Matti Karjalainen

Cassandra Clare ja Holly Black ovat tahollaan pärjäilleet ihan mukavasti lasten ja nuorten genrekirjallisuuden parissa, mutta mitäpä mahtaa syntyä kun kaksikko yhdistää voimansa viisiosaisen Magisterium-sarjan aloittavan "Rautakokeen" (Otava, 2015) myötä? Ei oikeastaan mitään ihmeellistä, vaikka toisinkin olen kuullut väitettävän.

"Rautakoe" on kaikin puolin melko tavanomainen fantasiaromaani, joka olisi yhdentekevyyden suosta noustakseen kaivannut ainakin kiinnostavampia henkilöhahmoja ja paremmin pohjustetun maailman. Lukiessa juolahti mieleen yksi jos toinenkin epälooginen juttu, mutta lopulta lakkasin vaan välittämästä. Loppuratkaisukin oli nähtävissä.

Ja tosiaan: vaikka jokaista magiaa ja velhoutta sisältävää fantasiaromaania onkin hieman hedelmätöntä verrata siihen yhteen tylypahkalaiseen poikaan, niin ei siitä silti pääse mihinkään, että yhtäläisyyksiä J.K. Rowlingin saagaan on melko paljon.

Jottei ihan moittimiseksi menisi, niin todettakoon, että fyysisesti vajavainen päähenkilö oli ihan kiinnostava veto kirjailijakaksikolta.

Liv Silber -niminen teinityttö muuttaa kirjan alussa Lontooseen, jossa hän joutuu opettelemaan tulemaan toimeen äidin uuden miesystävän ja hänen hienostokoulua käyvien lastensa kanssa. Ja ihan niin kuin siinä ei olisi vielä kylliksi, Liv huomaa öisin seikkailevansa unissa uuden velipuolensa ja hänen törkeän hyvännäköisten kavereittensa kanssa - ja kaiken lisäksi kaikki tuntuvat näkevän samaa unta ja muistavan ne aamulla. Touhu ei vaan ole vaaratonta, ihmisten salaisimpiin toiveisiin ja pelkoihin käsiksi pääsy kun takaa heihin miltei rajattoman vallan, ja kaiken lisäksi seurakunta tuntuu flirttailevan niin unissaan kuin valveilla ollessaan pahuuden voimien kanssa.

Kerstin Gierin "Lupaus : Unien ensimmäinen kirja" (Gummerus, 2015) herätti ennakkoon tavallista enemmän mielenkiintoa, sillä olin kuullut runsaasti kehuja kirjailijan tuotannosta, eikä saksalaista nuortenkirjallisuutta tule muutenkaan liiaksi asti luettua.

"Lupaus" sekoittaa genrerajoja ja yhdistelee toisiinsa fantasiaa, kauhua ja romantiikkaa. Teini-ihkuttelu tuntuu paikoitellen hieman ylitsepursuavalta, mutta on kohderyhmästä varmaan tosi ihanaa. Lisäksi mukana on hieman koulumaailmaan perustuvaa teinidraamaa ja salaisuuksia. Kuka mahtaa olla Secrecy-nimimerkkiä käyttävä bloggaaja, joka tuntuu tietävän kaiken mitä oppilaitoksessa tapahtuu (vähän niin kuin Gossip Girl -kirjasarjassa, muistelisin)? 

Gier kirjoittaa parhaimmillaan oikein viihdyttävästi ja hauskasti, mutta ei ole parhaimmillaan tai omaperäisimmillään kuvatessaan synkempiä kohtauksia, tosin aina täytyy arvostaa kohtausta, jossa piirrellään pentagrammeja, poltetaan kynttilöitä ja manataan demoneja Highgaten hautausmaan kaltaisessa paikassa. Whee! Hats off to Dennis Wheayley!  Jotkut juonikuviot tuntuivat minusta vähän epäuskottavilta, mutta eipä tämmöistä turhan vakavasti kannata ottaa muutenkaan.

"Lupaus" ei ole hassumpi genrensä edustaja, ja vaikka setämies ei kirjasta niin hirveästi irti saanutkaan, tuntuu se arvostelujen perusteella viehättävän kohderyhmää eli karkeasti ottaen yläkoululaisia.

