Eija

Tolkienin nuoruudentyö Kullervon tarina on alle 30 sivun mittainen novelli. Novelli, joka on variaatio Kalevalan vastaavasta runosta. Novelli itsessään on viimeistelemätön ja keskeneräiseksi jäänyt. Tolkien on myöhemmin kehittänyt tarinaa, josta on syntynyt tarina Túrin Turambarista (kirjana hieno Húrinin lasten tarina).

Tutkija Verlyn Fliegerin toimittama kirja on enemmän tutkimus Tolkienin kirjallisuuteen, missä Kullervon tarina on tutkimuksen lähde eikä itseisarvoisesti teoksen anti vaikka ydin onkin. Kullervon tarina on Tolkien tuotannossa merkityksellinen sen puitteissa mistä novelli sai alkunsa ja mihin se on johtanut muita Tolkienin töitä silmälläpitäen.

Esipuheen, johdannon, novellin nimiluettelon ja juoniluonnoksen sekä toimittajan kommentein ja huomautuksin varustetun novellin lisäksi kirjassa on kaksin kappalein Tolkienin esitelmäluonnosta Kalevalasta. Toinen on käsinkirjoitetusta luonnoksesta, toinen koneella kirjoitetusta keskenjääneestä luonnoksesta. Esseet on myös varustettu johdannolla ja huomautuksilla. Esseiden teksteissä ei paljon eroavaisuuksia nähdäkseni ollut joten jälkimmäinen jäi itselläni kahlauksen asteelle. Toimittaja Verlyn Fliegerin essee aiheesta on kirjan lopussa.

Kirjana Kullervon tarina on kiinnostava tutkimus Tolkienin kehityskaareen kirjailijana. Sitä vastoin teoksen kaunokirjallinen anti jää mielestäni vähäpätöiseksi.

Kirja on jaoteltu kolmeen osaan. Elämä, Teokset ja Vaikutus.

Elämää kuvaava osio on hyvin pintapuolinen ja lyhyt. Siitä ei saa kunnolla käsitystä kirjailijan persoonasta. Tolkienin elämää sivutaan kyllä myöhemmissä osioissa jonkin verran. Kovin tarkkaa elämän yksityiskohtia en olisi kaivannutkaan, mutta hieman syventävämpi katsaus olisi ollut paikallaan.

Teokset osio onkin sitten kattavampi. Tolkienin elinaikana julkaistujen teosten määrä on varsin suppea. Isoimman lohkon käsittelyssä saa ymmärrettävästi Taru sormusten herrasta, missä pohditaan myös teoksen allegorista merkitystä. Tolkien poika Christopher on kunnostautunut kursimaan Tolkienin keskeneräisistä teoksista julkaistavia kokonaisuuksia. Itselläni on vielä lukematta niistä Silmarillion ja Keskeneräisten tarujen kirja. Sain kuvailujen perusteella jonkinmoisen käsityksen niiden sisällöstä, esim. jo lukemani Húrinin lasten tarina on jonkinlaisessa muodossa molemmissa kirjoissa.

Vaikutus osiossa kerrotaan Tolkien fanikulttuurin kehityskaaresta niin ulkomailla kuin Suomessa. Suomi näkökulma on kiinnostava. Myös Tolkienin vaikutus fantasiakirjallisuuteen on mielenkiintoista luettavaa, vaikka sinänsä ei itselleni uutta tietoa sisältänytkään. Siinä käydään nopeasti läpi fantasiakirjallisuus ennen Tolkienia ja jälkeen. Kattavampi katsaus olisi kiinnostanut, jolloin lukusuosituksia olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Selvää tietysti on, että tämän aihepiirin kattavampi sisältö ei olisi kuulunut tähän teokseen vaan ihan johonkin muuhun.

