Luinwen

Ihmemaa Oz on klassikko siinä missä Liisa Ihmemaassa tai Tarina vailla loppua. Lasta varmasti ilahduttaa omituiset ja monenkirjavat hahmot, aikuista lukijaa taas kiehtoo tyyli, millä tarina on kerrottu. Ihmemaa Oz on kirjoitettu kuin satu. Siitä tulee mieleen Lumikki ja Tuhkimo ja muut. Ei ne Disneyn siloitellut versiot... vaan ne alkuperäiset, joissa välillä veri lentää ja tapahtumat ovat aika raakoja. Jos tuntee tarinan Ozin velhosta vain elokuvaversion kautta, lukiessa varmasti yllättyy. Tässä kirjassa ei todellakaan mitään tikkarikiltoja ole.

Ihmemaa Oz on yksi kirjallisuuden klassikoita, joita jokaisen tulisi lukea ainakin kerran elämänsä aikana.

Tarina vailla loppua on kirja, johon vain ei voi kyllästyä. Se on yksi niitä harvinaisia kirjoja, johon ihastuu lapsena ja jota osaa arvostaa aikuisena. Se on todellinen klassikko.

Lapsena kirjassa ihastutti erityisesti sen ulkoasu. Teksti on osaksi punaisella ja osaksi vihreällä fontilla painettua. Jokainen kappale alkaa suurella, koko sivun peittävällä anfangilla, joka on koristeltu erilaisin kauniin, pelottavin ja mielikuvitusta kiihottavin kuvin. Tarina vailla loppua sekoittaa fantasian todellisuuteen ja päinvastoin; se tuo arkipäivään hitusen taikaa. Siksi kirjasta kannattaa etsiä vanha painos, jossa kirjan salaperäiseen ulkoasuun ei ole liiaksi kajottu.

Tarina vailla loppua on yksi fantasiakirjojen perusteoksia. Sen juoni on perinteinen ja muistuttaa omalla tavallaan Liisa Ihmemaassa tai Ihmemaa Oz -kirjoja. Fantasiamaailma on rikas ja värikylläinen, mutta samalla myös vaarallinen ja välillä myös pelottavakin paikka.

Päähenkilöön, Bastian Baltasar Buxiin, on helppo samaistua. Hän ei ole kaikkein paras koulussa tai liikunnassa eikä hänellä ole paljoa ystäviä. Bastian ei ole hyvä oikeastaan missään muussa kuin tarinoiden sepittelemisessä. Tarinan edetessä Bastian saa mystisen amuletin AURYNin ja käskyn: Tee mitä todella tahdot. Niin Bastian lähtee seikkailemaan Fantaasian ihmemaahan kulkien toiveesta toiseen, etsien sitä yhtä asiaa, joka tekee hänet todellakin onnelliseksi.

Tarina vailla loppua ei saarnaa, vaikka onkin syvästi filosofinen kertomus, joka saa lukijansa pohtimaan isoja kysymyksiä. Se on kirja ihmisyydestä ja kasvamisesta ihmisenä. Se muistuttaa lukijoita siitä, että jokainen meistä voi ylittää itsensä, kun vain muistaa keskittyä elämässään niihin oikeasti tärkeisiin asioihin.

Kauniin näköistä, mutta sisällöltään hieman ontoksi jäävää sarjakuvaa Vartijat-tyyliin.

Vartijat ennen -sarja toinen osa keskittyy Koomikkoon ja Rorschachiin. Koomikosta kertova osa on selkeästi mielenkiintoisempi kokonaisuus, vaikka sarjakuvassa ollaankin kuljettu aika kauas alkuperäisestä Vartijoista. Piirrosjälki on nykyaikaista ja hienoa. Juonessa taas ei kovin syvällisiin sfääreihin singota.

Rorschachin osuus on pienoinen pettymys. Rorschach on hahmona mielenkiintoinen ja ansaitsi parempaa kuin "Rorschach etsii pahiksia, ottaa turpaansa, etsii vähän lisää pahiksia, ottaa taas turpaansa" -juonen. Hahmoa ei kamalasti syvennetä tai avata. Kielikin vaikuttaa vähemmän korumaiselta kuin ennen.

En tiedä tuoko nämä tarinat nyt kamalasti mitään uutta Vartijat -sarjakuvan ystäville. Ihan kelpo sarjakuvaa kaiken kaikkiaan; siinä vain ei ole mitään, mikä nostaisi sen muun nykysarjakuvan massasta esiin.