Richard Farrin "Tulenetsijät" (Otava, 2015) alkaa kohtalaisen kiinnostavana trillerinä, jossa seitsemäntoistavuotias nuorukainen joutuu tekemisiin salaperäisen uskonlahkon ja sen karismaattisen johtajan kanssa. Historia, uskonnot, ideologiat, arkeologia ja kielitiede näyttelevät tarinassa merkittävää roolia. Peruspalikat ovat siis kohdallaan.

Lukiessani huomasin hetkittäin miettiväni, että mahtaakohan tämä ylöstempauksineen mennä uskonnollisen jännityskirjallisuuden genreen Tim LaHayen ja kumppaneiden joukkoon, mutta ei sittenkään. Lopputulos on jotakin ja James Bondin sekoitus; rikkaiden ja vaikutusvaltaisten tahojen kanssa ollaan tekemisissä, maailmoja syleilevien arvoitusten kanssa ollaan tekemisissä ja pitkin ja poikin maailmaa sinkoillaan, Seattlesta Tulimaahan ja Kreikan saaristosta Ararat-vuoren rinteille.

No, mitäpä tästä sanoisi? Ei tämä ollut ainakaan helpoin mahdollinen nuortenkirja ollut, ja saatoin pudota itsekin välillä kärryiltä kuka oikein oli kuka (voi toki johtua siitäkin, että jossakin vaiheessa lakkasin välittämästä). Mielenkiintoista kyllä, romanttinen sivujuonne puuttuu kokonaan, vaikka sellaiselle olisi ehkä ollut tilausta.

Loppuratkaisu ei ole kovin ihmeellinen ja homma menee muutenkin vähän turhan kosmiseksi minun makuuni. Myös päähenkilön kaikkivoipaisuus tuppasi ärsyttämään: kaikki onnistuu ihan tuosta vaan, olipa kyse gourmetpitsan valmistamisesta tai helikopterilla lentämisestä.

Valitan, ei jatkoon.

James Dashnerin "Labyrintti" (Basam, 2015) aloittaa Maze Runner -nimisen nuortenkirjasarjan, josta on muodostunut jonkinmoinen myyntimenestys maailmalla. Elokuvakin on tekaistu, mutta mainosmiesten ennustusten vastaisesti Dashnerin hengentuotoksesta ei kuitenkaan tainnut tulla uutta Nälkäpeliä.

Nuortenkirjan tapahtumat alkavat siitä, kun muistinsa menettänyt Thomas saapuu hissillä erityislaatuiseen vankilaan, jossa on muitakin saman ikäisiä poikia. Vai onko kyseessä vankila? Ainakaan helppoa poispääsyä Aukioksi kutsutusta paikasta ei ole, sillä sitä ympyröi joka yö muotoaan muuttava labyrintti, jossa kaiken lisäksi asustaa saattajiksi kutsuttuja kyborgi-etanoita (tai jotain). Kenelläkään ei ole mielikuvaa siitä, miksi he ovat ylipäätään joutuneet Aukiolle tai mitä he ovat aikaisemmin tehneet - muutamaa satunnaista välähdystä huolimatta. Pois olisi kuitenkin yritettävä päästä ja niinpä jengi juoksee labyrintissä yrittäen ottaa siitä selkoa. Mutta sitten vasta alkaa tapahtua, kun vankilaan saapuu tyttö.

Pidin kirjan alkupuolesta. Alkuasetelmassa oli riittävästi mysteerin makua mielenkiinnon ylläpitämiseen. Tarina eteni muutenkin vetävästi, mutta mitä pidemmälle siinä edettiin, sitä typerämmältä ja epäloogisemmalta se alkoi tuntua. (view spoiler)

"Labyrintin" suurin ongelma liittyi kuitenkin henkilöhahmoihin, joista kaikki olivat aika lailla yhden ominaisuuden persoonallisuuksia, eikä mitään kasvua ollut havaittavissa. Niinpä hahmojen kohtalotkin olivat aivan yhdentekeviä. Nuoren välille olisi voinut rakentaa myös vaikka kuinka paljon sisäisiä jännitteitä Kärpästen herran tapaan. Nyt se puoli jäi aivan retuperälle.

Suomennoksen kieli on hieman ärsyttävää ja teennäistä. Mene ja tiedä, onko se sitten englanninkielisessä laitoksessakaan paremmin; "mänteistä" ja "klönteistä" puhuvat teini-ikäiset saavat kuitenkin nopeasti silmät vuotamaan verta.