Hobitti ja Taru sormusten herrasta filmatisointeja käsitellään varhaisemmista aina Peter Jacksonin mammuttielokuviin. Jacksonin elokuvien analysointi ja erojen läpikäynti kirjoihin nähden on saanut tilaa. Muita elokuvia kuin Jacksonin versioita en ole nähnyt yhtäkään. Suurin osa niistä taitaa olla tavoittamattomissa muutenkin. Ennen päätöslukua kerrotaan Tolkienin ja muiden taiteilijoiden kuvituksesta sekä Tolkienin vaikutuksesta muuhun taiteeseen kuten musiikkiin, teatteriin ja peleihin. Lopussa on bibliografia suomennetuista teoksista ja lähdeluettelo.

Kirjassa on jonkin verran toistoa, joka johtunee siitä, kun teosta on kirjoitettu paloissa kahden kirjoittajan vuorottelulla. Muuten jäsentely on toimiva ja se on hyvä kotimaisten voimin tehty läpileikkaus Tolkienin tuotantoon ja vaikutukseen.

Tarinasta on kertynyt suomennoksia jo useampia. Luin Alice Martinin suomennoksen, jossa sanaleikit oli keksitty varsin onnistuneesti. Vertasin joitain kohtia Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mantereen suomennokseen, jossa sanaleikit olivat ratkaistu eri tavalla – ehkä enemmän alkuperäistekstin mukaisesti. Kumpi tai mikä suomennoksista miellyttää eniten lienee lukijasta kiinni.

Tarina on jo lapsuudesta tuttu. Alice/Liisa nukahtaa kesken lukutuokion ja päätyy unessa Ihmemaahan. Alicen lisäksi päättömässä tarinassa on mukana muun muassa valkoinen kani, hatuntekijä, irvikissa sekä karmea ”PÄÄ POIKKI!” kuningatar. Kirja on hauskaa luettavaa näin aikuisenakin. Nonsense-kirjallisuus ei yleensä ole makuuni yhtään - joitain olen yrittänyt lukea, mutta ei vaan putoa. Ihmemaa näyttää olevan poikkeus, mutta sekin voi johtua siitä, että tarina on tuttuakin tutumpi ja tavallaan tietää mitä odottaa.

Tarinaa kerrotaan kolmen minäkertojan näkökulmasta. Martta on ihmissusi, Lauman matriarkka, jonka päämäärä on säilyttää viimeiseen asti Lauma ja suojella sen paljastumiselta ulkopuolisille. Varga on Laumasta irtautunut nuori nainen, joka elää ihmiselämää kaupungissa. Marraskuu on Vargan rakastettu, joka on tietämätön Laumasta. Menneitä tapahtumia kerrotaan takaumien kautta.

Minä muotoisen kerronnan vuoksi, kirjassa on toistoa. Samoja tapahtumia käydään eri kertojan näkökulmasta. Juoni ei ollut itselleni niin mielenkiintoinen, että jaksoin kiinnostuneesti seurata samoja tapahtumia useaan otteeseen. Vuorotellen kerrotaan susihahmojen elämää ja vuoroin ihmissuhde kuvioita. Kirjan yhtenä sanomana on olla rohkeasti ja peittelemättä se mikä olet.

Tähtiarvioni on subjektiivinen näkemys niin kuin tapanani on antaa. Neutraali tähtimäärä ei tarkoita sitä, että kirja olisi huonosti kirjoitettu tai muutakaan. Henkilökohtaisesti en ole vaan mieltynyt juoneen, missä pääpaino on suhteissa, olivat ne suhteet susien tai ihmisten. Toinen kritiikin aihe on juonen hidas eteneminen ja toiston määrä. Minulle tarina olisi toiminut lyhyempänä kertomuksena.

