Eija

Alkuteos on vuodelta 1912. Lyhentämätön suomennos ilmestyi 1916. Se löytyy ilmaiseksi Project Gutenbergista. Aloitin ensin lukemaan tätä versiota mutta lopulta päädyin lukemaan hyllyssäni olevaa lyhennettyä versiota, joka ilmestyi vuonna 1948.

 Kirja on ensimmäinen viidestä (kolme romaania ja kaksi novellia) professori Challenger tarinasta. Muut on suomennettu paitsi viimeisin romaani. Tarinoissa professorin aisaparina toimii lehtimies Malone. Challenger on persoonallinen hahmo niin luonteeltaan kuin ulkoiselta olemukseltaan. Hän on kiivasluonteinen, räjähtelevä ja aina oikeassa oleva egoisti. Ulkoinen olemus pitää sisällään ison pään, karvaisen naaman, lyhyen pituuden ja tynnyrimäisen rintakehän. Kirjassa häntä vitsikkäästi verrattiin ulkonäöltään apinamaisiin alkuihmisiin. Kadonnut maailma on seikkailutarina ja löytöretki dinosaurusten maailmaan. Ihan OK. 

Kirjan päähenkilö on 15-vuotias poika, joka päätyy fantasiamaailmaan peilien kautta. Runsas sisältöistä tarinaa kerrotaan lähinnä selostamalla tapahtuma painotteisesti ja paikasta toiseen siirtymällä. Tunnesisältöinen anti jää vajaaksi. Tällainen kerronta tekee tarinan seuraamisen raskaaksi. Keskittyminen kertomusta kohtaan katoaa kun tapahtumasta toiseen siirrytään pysähtymättä liian nopeasti.  Kirja on tarinalle liian lyhyt, sisällössä olisi pitänyt olla enemmän lihaa luiden päällä. 

Tarinassa kuvataan pääosin perhe ja kyläyhteisön elämää ja äiti-tytär suhde on avain asemassa. Tarinaa kerrotaan teini-iän kynnyksellä olevan vilkkaan mielikuvituksen omaavan Gwenni tytön näkökulmasta. Oman äidin heikkohermoisuus kilpistyy vihaan omaa tytärtään kohtaan. Tytön elämää ei helpota yhtään ärsyttävä sisar, mutta onneksi hänellä on perheessä muita henkilöitä, joihin voi tukeutua. Toisaalta Gwenni kertoo tarinaansa niin rauhallisesti, että ei jää tunnetta että hän erityisesti tukea kaipaa ja hän kaikesta huolimatta on säilyttänyt rakkautensa hirviömäistä äitiään kohtaan.  Tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle, mutta ajanhenkeä en tarinassa juurikaan tuntenut. Juonellisesti tarina ei ole kovinkaan monisäikeinen eikä tarina temmannut heti mukaansa toivotulla tavalla.  Kiinnostavuus tarinaa kohtaan parani kuitenkin loppua kohti mentäessä. 

Kirja tyyli on kovaa scifiä mielikuvituksella höystettynä. Suuri osa hahmoista on eri alojen tiedemiehiä ja kirjassa esitellään ja myös selostetaan useita tieteen ja teknologian saavutuksia. Tiede puolen selostukset on tarpeellisia kirjan juonen kannalta ja sen määrä ei vähennä tarinan mielenkiintoisuutta vähääkään. Tarina ei myöskään ole kuivan tieteellinen vaan humoristisiakin kohtia esiintyy. Kirja käsittelee mm. Kiinan historian kulttuuri vallankumousta ja herättää monenlaisia ajatuksia ihmisyydestä. Pidin kovasti. 

Tarinan ja koko sarjan sydän on kirjoissa. On Unohdettujen kirjojen hautausmaa, Semperen suvun kirjakauppa sekä harvinainen Henkien labyrintti teos on keskeinen juonessa.

Alkupuoliskon kerronta esittelee irrallisia tapahtumia, jotka herättävät kysymyksiä, kuka ja mitä? Alku ei vetänyt ihan toivotulla tavalla, mutta noin puolessa välissä tarina alkoi paranemaan ja muuttui varsinaiseksi jännitysnäytelmäksi.  Juonen lankojen irtonaiset päät alkoivat pikkuhiljaa yhdistyä, kokonaiskuvio alkoi selvitä askel askeleelta. Lopulta tapahtumien vyöry oli sitä luokkaa, että kirjaa oli vaikea laskea käsistä.

 Kirjan tapahtumat pyörivät vanhan shakkipelin ympärillä – aikanaan Kaarle Suurelle kuuluneen pelin, joka tuo haltijalleen oikein käytettynä suunnattomasti valtaa. Pelin osat on kätketty ja lähes jokainen kirjan suuresta henkilökaartista on pelaajia, jotka tekevät siirtojaan löytääkseen pelin kaikki osat ratkaistakseen sen arvoituksen.