Kohderyhmä on kuitenkin pitänyt kirjasta, mitä arvosteluja on lukeminen, joten mitäpä setämies purnaamaan enempää: olkoon nyt yksi tämmöinenkin. Minulle tässä yhdessä osassa oli ihan riittämiin.

Roald Dahl! Anarchy in the U.K.!

Roald Dahlin "Ilmarin ihmelääke" (Art House, 2001) on brittiläisen anarkistihumoristin lastenkirja, joka kertoo maatilalla yhdessä isänsä, äitinsä ja mummonsa kanssa kahdeksanvuotiaasta pojasta nimeltä Ilmari Intomieli. Ilmarin mummo on ihan karmea noita-akka, joka simputtaa ja kiusaa lapsenlastaan minkä vaan ehtii.

Niinpä Ilmari päättää keittää kattilallisen ihmelääkettä, joka sisältää muun muassa lattiavahaa, koirien kirppupulveria, kengänkiillotetta, sinappijauhoa, koneöljyä, hevoselle tarkoitettuja kurkkupastilleja ja lopuksi vielä tummanruskeaa maalia, koska mummon lääkkeet nyt sattuvat olemaan ruskeita. Mummo saa lääkkeensä, ja seuraukset ovat melko mielenkiintoisia... Tarinan loppuratkaisu on - paremman sanan puutteessa - hyvin dahlmainen.

Periaatteessa tykkäsin kuvia kumartelemattomasta asenteesta ja ehkä vähän arveluttavasta mustasta huumorista, mutta tarina itsessään jää ehkä pikkuisen lyhyenlännäksi. Juonta olisi voinut olla vähän enemmänkin. Quentin Blaken kuvitus on taas kerran melko mainiota, ja piirroksissa on hyvin tavoitettu mummon hirviömäisyys.

Ei tämä Dahl-asteikolla yllä ihan oman listani kärkipäähän, mutta jonnekin kahden ja kolmen tähden välimaastoon päädytään silti.

Tuomas Hovin artikkeli Dracula - fiktion, historian ja turismin välimaastossa sisältyi taannoin lukemaani teokseen Vampyyrit : kansanperinteestä populaarikulttuuriin (Turun yliopisto, 2011), ja samaa aihepiiriä käsittelee tekijän kirjoittama kirja "Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula" (SKS, 2015).

Kyseessä on varsin oivallinen yhteenveto aiheesta. Lukija saa tietoa muun muassa Vlad Seivästäjän elinvaiheista (miestä arvostetaan Romaniassa edelleen sen verran paljon, että hän sijoittui mukavan korkealle paikallisessa Suurin romanialainen -äänestyksessä) ja hänestä kerrotuista tarinoista niin romanialaisessa, saksalaisessa kuin venäläisessä kansanperinteessä.

Hovi tuo kiinnostavasti ilmi myös sen, ettei Bram Stokerin Draculan päähenkilöllä ja Vlad Tepesillä ole oikeastaan ole kauheasti yhteistä, ja on liioittelua sanoa, että voivoidi olisi ollut hahmon varsinainen esikuva.

Kiinnostavimmillaan kirja on vertaillessaan Draculan vampyyrikuvaa kansanperinteeseen. Stoker keksi muun muassa ajatuksen siitä, ettei vampyyri näy peilissä tai että jonkun täytyy kutsua tämä sisälle. Lepakoksi muuttuminen on myös lähtöisin Stokerin kynästä, eli voidaan kai todeta, ettei "Dracula" ole oikeastaan kamalan autenttinen vampyyrikuvauksessaan.

Hovi käsittelee myös Draculan asemaa elokuvissa, kirjallisuudessa ja muussa populaarikulttuurissa, mutta kovin syvälle ei tässä suhteessa pureuduta (haha). Muutama ihan kiinnostava lukuvinkki tulee joka tapauksessa vastaan.

Lopputulos ei ole hassumpi, joskin kirjaa vaivaa lievä toisto: samat asiat tullaan kertoneeksi useampaan otteeseen eri yhteyksissä. Lisäksi mukaan on lipsahtanut muutama harmillinen pikkuvirhe; muun muassa genren varhisteoksiin kuuluvan "Varney the Vampire" -kirjan kirjoittaneen James Malcom Rymerin sukunimestä on tullut Ryder.

Robert Westallin "Kummitusluostari" (Karisto, 1991) kuuluu Kauhujuttu-nimiseen kirjasarjaan, joiden kansikuvia katselin kirjaston lastenosastolla kultaisella 1990-luvulla, mutta joita en koskaan tullut lainanneeksi. En rehellisesti sanottuna tainnut uskaltaa.