Vereviä kertomuksia sisältää kahdeksan kertomusta, jotka on kirjoitettu 1830-1840 vuosikymmenien aikana. Tarinakokoelma alkaa kirjailijan Esipuheella, joka on jo itsessään novelli. Kahvipannu novellissa vanhat maalaukset heräävät henkiin tanssisalissa. Novellissa on kauhuun vivahtava hieno tunnelma. Se on eräänlainen Tuhkimo tarinan variaatio. Kumpi heistä on hyvin kerrottu novelli, jossa kertoja nimeltään Théophile rakastuu kaksosiin yhtä aikaa, erikseen kaksoset olivat vain puolikkaita. Käyttämällä omaa nimeänsä kertomuksessa tuo todellisuuden tuntua tarinaan. Kodin sielu on runollisen kaunis tarina kotisirkasta ja miten sirkan kuolema tai haavoittuminen tuo taloon epäonnen. Vastahakoinen kansalliskaartilainen novellin huumori ei oikein osunut oman huumorintajuni kanssa yksiin. Kaksi esittäjää, yksi rooli tarinassa ollaan teatterinäyttämöllä paholaisen roolissa. Öinen vierailu on futuristinen tarina nopeasta kulkupelistä, jolla lennetään ilmojen halki kypärä päässä. Lentäminen liitimien avulla oli kehitysasteella Gautierin elinaikana. Sivuja maalarin oppipojan lehtiöstä on hiukan humoristinen kertomus maalaustaiteesta. Liikalihavuudesta kirjallisuudessa Gautier arvostelee humoristisella otteella aikansa kuuluisien taiteilijoiden, kirjailijoiden ja runoilijoiden ulkonäköä, lihavuutta, mukaan lukien omaansa.

Pidin eniten kolmesta ensimmäisestä tarinasta. Lukeminen on vaivatonta, teksti soljuu kauniisti itsestään. Tarinat ovat hyvin kuvailevia ja luo tunteen, että itse olisi tarinassa mukana tarkkailijana. Tarinoista muodostuu visuaalinen kuva ja ne ovat runollisia. Loppupuolella tarinat eivät olleet niin tunnelmallisia ja muutamat humoreskit eivät itseäni kiinnostaneet.

Alku on hengästyttävää bizarroa tai ainakin kovin kummallista. Jälkimmäisessä puoliskossa huumorin ohella on ajattelemisen aihetta sisältävää materiaalia mihin nykymaailman meno johtaa ja mitä se tekee ihmisille. Kirja alkoikin vetämää vasta alun sekavuuden jälkeen ja oli lopulta varsin kelpoista luettavaa.

Uudissanoja tulvillaan olevasta dystooppisesta /utopistisesta maailmasta esitettiin hyviä ideoita ja joissain kohdissa on osuttu ennustettavuudessa nappiin kuten naisten laukuissa olevat pientietokoneet ovat luonnollisesti nykypäivää. Muita visioita on mm. säätilan muuttaminen äänestämällä, pilvien tasoa voidaan säätää, päivän uutislehdet on tehty haihtuviksi ja vainajat pystytään herättämään henkiin.

Kemikaalien ja lääkkeiden käytön yleistyminen ei ole nykyisyydessäkään vierasta. Maailmassa ihmiset käyttävät kemikaaleja häivyttämään haluttu ominaisuus, mikä taas saa aikaan sivuvaikutuksia, joka taas häivytetään toisella kemikaalilla. Seuraa lääkkeiden käytön kierre. Ihmisen psyyken manipuloimiseen on myös omat aineensa. Psykemokaali on aine joka tuottaa sellaista hajua, joka saa aikaan ihmisessä tietyn käytösmallin ja loihtii todellisuudesta poikkeavan ympäristön. Todellisuus ei ole sitä miltä näyttää.

Tarinan kertojahahmo, Ijon Tichy, on miellyttävän persoonan omaava avaruustutkija, joka esiintyy useassa muussakin Lemin työssä. Futurologinen kongressi on ensikosketukseni hahmoon. Muita suomennettuja Ijon Tichy kirjoja on Tähtipäiväkirjat ja Rauha maassa, jotka Futurologisen kongressin myötä päätynevät myös luettavakseni.

Hiekka tempaisi mukaansa välittömästi. Eletään hiekkaerämaassa, missä selviytymisen eteen on tehtävä rankasti töitä. Hiekka tunkeutuu joka paikkaan. Koko maailma on yhtä hiekkaa. Ehkäpä siksi hiekasta käytetään hauskasti eri nimityksiä, riippuen olomuodosta tai mihin hiekka on tunkeutunut.