Tarinaa kerrotaan kahdella aikajanalla – 1790 luvulla ja 1970 luvulla. Varsinkin 1790 luvun jaksoissa on todellisia historiallisia hahmoja älytön määrä.  Osa hahmoista on hyvinkin tuttuja kuten Katariina Suuri ja Napoleon, mutta suuri osa henkilöistä on vähemmän tunnettuja nimiä. Aika hyvin kirjailija saa hahmojen todellisen elämänkulun ujutettua tarinaansa – joitain oli ihan pakko tarkistaa Wikipediasta.

Kirja on kirjoitettu 1988 ja saanut jatko-osansa kahden vuosikymmenen jälkeen 2008. (Luin vuoden 1989 suomennoksen nimellä Musta kuningatar, missä kirjan kansipaperissa kirjailijan nimikin on kirjoitettu väärin. Sittemmin kirjasta on tehty uusi laitos nimellä Kahdeksan.) En innostunut kirjasta niin paljoa, että jatko-osa, Tuli, olisi lukulistalla. Kirjassa olevat ratkaisut osuivat vähän liian kätevästi kohdilleen, epäuskottavuus oli ilmeistä.  Tarinan luki kuitenkin suuresta sivumäärästä huolimatta kohtalaisen sujuvasti. 

Luulin, että kirja olisi pienoisromaani, mutta olikin novellikokoelma, jonka tarinat ovat sidoksissa toisiinsa. Tarinoissa on keskiössä vanhan suvun kuolematon ”pahis” vampyyri, ja ”hyvis”, josta oli tehty kuolematon vastoin hänen tahtoaan.  En oikein ihastunut. Tarinoiden lopetuksessa olisi ollut parantamisen varaa ja tarinat eivät ihan iskeneet muutenkaan. 

Kirja ei tuntunut suomalaiselta luultavaksi siksi, että henkilöiden nimet eivät ole perinteisen suomalaisia ja miljöössä ei ole Suomeen sijoittuvia piirteitä. Kirjan tapahtumat ja ylipäätään sen maailma on outo. Jokin aiheuttaa ihmisten versottumista eli kasveja, jäkälää, sammalta, kaarnaa ym. luonnon kasvustoa puskee ihmisen ihosta pintaan. Mikä aiheuttaa versottumista ja mitä versottuneille lopulta tapahtuu, on mysteeri. Sitten on vielä uppo-outo Gowiwa niminen ilmiö, joka tuhoaa altaan kaiken. Sitä mikä se oikein on, saa ihmetellä läpi kirjan.

Kirjan keskeinen elementti on salamyhkäisyys. Minä kertoja, hallituksen tutkija Alis lähetetään selvittämään versottuneita hoitavan, Kolkamo nimisen laitoksen toimintaa. Samalla Alisille ei ole kerrottu totuutta hänen tehtävästään ja Kolkamon nykyiset työntekijät käyttäytyvät oudosti pimittäen myös tietoa.

Tavallaan kirjan outous on kiehtovaa, paikoitellen pelottavaakin, mutta ehkä sitä oli nyt tällä kertaa itselleni himpun verran liikaa ja siihen alkoi välillä väsyä. Lopetus oli kuitenkin onnistunut avaten hyvin koko tarinan merkitystä.

Iltaruskon maa on kuuden kertomuksen kokoelma kuolevasta Maasta, missä ikivanha aurinko on hiipunut rubiininpunaiseksi ja himmeäksi. Maailman täyttää ylitsepursuava taikuus ja on demonien, aaveiden ja hirviöiden majapaikka. Taikuutta harjoittavat niin maagikot, taikurit ja velhot kuin myös roistot, mielipuolet ja vallan pitäjät. Kauniit neidot kuuluvat kuvastoon ja heitä esiintyy jokaisessa tarinassa – on viekasta noitaa, häijyä velhoa, naapurin tyttöä sekä sammiossa valmistettua.

Kolmessa ensimmäisessä tarinassa keskiössä on Tsais ja Tsain, velhojen luomat neitoset. Tsais on viallinen eikä näe kauneutta missään vaan vihaa ja haluaa tuhota kaiken kun taas Tsain on hänen vastakohtansa. Tarinat ovat muuten OK, mutta lopetuksissa on nokankoputtamista, lopetukset ovat valjuja ilman loppuhuipennusta. Sen sijaan neljäs tarina Liane Maankiertäjä nousi astetta paremmaksi varsinkin mainion lopetuksensa ansiosta.

Parhaat tarinat ovat kaksi viimeistä. Ulan Dhor kertoo Ampridatvirin ikivanhasta kaupungista, missä ränsistyneet rakennelmat, ihmeelliset tornit ja soljuvat kadut hallitsevat maisemaa. Gaunit, demonit, vaeltavat kaupungin kaduilla ja ihmiset ovat jakautuneet kahteen lahkoon eivätkä näe edes toisiaan. Tarinan vahvuuksia on ympäristön kuvaus. Guyal Sfereläinen on pienoisromaanin mittainen kertomus tiedonjanoisesta nuorukaisesta, joka lähtee etsimään paikkaa, Ihmismuseota, missä kaikki tieto sijaitsee. Matkalla tapahtuu kaikkea mielikuvituksellisen outoa.