Maggi-niminen tyttö asuu jossakin Pohjois-Englannissa yhdessä leskeksi jääneen isänsä ja kahden rasavillin veljensä Bazin ja Gazin kanssa. Elämä tuntuu olevan vähän surumielistä, mutta sitten rakennusurakoitsijana työskentelevä isä saa vanhan luostarin kunnostettavakseen ja koko perhe suuntaa etelään. Luostarissa he tutustuvat "Pelkkä" McFarlane -nimiseen naiseen, joka omistaa paikan. Työtä piisaisi muutenkin, mutta pahus kun vanhassa rakennuksessa tuntuu vielä kummittelevankin...

"Kummitusluostari" on merkillinen pieni lastenkirja. Lähdin lukemaan sitä perinteisenä kummitusjuttuna, mutta loppujen sainkin romaanin, jonka yliluonnollisten tapahtumien sijasta keskiöön nousevatkin henkilöiden väliset ihmissuhteet. Huvittavaa kyllä, kirjaa voisi melkeinpä pitää lapsille suunnattuna versiona Sarah Watersin "Vieraasta kartanossa".

Kirja ei rehellisesti sanottuna ole erityisen pelottava, ja sen alkuun sijoitettu "traileri" (alkuun sijoitettu, vajaan sivun mittainen ote kirjan keskeltä) on suorastaan harhaanjohtava. Lukija odottaa koko ajan että jotakin tapahtuisi, mutta taitaa sitten pettyä pahemman kerran kun toiminta ei käynnistykään. Loppuratkaisukaan ei ole erityisen hyytävä, ja yleissävy on hieman aikuismainen.

Englantilaisuus on aika voimakkaasti läsnä, muutenkin kuin alituisen teenlatkimisen kautta, ja lisäksi mukana on tietynlainen poliittinen aspekti; esimerkiksi taloa kunnostamaan saapuneiden lättähattujen raggarimaista käytöstä selitetään sillä, että heillä "ei ole työtä, ei toivoa, ei tulevaisuutta" (s. 114).

"Kummitusluostari" on melko mielenkiintoinen tapaus, joka saattaa olla niin aikaan ja paikkaan sidottu, ettei sille löydy enää lukijakuntaa muista kuin nostalgiannälkäisistä aikuisista.

Lapsuuden kirjastoreissuilta muistan hyvin elävästi ruotsalaisen Gunnel Linden romaanin "Olen oikea ihmissusi" (WSOY, 1974). En tullut itse koskaan lukeneeksi sitä, mutta Hans Arnoldin kansikuva jäi kummittelemaan mieleen melkoisen pelottavana tapauksena. Vasta nyt tulin tarttuneeksi kirjaan ensimmäistä kertaa, sillä ajattelin, että hyvässä lykyssä sen voisi nostaa vinkkaamalla uuden sukupolven tietoisuuteen vähän samalla tavalla kuin Mary Downing Hahnin "Kunhan Helen tulee" -romaanin tai John Christopherin "Tripodien ajan".

Paitsi että ei kyllä saa, tai sitten sen saa tehdä joku muu, sillä harvinaisen tylsämielinen ja pitkäveteinen lastenromaani on kyseessä. Se on saavutus sinänsä, kun ottaa huomioon miten kiinnostavan tarinan voisi saada naapurin äijän puremaksi joutuvasta pojasta ja hänen yrityksistään saada pelottava susiminä kuriin. Käsiin lässähtävän juonen lisäksi romaanin kieli on köyhää, päälausetta päälauseen perään.

Ihan susi kirjaksi. Silkkaa ajanhukkaa. Grr.

Periaatteessa ihan lupaavalta vaikuttanut lasten fantasiaromaani "Archie Greene ja taikurin salaisuus" (Art House, 2015) osoittautui hirmuiseksi pettymykseksi. Kai se on niin, että kohderyhmä ei tunnista kliseetä kliseeksi, mutta tämmöinen vanhempi jarru lähinnä tympääntyy yrityksestä kirjoittaa Harry Potter uudestaan. Ei jatkoon.

Anu Holopaisen nuortenromaaneja on kehuttu minulle ihan uskottavien tahojen toimesta, mutta tätä ennen en ole niihin tullut tarttuneeksi.

