Matti Karjalainen

Anna Hallavan "Sammakkoprinsessa" (WSOY, 2015) kertoo Ofelia-nimisestä tytöstä, joka elää ihan tavallista yläkoululaisen elämää. Päässä pyörivät lähinnä pojat ja suuteleminen, jota sankarittaremme ei ole päässyt harrastamaan. Vielä.

Neljäntenätoista syntymäpäivänään vanhemmat haluavat kertoa Ofelialle jotakin tärkeää, mikä herättää tytössä lähinnä kauhua. Ei kai luvassa ole Kukat ja mehiläiset -saarna?

No ei. Vanhemmat kertovat Ofelialle, että tämä on keiju. Suippokorvat puhkeavat ja kaiken lisäksi kummitäti on antanut lahjan, josta tuntuisi olevan enemmän haittaa kuin hyötyä: jokainen poika, joka ei satu olemaan se oikea tosirakkaus, muuttuu suudeltaessa sammakoksi. Ja sitten seikkaillaan kahden maailman välillä ja otetaan yritetään ottaa tuntumaa vastakkaiseen sukupuoleen, olipa kyseessä sitten koulun ihana nörttipoika Jetro tai keijuveljekset, joista toinen on ihana hurmuri ja toinen stiff upper lip -henkinen jäykkis.

Nuorille suunnattu chick-lit ja/tai pararomantiikka on tuonut vastaan lähinnä pettymyksiä, mutta tämähän oli kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys. Vaaleanpunaista hattaraahan tämä on ihan kauttaaltaan, mutta mitäpä siitä, kun kokki taitaa asiansa! Romantiikkaa, huumoria, fantasiaelementtejä ja yläkoululaista pissismiä on annosteltu sen verran taiten, että kokonaisuus jaksaa viihdyttää kannesta kanteen.

Kirjailijanimimerkki Jacob Greyn esikoisteos "Varismiekka" (Tammi, 2015) edustaa perusvarmaa varhaisnuorten fantasiaa. Toimintapainotteinen tarina etenee vauhdikkaasti, mutta omaperäisyyttä juonesta on vaikea löytää. Perusidea toteemieläimiään hallitsevista ihmisistä eli lymyistä ja heidän keskenäisestä sodastaan on ihan toimiva.

Suomenkielisen laitoksen takakannessa kirjaa verrataan muun muassa Batmaniin. No jaa. Bruce Waynekin menetti tietysti vanhempansa nuorella iällä, mutta ehkä eniten Lepakkomiehestä muistuttaa kuitenkin miljöö. Synkänpuoleinen Blackstonen kaupunki tuo vähän mieleen Tim Burtonin Gotham Cityn.

Nipotan ehkä turhasta, mutta liika puhekielisyys särähteli minun korvaani useampaan otteeseen.

"Varismiekka" toimii joten kuten itsenäisenä romaanina, mutta selvästihän se on tarkoitettu sarjan avausosaksi - ja jatkoa onkin jo luvassa. Suomentaakin saisivat, tämmöiselle Nakit & muusi -perusmätölle on kuitenkin aina tilausta, etenkin kun kirja sopii jo alakoululaisille.

Chris Riddellin "Ada Gootti ja hiiren haamu" (Gummerus, 2015) on lapsille suunnattu fantasiaromaani, jonka nimen voinee piirtää samaan kummalliseen sukupuuhun kuin Addams Familyn ja Emily the Strangenkin.

En kamalasti jaksanut innostua lukemastani. Suurimmaksi ongelmaksi kohdallani taisi muodostua juonen mitäänsanomattomuus, sillä tarinaa tunnuttiin kannattelevan eteenpäin sillä, että näyttämölle marssitettiin uusia ja entistä oudompia hahmoja. Lisäksi kohderyhmä tuntui olevan kirjailijalta hieman hakusessa; myönnän hymyilleeni useammalle intertekstuaaliselle viittaukselle, mutta veikkaanpa, ettei kovin moni alakoululainen tunne erityisen hyvin 1800-luvun kirjallisuutta (mukavaa tietysti, ettei lastenkirjallisuudessa aina mennä sieltä mistä aita on matalin).

Chris Riddell on haastattelussa todennut ihailevansa John Tennielia, ja kieltämättä kirjan runsaassa kuvituksessa onkin löydettävissä vaikutteita hänen töistään.