Tällä kertaa lukiessa erityisesti huomioni kiinnittyi eläväiseen ja sanavalinnoiltaan erinomaiseen suomennokseen. Tarinoita oli hauska lukea ja harmi kun sarjan suomentamista ei jatkettu. Samaan maailmaan sijoittuvat tarinat Morreion ja Pyhiinvaeltajat ovat ilmestyneet suomeksi antologioissa, muuten lukemista on jatkettava alkukielellä.

Vedenalainen kaupunki on kahden scifin suurnimen, lukuisia palkintoja urallaan saavuttaneiden Jack Williamsonin ja Frederik Pohlin yhdessä kirjoittama Undersea trilogian aloitusosa. Sarjamuodosta huolimatta kirja on luettavissa täysin itsenäisenä teoksena.  Tapahtumia käydään sotilaskoulussa Akatemiassa ja merenalaisissa kaupungeissa. Edeniitti on keksintö, jonka avulla voidaan neutralisoida vedenalainen suunnaton paine ja mahdollistaa syvyyksissä asuminen.

Nuorukaisen ja kumppaneiden henki on vaarassa, kun roistot yrittävät keinoja kaihtamatta saada itselleen valtaa ja rikkauksia. Juoni on yksinkertainen ja yllätyksetön. Tapahtumat on ennalta arvattavia ja 17-vuotias päähenkilö tuntuu ikäänsä nähden kovin sinisilmäiseltä ja naiivilta. Tarinan kuljetus on kuitenkin sujuvaa ja kirja menettelee ajanvietteenä sellaiseen hetkeen, kun ei jaksa mitään monimutkaisempaa lukea.  Ehkäpä varhaisteini- ikäinen nauttisi kirjasta enemmän.

Kirja on vaellustarina, missä ollaan luonnon armoilla ja pitää tulla toimeen niukalla ravinnolla ja ilman mukavuuksia.  Ympäristöä kuvataan tarkasti. Tarinaansa kertoo patikkamatkalle lähteneet Heidi ja Jyrki ja nimeämätön kolmaskin kertoja on mukana. Se kuka tai keitä tämä kertoja edustaa selviää viimeistään kirjan loppupuolella - rinnastus ja pointti on aika ovela.

Jyrki on vähän tiukkapipo kaikessa, enkä tarkoita pelkästään hänen pikkutarkkaa ympäristön roskaamattomuus intoaan (mikä on hyvä asia toki), kun taas Heidi on suurpiirteisempi ja hänen kertomissa osuuksissa on huumoriakin mukana. Tarina vetää hyvin ja lyhyiden lukujen vuoksi kerronta on ilmavaa ja väljää, mutta tarina jäi tapahtumien osalta hiukan vajaaksi. Kirjassa ei ole spefiä oikeastaan yhtään. Miljöö olisi mahdollistanut ripauksen yliluonnollista ja ehkä sellaisten tapahtumien lisäys olisi tuonut kirjaan enemmän mielenkiintoa ja potkua. Kirjan sanoma tulee kyllä hyvin esiin ja tällaisenakin kelpo luettavaa.   

Aikakoneen salaisuus on saanut aikanaan suomennoksen tuoreeltaan alkuteoksesta. Suomennos on vuodelta 1954, kun alkuteos on ilmestynyt vuotta aiemmin. Kyllähän teos on aika pitkälti aikalaistuote, suomennos on sitä varsinkin. Suomentamiseen ei tuona aikana ilmeisesti hirveästi panostettu, eikä suomentajaa edes mainita. Eniten silmään pistävää on se, että englanninkielisiä sanoja on jätetty kääntämättä, kuten all right ja plastic tai kääntäminen on puolivillaista kuten polymorphallactinen tai nonmatemaattinen.

Eletään tulevaisuuden maailmassa, missä mm. jalkakäytävät liikkuvat itsestään – keskellä nopeammin, laidoilla hitaammin, jolloin jalkakäytävän kyytiin pääseminen ja kyydistä poistuminen käy näppärästi. Tarinassa matkustetaan koneen avulla rinnakkaismaalimaan, mutta koneella pystyi myös matkustamaan omassa todellisuudessamme menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Matkustus maailmankaikkeuksien välillä pystyttiin tekemään tiettynä aikana, kun maailmat olivat otollisessa asemassa toisiinsa nähden. Juonessa on mukana seikkailemassa tiedemies, joka on keksinyt aikakoneen, muodonmuuttaja muukalaisrotu sekä sankaripariskunta Turvallisen Tieteen laitoksesta. Eihän tämä mitään maailmaa mullistavaa kirjallisuutta ole, mutta ihan hyvin se toimi ajanvietteenä.