppuun.

Viidentoista kieppeillä oleva Ana Dakkar opiskelee Harding-Pencroft -akatemiassa, josta valmistuu tulevaisuuden lupauksia kaikenlaisiin huipputason merellisiin tehtäviin. Ja sitten tapahtuu kamalia: kilpaileva koulu Land-instituutti tuhoaa opinahjon tuhoisassa torpedoiskussa. Henkiin jää vain kourallinen oppilaita ja tohtori Hewitt. Myös Anan isoveli saa surmansa.

Välittömästi iskun jälkeen Analle määrätään oma henkivartija ja hänen turvallisuutensa on nyt kaikkien prioriteettilistalla ykkösenä. Juttu on nimittäin niin, ettei Ana tiedä kaikkea suvustaan: hän on itsensä kapteeni Nemon jälkeläinen ja samalla ainoa henkiin jäänyt, jolla on kyky käsitellä myyttisen kapteenin jälkeensä jättämää huipputeknologiaa, mukaan luettuna sukellusvene Nautilus. Nyt Anan on vain pysyteltävä hengissä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä iskusta selviytyjien joukossa saattaa olla petturi...

Lopputulos on vauhdikas seikkailu, jota voisi kai tarjota parhaiten varttuneemmille alakoululaisille, joita juonen yleinen hömelöys kaikkine epäuskottavuuksineen ei niin kamalasti vaivaa. Romanttinen puoli kirjassa on jätetty viitteelliseen rooliin. Ana on ruskea hindutyttö ja hänen paras ystävänsä kuuluu autismikirjon piiriin, joten samaistumismalleja löytyy moneen lähtöön.

Vaikka loppuratkaisu tarjoaisi periaatteessa mahdollisuuden jatko-osille, taitaa kyseessä olla silti yksittäinen romaani. Ihan hyvä niin. Elokuvaversio on kuitenkin luvassa lähitulevaisuudessa, ja kieltämättä tarina on helppo kuvitella puolentoista tunnin Disney-leffaksi puristettuna. Lupaan syödä hattuni, jos loppukohtauksessa ei ole auringonlaskuun seilaava sukellusvene, joka saa kaverikseen merestä ponnahtavan delfiinin...

Vaikka kotimaisia lohikäärmenovelleja sisältävä "Käärmeenliekit" (Osuuskumma, 2015) sisälsi muutaman ihan kelvollisen tarinan ja aihetta oli yritetty lähestyä ilahduttavan monesta erilaisesta näkökulmasta, niin kokonaisuus ei kyllä jaksanut pahemmin sytyttää. Eniten taisin tykätä J.S. Meresmaan Tampereelle sijoittuvasta vaihtoehtohistoriallisesta "Hyvästä emosta", eikä Jussi Katajalan "Lento OA1701" ollut sekään hassumpi.

Odd Thomas on 20-vuotias nuorukainen, jolla on ns. kuudes aisti, kyky nähdä kuolleita ihmisiä (joiden joukkoon kuuluu muun muassa sentimentaalinen Elviksen haamu) ja muita yliluonnollisia olentoja - kuten bodacheja, varjomaisia henkiolentoja, joiden läsnäolo ennustelee väkivaltaa ja kuolemaa. Jokin paha uhkaa Pico Mundon pikkukaupunkia, eikä kukaan muu pysty pysäyttämään sitä kuin Odd Thomas parin uskotun ystävänsä kanssa.

Dean Koontzin "Odd Thomas : Hiljaisten kaupunki" (Gummerus, 2006) on ihan luettava viihdekirja, jossa ainakin allekirjoittaneen huomio kiinnittyi veren ja suolenpätkien sijasta kirjailijan kauniiseen tapaan kuvata Odd Thomasin ja hänen rakastettunsa Stormy Llewellynin välistä suhdetta. Lisäksi kirjailija käyttää sujuvasti minä-kertojaa, mikä tuo etäisesti mieleen Raymond Chandlerin dekkarit, onhan juoni paikoitellen muutenkin lähempänä rikos- kuin kauhuromaania.