Hiekkasukeltajat ovat aarteen etsijöitä, jotka etsivät muinoin hiekkaan hautautuneesta kaupungista vanhaa tavaraa. Hiekassa sukeltamisen voi hyvin rinnastaa syvänmeren sukellukseen. Hiekkasukelluksessa on samalla tavalla painevaihtelut ja mm. pintaan nousemisessa on omat sääntönsä. Sukelluksen kuvailussa aistii hyvin klaustrofobisen tunnelman. Maagista tunnelmaa saa taasen aikaiseksi hiekkasukeltajien kyky muovata hiekkaa ajatuksen voimalla.

Tarinan keskiössä on kolme veljestä ja sisko. Myös heidän äitinsä on maisemissa, mutta etääntynyt perheestään. Silloin tällöin ihmisiä lähtee ei-kenenkään maahan toivosta löytää paremmat elinolosuhteet. Sisarparven isä on ollut yksi lähtijöistä, mutta ei ole koskaan palannut. Sisarukset haikailevat myös lähdöstä vaaralliselle matkalle tuntemattomaan.

Kirjaa lukiessani mieleeni tuli kaikuja Mad Maxistä, Villistä lännestä sekä tarunhohtoisesta Atlantiksesta. Jotain viitettä noiden maailmojen tunnelmasta kirjassa on, mutta kuitenkin kirjan maailma on ihan omanlaisensa. Tarinan alkupuolisko oli vetävämpi kuin loppupuoli. Saa nähdä tuleeko kirjalle jatkoa. Mahdollisuudet olisivat, koska asioita jäi vielä avoimiksi.

Kirja koostuu erilaisista aineksista. On kirjeitä, katkelmia teoksista, mainos, opetusaineistoa, kouluaineita, otteita sanakirjasta, novellikatkelma, lehti-ilmoitus, ote lakikirjasta, satu, ote kuulustelupöytäkirjasta, palveluun astumismääräys, laulu, valintatehtävä koe, loru, lehtiartikkeli ja terveysjulkaisu. Tulikohan kaikki mainittua? Kohtalaisen erikoisen formaatin lisäksi on tilaa vielä omaperäiselle tarinalle.

Tapahtumat sijoittuvat nykypäivän Suomeen. Maailma ei tosin ole samanlainen kuin omamme vaan eletään vaihtoehtoisessa maailmassa.

Satiirista huumorintajua osoittaa tulisen ruoka-aineen, chilin, rinnastaminen kiellettyyn ja riippuvuutta aiheuttavaan huumausaineeseen. Suomi on perinteisesti ollut kieltojen maa. Alkoholin myynti on monopolisoitu toisin kuin muualla maailmassa. On aikoja jolloin jopa keskioluen myynti oli kielletty joidenkin kuntien kaupoissa. Tupakkatuotteiden hankintaa on alettu tehdä mahdollisimman hankalaksi aste asteelta savuton Suomi kiikarissa – niin miksipä ei kiellettäisi ruoka-aineitakin, jotka vahingoittavat terveyttä.

Todellisuudessa Suomi on ollut ainakin jossain määrin edelläkävijä naisten aseman parantamisessa. Kirjan maailmassa asia käännetään päälaelleen. Kirjan maailman Suomi on edelläkävijä feminaisten – eloisten - jalostamiseen. H.G Wellsin Aikakoneesta on napattu käsitteet eloi ja morlokki. Ne määrittelevät naissukupuolen alarodut. Työteliäs ja fiksu morlokki on epäkelpo. Naisten kuuluu olla eloisten kaltaisia typerähköjä aviomiestensä miellyttäjiä, miehensä holhouksen alaisia ja miehensä kuritettavissa olevia. Heidän hoidettavanaan on koti ja perhe, he eivät käy töissä. Vaimolla ei ole perimisoikeutta, vaan mies perii vaikka vaimo olisi kuolleen sukulainen. Jopa naisten nimet on säädelty niin, että ne eivät voi sisältää R-kirjainta. Kiinnostavaa oli verrata feminaisten jalostukseen liittyvät päinvastaiset vastineet todellisen Suomen tasa-arvon virstanpylväistä.