Lastenkirjallisuuden parissa työskenteleville Martin Widmark lienee tullut ensisijaisesti tutuksi LasseMaijan etsivätoimistosta, mutta niiden lisäksi häneltä on suomennettu neljän osan verran Davidin ja Larissan seikkailuista kertovaa sarjaa hieman isommille lukijoille.

Sarjan ensimmäinen osa "Sinisen peilin antikvariaatti" (Tammi, 2007) kertoo seitsemännen luokan aloittavasta Davidista, joka on hiljainen ja fiksu poika. Davidin vanhemmat ovat lähteneet työmatkalle Nigeriaan, ja niinpä poika asuu herra Melkiorin omistaman antikvariaatin yläkerrassa.

Syrjäänvetäytyvä David ihastuu korviaan myöten kun luokalle saapuu uusi tyttö, venäläissyntyinen Larissa, joka osaa käyttää tietokonetta paremmin kuin kukaan toinen. Sitten Melkior katoaa, ja sen seurauksena kaksikko joutuu melkoiseen seikkailuun, jossa heidän on ratkottava koodattuja viestejä, hakkeroitava tietokoneiden turvajärjestelmiä ja yritettävä päästä aseistautuneiden vartijoiden mukaan höyrylaivalle. Spefi-aineksiakin on mukana.

"Sinisen peilin antikvariaatti" on esiteini-ikäisille suunnattu seikkailuromaani, jossa on simppeli ja suoraviivainen juoni. Jännitystä on vain miedosti mukana, vaikka vähän pyssyjen kanssa heilutaankin. Plussaa täytyy antaa söpöstä ihastumiskuviosta.

Vuonna 1968 ilmestynyt Ted Hughesin "Rautamies" (Kustannus-Mäkelä, 1993) on klassikon aseman saavuttanut englantilainen lastenkirja, joka on tullut tutuksi myös The Whon Pete Townshendin rock-oopperana ja Oscareita sittemmin voittaneen Brad Birdin animaatioelokuvana. Meillä se ei ole ehkä saavuttanut samanlaista mainetta ja kuuluisuutta, mistä kertonee sekin, että kirjan ensimmäinen ja ainoa painos otettiin vuonna 1993.

Tarina käynnistyy väkevästi. Valtavan kokoinen Rautamies nousee merestä ja ryhtyy syömään metallia. Olennon ruokahalu on sen verran massiivinen, että alas sen suusta menevät niin jyväjemmarien traktorit kuin muutkin maalaiskoneet. Harri-nimisen pojan avulla Rautajätti saadaan sitten aisoihin ja samalla sille keksitään mielekästä tekemistä.

Mutta ei siinä vielä kaikki! Maapallolle saapuu mantereen kokoinen Avaruuslepakko, joka liiskaa alleen Australian ja vaatii että ihmisten on tuotava hänelle mitä tahansa syötävää, kunhan se on vaan elollista. Sotahan siitä seuraa, mutta pyssyt ja pommit eivät tehoa lepakkoon. Niinpä avuksi kutsutaan Rautamies, joka haastaa ja lopulta voittaa Avaruuslepakon. Loppu onkin sitten sen verran kosminen että oksat pois ja jazztupakka palamaan.

"Etkö ole kuullut äärettömyyden laulua?", kysyi avaruuslepakko. "Se on musiikkia, jota avaruus luo itselleen. Kaikki tähtien henget laulavat. Minäkin olen tähden henki."

Ja niin saavutetaan maailmanrauha ja yleinen harmonia, mistä kaikkien on kiittäminen juuri tuota nimenomaista äärettömyyden laulua. Groovy, baby... Sääli vaan, että australialaiset musertuivat.

Tarina etenee vauhdikkaasti, itse asiassa niin kovaa kyytiä ettei minkäänlaista jännitettä pääse oikein syntymään, ja kaiken lisäksi henkilöhahmot jäävät harmillisen pintapuolisiksi.

Lopuksi kiinnostava kirjallinen pikkufakta: Ted Hughes oli naimisissa Sylvia Plathin kanssa.