Richard Adamsin "Ruttokoirat" (WSOY, 1978) tuli tutuksi jo melko pienenä, kun jo edesmennyt tätini minulle kirjaa kovasti kehui. En kuitenkaan saanut kirjaa luettua ennen kuin nyt, eikä se kyllä mikään lastenkirja olekaan, vaikka koirista kertookin.

Nipsu ja Räyhkä -nimiset koirat pääsevät pakoon Englannin järviseudulla sijaitsevasta koe-eläinlaboratoriosta, jossa ne ovat joutuneet karmaisevien kokeiden uhreiksi. Selviytyäkseen kovassa maailmassa niiden on omaksuttava villieläinten tavat, missä apua tarjoaa repo. Lampaiden saalistaminen saa vaan paikalliset farmarit takajaloilleen, ja pian elikot saavat paeta henkensä kaupalla jopa armeijan helikoptereita. Lehdistö on nimittäin saanut vihiä, että karkulaiset saattavat kantaa mukanaan tappavaa paiseruttoa, ja kaiken lisäksi niiden eteen osuu murhenäytelmä jos toinenkin...

Lupaavasta asetelmastaan huolimatta kirja oli pienoinen pettymys, mihin saattoivat toisaalta vaikuttaa Ruohometsän kansan korkealle asettamat odotukset. Lievästi raskassoutuisesta kirjasta on kyse, mihin vaikuttavat niin kunnianhimoinen kerrontatekniikka tajunnanvirtamaisine osuuksineen kuin murteisiin tukeutuvan suomennoksen ajoittainen kömpelyys. Loppuratkaisu ei sekään vastaa ihan odotuksia.

Siitä huolimatta koirien pakomatkan kuvaus ja kirjailijan eläinkokeiden vastainen ote saavat lukijan heltymään kolmen tähden verran. 

Roald Dahlin "Iso kiltti jätti" (Art House, 2016) jäi minulta lapsena lukematta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kuten klisee kuuluu. Ja kyllä tämä olikin jännittävä tarina!

Sohvi on pikkuinen orpotyttö, joka eräänä yönä sattuu näkemään ikkunastaan, kuinka seitsemän metriä korkea jättiläinen kulkee mustaan viittaan pukeutuneena ja puuhailee jotain hämäräperäistä. Sohvi joutuu jättiläisen sieppaamaksi ja kuljetetaan halki aavikkojen jättiläismaahan, jossa asustaa joukko toinen toistaan kammottavampia jättiläisiä, joilla on Verikorston ja Penskanpurijan kaltaisia nimiä, ja jotka toden totta syövät ihmisiä elävältä.

Luojan kiitos Sohvin kaapannut jättiläinen on kilttiä sorttia, joka syö olosuhteiden pakosta vain perskurkkana-nimisiä vihanneksia ja samalla huolehtii siitä, että me näemme öisin sopivia unia. Sohvi ja IKJ alkavat yhdessä suunnitella keinoa pysäyttää ilkeät jättiläiset, ja siihen tarvitaan avuksi itseään presidenttiä...

"Iso kiltti jätti" muistuttaa kaikessa karmeudessaan hieman Dahlin toista mestariteosta Kuka pelkää noitia. Ihmislihasta nauttivat jättiläiset eivät vain suunnittele metsästysretkiään, vaan käyvät tuumasta toimeen. Sääliksi käy edelleen niitä kahdeksaatoista tyttöä Sysmän kesäleiriltä... Huumoria on toki mukana, mutta se on mustanpuhuvaa sekin.

Tuomas Nevanlinnan käännös on vinkeä. Kouluja käymättömän IKJ:n omaperäinen puheenparsi tuo mieleen John Lennonin sepustukset teoksessa Hispanialainen jakovainaa. Lisäksi teksti on lokalisoitu meikäläisiin oloihin vastaavaksi. Englannin kuningattaresta on tosiaan tullut Suomen presidentti, ja aikannimistössä vilahtelevat porit, helsingit, kangasalat ja nokiat. En tiedä, olisiko tämä ollut välttämätöntä, mutta kenties jotkut alkupuolen sanaleikeistä on saatu toimimaan näin paremmin.