Tyttö joka putosi Satumaan alle on aivan yhtä ihana kirja kuin edeltäjänsä. Lukeminen ei muutu missään vaiheessa tylsäksi, sillä tällä kertaa kirjassa seikkaillaan Satumaailman alta löytyvästä maailmasta, joka on aivan yhtä vinksahtanut, yksityiskohtainen ja seikkailuja täynnä kuin sen ylläkin oleva maailma.

Sarjan ensimmäisessä osassa kestää vähän aikaa ennen kuin tarina pääsee kunnolla käyntiin. Tässä kirjassa sellaista ongelmaa ei ole, vaan juoni pysyy selkeänä heti alusta lähtien. Jo edellisessä kirjassa kadonnut varjo aiheuttaa ongelmia, joita Syyskuu yrittää ratkoa; samalla pelastaen niin Alimaailmaan kuin Satumaankin. Tarina on perinteinen mutta niin sen kuuluukin olla: nythän on kyseessä satu.

Varsinkin tätä toista osaa lukiessa tuli vahvasti mieleen Tarina vailla loppua. Kirja on täynnä yksityiskohtia ja seikkailuja ja huimaa mielikuvitusta; silti väliin on mahtunut pohdintaa ja filosofiaa, joka riipaisee syvältä myös aikuista lukijaa. Hieno osoitus siitä, että myös lastenkirja voi olla hyvin syvällinen.

"Ja se kai oli se hetki. Pimeys avautui ympärilläni ja nielaisi minut. Kiskaisi minut pinnan läpi alla kihisevien kauhujen sekaan."

Vartijat ennen sijoittuu aikaan ennen Vartijoissa kuvailtuja tapahtumia. Ensimmäisessä osassa keskitytään Minuuttimiehiin ja Silkkiaaveeseen. Näistä kahdesta sarjakuvasta se ensimmäinen on selkeästi parempi. Minuuttimiehiin keskittyvä osa on täydet viisi tähteä ansainnut. Se muistuttaa tyyliltään alkuperäistä Vartijat -sarjakuvaa yhdistäen upeasti kauniit kuvat ja kielen. Minuuttimiehissä vastataan mielenkiintoisesti Vartijat -sarjakuvan auki jättämiin kysymyksiin.

Silkkiaaveesta kertova osio ei pääse lähellekään samaa ahdistavuutta ja syvällisyyttä, vaikka kelpo sarjakuvaa on sekin. Kaiken kaikkiaan voin suositella tämän kokoelman ensimmäistä sarjakuvaa kaikille Vartijoiden ystäville; Silkkiaavetta lähinnä Silkkiaaveen suurimmille faneille.

Salamurhaajan oppipoika on verkkaisesti mutta kiehtovasti etenevä kirja. Tämän takia myös sivumäärä on muhkea, mutta siitä huolimatta lukiessa ei pitkästy. Kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti ja eläväntuntuisesti nuoren Fitzin elämää kuninkaan hovissa Peuralinnassa. Voisi kuvitella, että lukeminen muuttuisi tylsäksi, kun Fitzin elämää kuvaillaan niin pikkutarkasti ja täsmällisesti alusta loppuun... Sen sijaan se tuokin tekstiin elämän makua ja saa kirjan tarinan kuulostamaan hyvin todentuntuiselta. Myös fantasiaelementit kirjassa ovat hyvin hienopiirteisiä ja sopivat niin muuten hyvin normaalilta, keskiaikaiselta kuulostavaan maailmaan.

Loppua kohden hovin juonitteluja on yhä enemmän ja lukemista on vaikea jättää kesken. Fitzin hahmosta on helppo pitää. Hän on hahmona aito ja normaali nuori poika, joka itse sitä haluamatta kietoutuu kuninkaan ja prinssien juonien kudelmaan. Fitz ei ole perinteinen sankari, vaan pohjimmiltaan hyvin arkipäiväinen, ja hän kamppailee samanlaisten ongelmien kanssa kuin muutkin ihmiset - Fitziin on siis helppo samaistua.

Kaiken kaikkiaan Salamurhaajan oppipoika on hieno kirja ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

Jos pidät sellaisista kirjoista kuin Tarina vailla loppua, Liisa Ihmemaassa, Narnian tarinat tai Ozin velho, tulet rakastamaan myös tätä kirjaa. Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri on täynnä viittauksia klassisiin satuihin samalla ollen klassinen satu itsekin. Se on täynnä värejä ja yksityiskohtia ja seikkailuja, ja loppua kohden myös vaaroja ja jännitystä. Omalla tavallaan tarinasta tulee mieleen myös Abarat -kirjat; tässä vain on vähemmän väkivaltaa ja kauhua.