Johanna Sinisalon "Auringon ydin" (Teos, 2014) tuli luettua työpaikan lukupiiriä varten, ja se osoittautuikin varsin hyväksi kirjaksi. Oli mukava lukea vaihteeksi sellaista dystopiaa, joka oikeasti haastaa ajattelemaan ja miettimään nykyistä yhteiskuntaa ja sitä millaiseksi se voisi pahimmassa tapauksessa muodostua. Ehkä tässä on se pieni ero aikuisille ja nuorille aikuisille suunnatun dystopian välillä?

Sinisalo käsittelee romaanissaan muun muassa naisen asemaa yhteiskunnassa, kieltämisele perustuvaa päihdepolitiikkaa (tosin chilin varjolla) ja rodunjalostusta. Painaavaa asiaa on siis paljon.

Suomen eusistokraattinen tasavalta tarjoaa tarinalle kiehtovan miljöön, jota taustoitetaan tekstiin sijoitelluilla katkelmilla sanomalehdistä, kirjoista ja muista vastaavista fiktiivisistä - tai joissakin tapauksissa ei niin fiktiivisistä, kuten Kotilieden esimerkki osittaa - lähteistä.

Loppuratkaisun aiheuttamasta pienestä pettymyksestä huolimatta "Auringon ydin" on yksi parhaista lukemistani kotimaisista dystopioista, ellei ihan se paras.

Edgar Rice Burroughsin "Tarzan, viidakon herra" (Karisto, 1945) on niitä kirjoja, jotka olen lukenut viimeksi joskus neljännesvuosisata sitten, mutta lukiessani tajusin muistavani tapahtumat edelleen varsin hyvin. Ja miksipä en olisi muistanut, tässähän olivat mukana kaikki ne ainekset, jotka tekevät seikkailuromaanista seikkailuromaanin, ja jotka kutittivat mukavasti kymmenvuotiaan mielikuvitusta.

Seikkailun keskiössä on nyt seitsemänsataa vuotta kadoksissa ollut kaupunki, jossa eletään edelleen keskiaikaa. Se tarkoittaa tietenkin turnajaisia, jaloja ritareita ja kauniita neitoja. Lisäksi pakettiin on sotkettu vielä kierojen arabialaisten orjakauppiaiden juonitteluja, sekä hyviä että pahoja valkoisia metsästäjiä ja roppakaupalla erilaisia villieläimiä.

Burroughs on varsin taloudellinen kirjailija, sillä tämä kaikki mahdutetaan noin 250 sivuun.

Ei kai tämä poliittisesti korrekteinta nuortenkirjallisuutta ole, eikä ollut silloin kuin kirjaan ensimmäisen kerran tartuin, mutta eipä tuosta tainnut kamalasti huonoja vaikutteita tarttua. Kai sitä pikemminkin toivoi, että voisi olla jonakin päivänä samanlainen kuin kirjan päähenkilöt: nähdä maailmaa, kokea hurjia seikkailuja, tehdä sankarillisia tekoja ja voittaa kauniin tytön sydän omakseen.

No, sitten minusta tuli kirjastovirkailija. Close enough? Ja kaipa se sekin on osittain tämän kirjan ansiota!

Antal Szerbin esikoisromaani "Pendragonin legenda" (Atena, 2008) on 1930-luvulla kirjoitettu romaani unkarilaisesta tutkijasta János Bátkysta, joka tulee sattumalta tempaistuksi mukaan keskelle vanhaan Pendragonin aatelissukuun kytkeytyvää tapahtumasarjaa.

Goottilaissävytteisessä kauhuromaanissa päähenkilömme joutuu tekemisiin muun muassa tekemisiin okkultismin, muinaisten alkemistien, elämän ja kuoleman kysymyksiä ratkovien jaarlien, öisin ilmestyvien tummanpuhuvien ratsumiesten ja Ilmestyskirjaa siteeraavien walesilaisten profeettojen kanssa.

Vaikka kirja voidaan periaatteessa luokitella kauhugenreen, ei se ole erityisen pelottava. Mukana on runsaasti huumoria. Szerbilla on sana todella hyvin hallussaan, ja kirjassa nauretaan erityisesti englantilaisuudelle ja sen erilaisille ilmenemismuodoille.

Lopputulos on ihan viihdyttävä romaani, jonka olisi voinut ajatella syntyneen P.G. Wodehousen ja H.P. Lovecraftin yhteistyönä.