Auringon ydin on hyvä kirja, paras tähän asti lukemani Sinisalon teos. Hyvin kehiteltyä tarinaa piristää erillismateriaali. Kirjan luki sujuvasti ja muutenkin kirjassa on ajattelemisen aihetta kantilta jos toiselta.

Tappava kärpänen on yksi lukemattomista Nick Carter Killmaster sarjan kirjoista, joita on julkaistu Wikipedian mukaan vuosien 1964 ja 1990 välillä ainakin 261 kappaletta. Kirjoittajina toimii eri kirjailijoita.  Nick Carter on USA:n salaisen palvelun vakooja koodinimeltään Killmaster, agentti numero N3. Hänellä on aina mukanaan kolme nimettyä asetta -  yhdeksänmillinen Luger Wilhelmina, stiletti Hugo ja kaasukranaatti Pierre, jota hän säilyttää haaroissaan.

Nick Carter saa tehtäväkseen ratkoa, kuka levittää tappavaa tartuntaa ympäriinsä. Päästään suuruudenhullun tohtori DNA:n jäljille, joka on kehittänyt geneettisesti muunnellun tsetsekärpäsen. Kärpäsien aivoihin on istutettu rautahiukkasia ja ovat näin ollen ohjattavissa kompassin tavoin kohteeseen kuin ohjus. Normaalin tsetsekärpäsen kantaman taudin laatuakin on muunneltu karmivammaksi ja ennen kaikkea tappavammaksi. Ajojahtia käydään Etelä-Afrikan kaupungeissa Johannesburgissa, Kapkaupungissa ja Krugerin villieläin reservaatissa sekä Namibian Windhoekissa, Walvis Bayssa ja Swakopmundissa.

Kirjan sisältö on mätkimistä, tappamista, seksiä ja täpäriä tilanteita. Muistaakseni en ole aiemmin yhtäkään Nick Carteria lukenut, mutta sisältö nyt oli jo ennalta tiedossa – ei kirjan tyylissä mitään yllättävää ollut. Yhden tällaisen voi lukea elämänsä varrella, mutta enempään tuskin taivun.

Maailmojen synty jatkaa Aikatunnelissa alkanutta tarinaa. Tie (aikatunneli) on väylä aikojen välillä ja sitä pitkin pääsee myös rinnakkaismaailmoihin. Kirjassa on kolme näkökulmaa, jotka yhdistyvät eteenpäin mentäessä.

(Seuraavassa sisennetyssä tekstissä on paljastuksia edellisestä osasta, mutta ei varsinaisia spoilauksia)

Rhitan, Patrician pojan tyttären näkökulman maailma on rinnakkaistodellisuudessa Gaiassa. Gaia muistuttaa muinaisaikojen Maata, kuitenkin teknologia on kehittyneempää. Gaian valtiot ovat myös ominaispiirteiltään tunnistettavissa oman aikamme maihin nähden. Rhita on saanut isoäidiltään Esineitä, joiden avulla on mahdollista palata Tiehen ja Patrician kaipaamaan entisaikojen Maahan.

Olmyn, tulevaisuuden ihmisen näkökulma sijoittuu Ohdakkeenvillaan. Ihmiset syntyvät kaupunginmuistissa ja materialisoituvat fyysiseen maailmaan ruumiillistumiskokeissa. Tiedostoissa eläviä partiaaleja on useita kunnes jopa tuhannen vuoden päästä päädytään takaisin kaupunginmuistiin. Kaupunginmuistissa oleminen on tavallaan kuoleman jälkeistä elämää tai elämää ennen ”syntymää”. Kaupunginmuistissa voidaan vierailla, jolloin ulkoista aikaa kuluu paljon vähemmän kuin kaupunginmuistin aikaa. Tulevaisuuden ihmiset ovat jakautuneet kahteen sosiaaliseen ryhmään. Naderiitit ovat konservatiivisia ja vierastavat korkeaa teknologiaa. Geshelsit taasen puhuvat teknologia puolesta, jotkut heistä mm. ottavat itselleen ei-ihmisen olomuodon. Olmy löytää jartin, Tiessä olevan vihollisrodun edustajan ja vangitsee olion omaan persoonallisuuteensa.