J.K. Rowlingin "Ikkabog" (Tammi, 2020) on tekijänsä ensimmäinen lastenromaani sitten Harry Potter -sarjan päättymisen, mutta riemu tästä on jäänyt ehkä hieman kirjailijan kyseenalaisista some-näkemyksistä aiheutuneen myrskyn jalkoihin. Rowling kirjoitti "Ikkobogin" Potterien lomassa ja hyllytti sen sitten koska ei halunnut julkaista heti perään lastenkirjaa. Koronapandemian myötä teos viimeisteltiin siihen muotoon jossa se nyt julkaistiin. Suomalaisen kirjan kuvituksesta vastaavat kilpailuun osallistuneet 5-12 -vuotiaat lapset, mikä on ideana varsin mukava.

Lasten saturomaanista on tosiaan kyse, mutta ihan pienemmille ja herkimmille muksuille en menisi kirjaa iltasaduksi lukemaan, sen verran hurjaa ja väkivaltaista on meno. Esimerkkikatkelmana voisi käyttää tätä:

Sotilaat kantoivat Tuhtin ja vaimon, joilla ei ollut lapsia, talosta ulos sidottuina ja suukapuloituina, ja heittivät heidät vankkureihin. Voin yhtä hyvin kertoa jo nyt, että Tuhti ja hänen vaimonsa tapettaisiin ja ruumiit haudattaisiin metsään juuri samalla tavalla kuin sotamies Jousen oli ollut määrä hävittää Lilja.". (s. 168)

Tai sitten tätä:

Pieni hautausmaa orpokodin takaan vastaanotti tasaisena virtana Matteja ja Maijoja, jotka kuolivat ruoan, lämmön ja rakkauden puutteeseen ja jotka haudattiin ilman että kukaan tiesi heidän oikeita nimitään, vaikka toiset lapset surivat heitä kyllä. (s. 245)

Hyvää yötä, nukkukaa hyvin!

Vanhemman lukijan näkökulmasta kirja kertoo heikon monarkian ajautumisesta sotilasdiktatuuriin, jossa todellista valtaa käyttävät häikäilemättömät neuvonantajat välineinään sensuuri, valehteluun pohjautuva tiedonvälitys, poliittiset vangit ja vastustajien murhauttaminen. Linkkejä nykyiseen maailmanmenoon on siis enemmän kuin tarpeeksi.

Synkänpuoleinen kertomus on vauhdikkaasti kirjoitettu ja ahmin sen varsin nopeasti viikonlopun aikana.

Oletteko kuulleet juttua nunnasta, kääpiöpeikosta ja kahdesta identtisestä kaksosesta?

Jos vastauksenne on myöntävä, niin olette lukeneet todennäköisesti irlantilaisen Eoin Colferin uutuusromaanin "Fowlin kaksoset" (WSOY, 2020), ja haluatte siinä tapauksessa huomauttaa, että kirjassa merkittävää roolia näyttelevät myös ikuista elämää tavoitteleva herttua ja hybridikeiju.

Colferin fantasiatarina on turboahdettua toimintaviihdettä, jossa ei ole pahemmin hengähdystaukoja. Sankareina toimivat Artemis Fowlin pikkuveljet Myles ja Beckett, joista ensiksimainittu on huippuälykäs ja toinen vähän jotakin muuta. Kaksikko säntäilee pitkin ja poikin Eurooppaa, ja joka paikassa joudutaan hengenvaaraan tai sitten jotakin räjähtää tai muuten vaan tuhoutuu. Teknologiset vimpaimet näyttelevät yhtä suurta roolia kuin magiakin. Juonta on höystetty huumorilla, joka ei ole mitenkään ratkiriemukasta, vaikka myönnänkin hymyilleeni koko ajan inhimillisemmäksi muuttuvalle tekoälylle.

Luullakseni kirjaa voisi suositella alkuperäisestä Artemis Fowl -sarjasta nauttineiden lukijoiden lisäksi vaikkapa Rick Riordanin kirjojen ystäville.