Englantilaisen Sadie-teinitytön ensimmäinen känni-ilta olisi voinut sujua paremmissakin merkeissä. Filmin katkettua hän löytää itsensä kahlittuna talosta, jonka lattiaan on maalattu omituisia symboleja. Kuinka hän on joutunut sinne? Miksi kidnappaajaksi tunnustautuva nainen on niin kovin ystävällinen? Ja miksi hän ei voi poistua symbolikehästä ilman että oksennus alkaa nousta hänen suuhunsa...?

Samaan aikaan yliopiston professori Felix Guichard avustaa poliisia mystisen kuolemantapauksen parissa. Rautatieasemalta löytyneen tytön ruumiis on täynnä okkulttisia symboleja, jotka johtavat kahden englantilaisen salatieteilijän, John Deen ja Edward Kelleyn, jäljille 1500-luvun loppupuolen Itä-Eurooppaan.

Rebecca Alexanderin "Elämän ja kuoleman salaisuudet" (Like, 2014) hyppäsi mukaan lukulistalleni vähän puolivahingossa kun satuin selailemaan kustantajan uutuusluetteloa. Englantilainen murhamysteeri, jossa käsitellään kreivitär Erzsébet Bathoryn surullisenkuuluisaa tarinaa? Tänne yksi kappale, kiitos!

No, melko pian kävi ilmi, että eihän tällä ole oikeastaan paljoakaan tekemistä dekkarien tai edes jännityksen kanssa, vaaan romaani on viime kädessä melko puhdasoppista fantasiaa. Lukija heitetään keskelle maailmaa, jossa noituus, demonien manaaminen ja muu sen sellainen ovat keskuudessamme, vaikka eihän siitä puhuta muualla kuin inkvisition salaisissa papereissa.

Kesti vähän aikaa ennen kuin sain käännettyä aivoni tälle taajuudelle - tai ainakin pitempään kuin päähenkilö-professorillamme, joka tuntui olevan sinut asian kanssa melkein heti - mutta sen jälkeen homma luistikin ihan mukavasti. Niin nykypäivään kuin 1500-luvulle sijoittuvat tarinalinjat olivat molemmat riittävän jännittäviä pitämään mielenkiintoa yllä, ja henkilötkin olivat ihan sympaattisia, vaikka kovin syvälle heidän nahkoihinsa ei mentykään.

Mitään uutta ja ihmeellistä "Elämän ja kuoleman salaisuudet" ei kyllä tarjoa, olipahan nyt vaan nopealukuinen ja kaikessa hölmöydessäänkin ihan viihdyttävä välipala, jota voisi varmaan suositella jo yläkouluikäisille lukijoille.

It's alright ma, it's only witchcraft!

Vuonna 1985 joukko eri puolille Yhdysvaltoja asettuneita ihmisiä saavat puhelinsoiton mainelaisen Derryn pikkukaupungin kirjastonhoitajalta. Vuosia sitten he ovat taistelleet ikiaikaista pahaa vastaan ja kukistaneet sen, mutta nyt se on tullut takaisin ja lapsia on alkanut jälleen kuolla. Niinpä yksitoistavuotiaina vannottu verivala velvoittaa heitä palaamaan takaisin lähtöruutuun.

Stephen Kingin "Se" (Tammi, 1988) on kirjailijan tähänastisen uran massiivisin ja kunnianhimoisimmaksi sanottu teos. Yli tuhannen sivun mittainen romaani jaettiinkin meillä kahdeksi eriliseksi niteeksi, joista on tainnut tulla jo keräilykappaleita. Miten olisi uusi painos, Tammi?

Romaanin ehdottomasti suurin vahvuus ovat sen henkilöhahmot. Seitsikon jäsenet ovat kaikki kiinnostavia persoonia, joiden toisiaan kohtaan tuntema ystävyys ja rakkaus muodostavat vastapainon verelle, kuolemalle ja ikiaikaiselle pahuudelle. Lapsuuden viimeistä kesää kuvataan myös onnistuneella tavalla, joka sai ainakin minussa aikaiseksi tietynlaista nostalgista värinää.