Kolmas näkökulmahahmo on Lanier, nyt jo vanha mies, koska hän on kieltäytynyt nuorennushoidoista. Lanier toimii sodan jäljiltä uudelleen kehittyvässä Maassa. Edellisessä osassa tapahtuvan Tien katkaisemisen aikoihin Mirski päätyi Tien toiselle puolelle – ääri tulevaisuuteen. Nyt hän palaa avatarina tärkeän sanoman kanssa – Tie on avattava ja suljettava uudelleen Ohdakkeenvillaan päässä, koska siitä riippuu 75 miljardin vuoden päässä olevien ihmisten valmistautuminen galaksin loppuun.

Kirjaa mainostetaan takakannessa itsenäiseksi jatko-osaksi. Tarina on tavallaan itsenäinen, mutta kärryille saattaa olla vaikea päästä ilman edellisen osan lukemista. Kirjassa on myös henkilöitä tai heidän jälkeläisiään edellisestä osasta. Tarinassa on kiinnostavuutensa. Pääjuoni on melko yksinkertainen - tarina koskee lähinnä aikeita Tien avaamiseen ja sulkemiseen, mutta päätarinan lomassa tuodaan esiin paljon materiaalia ja ideoita maailmoista. Samalla tarina on ärsyttävän hidaslukuinen, tapahtumien tempo olisi voinut olla rivakampaa.

Pääosiltaan perustuu Homeroksen Odysseiaan, mutta kirjailija pitää sitä epäjohdonmukaisena ja on ottanut kirjaansa vaikutteita suullisen perimätiedon muodossa kerrottuun versioon Odysseuksen myytistä.

Tarinaa kerrotaan pilke silmäkulmassa ja se on nykyaikaan heijastava. Kiva pieni kirjanen oli virkistävä lukukokemus.

Eletään tulevaisuuden maailmassa, jossa sieni-infektio on päässyt valloilleen aiheuttaen tartunnan saaneiden aivoissa muutoksia. Tauti on levinnyt kulovalkean tavoin kaikkialle ja terveitä ihmisiä on enää harvassa.

Juoni etenee tavanomaiseen jännityskertomuksen tapaan. Se ei päässyt juurikaan säväyttämään muutamia kauhukohtauksia lukuun ottamatta.

Hahmot ovat melko yksiulotteisia - heissä on kussakin yksi hallitseva piirre. On maaninen tutkija, jonka päämäärä on ainoastaan selvittää taudinaiheuttajan luonne keinolla millä hyvänsä. On opettaja, joka ajattelee vain lasten parasta eikä näe vaaratekijöitä ja kokonaiskuvaa. On tiukkapipo, kylmä sotilas, joka keskittyy pelkästään turvallisuus näkökantaan. Sitten on päähahmo Melanie, tartunnan saanut lahjakas oppilas. Hän on uhka, mutta samalla hänessä on lupaus uuteen tulevaisuuteen. Melanie, kaltaistensa tavoin, on erikoislaatuinen zombi. Hänellä on puhekyky ja äly, mutta zombien tavoin nälkä. Useimmat tarinan nälkäisistä eivät ole älykkäitä, mutta eivät myöskään afrikkalaisen tai haitilaisen kansanperinteen mukaisia hitaita zombeja, vaan varsin nopeita liikkeissään, mikä tekee hahmoista pelottavia. Vaikka kirja tuo hahmoista lähinnä pääpiirteet esiin, pientä kehitystä hahmoissa kuitenkin tapahtuu tarinan edetessä. Yhdestäkään hahmosta en varsinaisesti pitänyt ja kenenkään puolelle en varauksetta asettunut.

Tarinan päätös ja loppuratkaisu oli oikein hyvä ja paransi paljon muutoin melko tasaista ja yllätyksetöntä kokonaisuutta.