Ja kyllä kannatti! "Ihon alaiset" (Karisto, 2015) on nimittäin genrensä muotovalio, mikäli hieman kömpelö viittaus kirjan teemoihin sallitaan. On todella virkistävää lukea pitkästä aikaa NA-romaani, jossa dystopian keinoin yritetään kertoa jotakin meidän maailmastamme, eikä vain jenkkityyliin tarjota puitteita postapokalyptiselle rakkaustarinalle.

Lähitulevaisuuden Suomessa kauneusleikkauksista ja kehon muokkaamisesta on tullut arkipäivää, eivätkä kylkiluiden poistaminen, otsaan istutetut keinotekoiset sarvet tai kehoon asennetut led-korut tai dimensiotatuoinnit ole erikoisia. Luomuna pysytteleminen edustaa sen sijaan jonkinlaista friikkiyttä, sillä onhan jo aikaisempina vuosikymmeninä todistettu kauneuden korreloivan urahaaveissa ja parinmuodostuksessa. Helsingistä voikin löytää strippiklubeja, joissa ihmiset käyvät tirkistelemässä täysin muokkaamatonta ihmiskehoa.

Näkökulma vaihtelee useamman nuoren tai nuoren aikuisen välillä; kerrontatyyli tuo hieman mieleen Siri Kolun Pelko ihmisessä -dystopian, joka voisi myös teemojensa puolesta olla Holopaisen romaanin sisarteos. Suoran kerronnan lisäksi mukaan on otettu chattikeskusteluja, A-Studiota muistuttavia televisioväittelyjä ja blogipäivityksiä, ja kirjan kenties ahdistavin tarinalinja kulkeekin sellaista seuraten.

"Ihon alaiset" on lyhyt ja ytimekäs romaani, mutta siitä huolimatta siinä on kaikki mitä tarvitaan: ahdistava mutta siitä huolimatta uskottava tulevaisuuden maailma, kiinnostavia henkilöhahmoja ja ennen kaikkea hyvä tarina, joka haastaa pohtimaan ja kyseenalaistamaan nykymaailman menoa ja arvoja. Ei siihen tarvita genren perusyksiköksi muodostunutta trilogiaa, vähän yli 200 sivua riittää.

Nuorille ja nuorille aikuisille tämä pitäisi laittaa pakolliseksi luettavaksi kouluissa, sen verran tärkeitä kirjan teemat ovat, eikä aikuislukijakaan tule happanemaan kirjan ääressä. Jouduin itsekin lukemaan kirjan käytännössä yhdeltä istumalta.

Vuoden toistaiseksi paras kirja? Mahdollisesti.

Edgar Rice Burroughsin "Tarzan taistelee jälleen" (Karisto, 1942) on sarjan kolmastoista romaani. Apinoiden kuningas päätyy tällä kertaa etsimään vuoristoon kadonutta tutkimusmatkailijaa, ja päätyy reissullaan syrjäisen laakson pohjukkaan rakennettuun kaupunkiin, jossa legioonalaisten jälkeläiset elävät kuten Antiikin Roomassa aikanaan.

Jos juoni kuulostaa aavistuksen verran tutulta, voi se johtua siitä, että sarjan edellisessä osassa seikkailtiin keskiaikaisessa valtakunnassa, jonka olivat viidakkoon perustaneet ristiretkeläiset... "Tarzan taistelee jälleen" sisältää muitakin aikaisemmista romaaneista tuttuja piirteitä, kuten sotaa käyvät kaksoiskaupungit, paikalliseen kaunottareen rakastuvan ulkopuolisen, mustasukkaisen kilpakosijan ja ainakin pari ihmisryöstöä.

Perusvarmaa settiä, siis, niin hyvässä kuin pahassa!

Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin "Tuli" (Basam, 2013) on toinen osa Engelsfors-trilogiassa, jonka avausosa oli mielestäni melkoisen toimivaa nuorten aikuisten viihdekirjallisuutta. Samoilla linjoilla jatketaan tälläkin kertaa: romaanissa yhdistyvät fantasia, kauhu ja teini-ikäisten ihmissuhteiden ympärillä pyörivä melodraama tavalla, joka tuo mieleen elävästi vanhan kunnon Buffy vampyyrintappaja -televisiosarjan.

Heikkouksiakin on. Loppuhuipennus olisi voinut olla mieleenpainuvampi ja muutamat juonenkäänteet menevät vähän turhan epäuskottaviksi ja älyttömiksi.