Kingin perusteemat ovat tarinassa mukana. Lapsuuden traumat, kirjailijahahmo, yliluonnollinen pahuus joka murentaa pikkukaupungin hyveellisen ulkokuoren ja paljastaa sen aivan joksikin muuksi... Mitäpä näistä ei olisi esiintynyt jo romaanissa Salem's Lot?

Se ei kuitenkaan haittaa, vaan tarina pitää otteessaan todella hyvin. Kirjaa on vaikea laskea kädestään. Suvantokohtia ei pääse juuri syntymään, vaikka hieman tiiviimpänä kirja olisi saattanut olla vielä parempi. Kiitettävä on myös kahdessa eri aikatasossa kulkevan romaanin erinomaisesti toimivaa rakennetta.

Loppuratkaisusta en pitänyt ihan niin paljon kuin olisin toivonut (jotenkin useimpien kauhuromaanien kanssa pääsee käymän näin), enkä osaa sanoa olisinko suoranaisesti pelännyt lukiessani (kts. edelliset sulkeet), mutta omassa sarjassaan kirja ylittää kirkkaasti karsintarajan.

Suomennos ei ole onnistunein mahdollinen, vaan asioita on jätetty kääntämättä (Daffy Duck, marshmellow) tai ne ovat saaneet verrattain omaperäisen asun (hikipaita). Lisäksi osa lauseista muuttuu melko käsittämättömiksi, mikäli ei satu tuntemaan esimerkiksi tietyn rock'n'roll-kappaleen alkuperäistä sanoitusta.

Alex Scarrowin "Tuomiopäivän koodi" (Buster Nordic, 2014) on kolmas osa Time Riders -sarjaan. Liam, Sal ja Maddy jatkavat aikamatkailuaan ja päätyvät tällä kertaa Englantiin 1100-luvulle, jossa nuoret kohtaavat erään huppupäisen metsärosvon, sekaantuvat Rikhard Leijonamielen ja Juhana Maattoman väliseen valtataisteluun ja selvittelevät Graalin maljan arvoitusta.

Seikkailua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Väkivaltaa on mukana aika paljon, mutta toisaalta on syytä muistaa, että tässä historiallisessa kontekstissa se on perusteltua.

Niin se vaan taitaa olla, tytöt ja pojat, että Time Riders on yksi parhaista ellei sitten ihan se paras tällä hetkellä ilmestyvä nuortenkirjasarja. Täytyy vain toivoa, että Buster Nordic jatkaa edelleen sen julkaisemista!

"Shokki : toinen karmea Creepy-kokoelma" (Egmont, 2010) sisältää amerikkalaisen Creepy-lehden numerot 6-10, joissa ilmestyneet tarinat julkaistiin aikanaan suomeksi legendaarisessa Shokki-lehdessä vuosina 1972-1975.

Lyhyet ja karmean humoristiset sarjakuvat sisältävät kauhutarinoita, joissa vilisevät vampyyrit, ihmissudet, ruumiinsyöjät ja muut perinteiset hirviöt. Slemmy-hahmon esittelemien kauhutarinoiden perusvire on vanhoille kansansaduille uskollinen: pahantekijä saa aina palkkansa.

Valtaosan tarinoista on käsikirjoittanut Archie Goodwin, mutta ehkäpä kokoelman onnistunein tarina "Aivan kuin Siniparta!" on kuitenkin Bill Pearsonin ja Joe Orlandon käsialaa. Siinä vastavihitty morsian huomaa, että hänen kylmäkiskoisen miehensä käytöksessä on epäilyttävän paljon yhteneväisyyksia Ritari Siniparran kanssa...

Mukaan on mahdutettu myös muutamia sarjakuvaversiointi klassikkokertomuksista (R.L. Stevensonin "Ruumiinryöstäjät" ja Edgar Allan Poen "Amontilladotynnyri"). Al Williamsonin tapaisten tekijämiesten kuvitus on kautta linjan komeaa, eikä unohtaa sovi myöskään legendaarisen Frank Frazettan kansikuvataidetta.

Suomenkieliseen laitokseen on lisätty myös P.A. Mannisen laatima indeksi sekä vanhoja Shokki-lehden lukijakirjeitä, joten kyseessä on kaiken kaikkiaan mainio ja nostalginen paketti kaikille kauhusarjakuvan ystäville!