Romaanin kieli on ihastuttavan kirjavaa ja sen vanhahtavasta tyylistä tulee todellakin mieleen kaikki lapsuuden ihanat kirjat. Satumaa on täynnä kauniita yksityiskohtia ja mieleenpainuvia hahmoja. Kirja kertoo ystävyydestä, lapsuudesta, aikuistumisesta, saduista ja seikkailemisesta lempeästi ja liikoja osoittelematta. Jotta tästä kirjasta voisi nauttia, ei tarvitse olla lapsi; siihen tarvitsee vain sopivan määrän lapsenmielisyyttä.

Jääsielu on monin puolin hyvä kirja. Kuvailu on kaunista ja hahmoista tärkeimmät on luotu hyvin, ja heistä on helppo välittää. Kirjoittajan vähäisen kokemuksen näkee välillä tekstin rakenteesta; se ei ole aivan niin virheetöntä ja täydelliseksi veistettyä, kuin kokeneemmilla kirjailijoilla. Kaikesta huolimatta kirja on hyvä ja sen jaksaa lukea kevyesti kertaalleen.

Suurin ongelma on ehkä juonessa. Punainen lanka katkeaa kirjan puolivälissä ja pysyy kateissa harmittavan pitkään. Vasta aivan lopussa punainen lanka löytyy takaisin ja viimeiset kappaleet ovatkin kirjan parhaimpia. Kumpa koko kirja olisi ollut samanlainen. Harmitus saattaa johtua osittain siitä, että ryhdyin lukemaan odottaen kiehtovaa "kissa ja hiiri" -leikkiä, jossa murhaajaa etsitään kiihtyvällä intensiteetillä. Näin ei kuitenkaan käy, vaan puolivälin jälkeen romaani uhkaa jäädä pelkkien sivujuonten verkostoksi. Loppu on kuitenkin sen verran hyvä, että se korvaa paljon.

Tarinassa on myös muutamia muita pieniä yksityiskohtia, jotka hieman rikkovat tarinan maailmaa. Nimistä osa on saksalaisia; osa ei sinne päinkään. Juoneen on jäänyt omituisia, pieniä mutta silti häiritseviä aukkoja, joihin ei puututa. Hahmojen esittelyn kirjan alkumetreillä olisi voinut tehdä myös hieman paremmin; nyt hahmoja heiteltiin niin nopeaa tahtia lukijan silmille, että nimistä ja naamoista suurin osa ei jäänyt mieleen. Päähenkilö Sebastian ja tämän ystävä Fabian olivat hahmoista kaikkein parhaiten luotu. Sitten taas Vienna oli hahmona sieltä ärsyttävimmästä päästä.

Erikoismaininta täytyy sanoa kirjassa löytyvistä runoista. Runot ovat todella kauniita ja hienosti tehtyjä. Pidin niistä erittäin paljon.

Tässä kirjassa on paljon hyvää. Suosittelen lukemaan.

Juuri kun tuntui siltä, että tämä kirjasarja ei vain voi muuttua huonommaksi, se teki uudet pohjat. Elminster helvetissä ei ole ollenkaan hyvä kirja.

Ongelmana on pääasiassa juonen köyhyys. Elminster päätyy helvettiin syistä, joita ei tarkkaan avata lukijalle, jonka jälkeen paholainen Nergal alkaa kidutella tätä ja kiristää tietoja taikuudesta. Silloin kun ei kuvailla Elminsterin kipuja, pyöritään Elminsterin muistoissa. Alkuun muistot vaikuttavat ihan mielenkiintoiselta luettavalta, kunnes sitä tajuaa, että muistot eivät liity mitenkään siihen, missä Elminster tällä hetkellä on. Lisäksi muistoissa siirrytään seuraavaan usein juuri siinä vaiheessa, kun juttu alkoi kuulostaa kiinnostavalta.

Kirja ei ole hirvittävän tylsä ja sitä ei ole hidas lukea. Sen lukeminen on vain puuduttavaa ja lukemisen jälkeen ei voi kuin miettiä, mikähän tässäkin oli ideana. Punaista lankaa ei tunnu löytyvän. Elminster on hahmona puiseva ja sellaisiksi jäävät sivuhahmotkin. Sivuhahmoista kiinnostavin oli ehkä Mirt, mutta tämänkin tarina unohtuu jossakin vaiheessa ja lopulta lukijalle ei edes selviä miekkosen kohtaloa.

Väkivallalla mässäillään oikein kunnolla, jopa Elminster-kirjojen mittapuulla. Samoin nimet ovat yhtä ärsyttäviä kuin aiemminkin. Ne ovat pitkiä ja liian vaikeita, ja siksi eivät painu muistiin. Monet kerrat nimestä ei ymmärrä edes hahmon sukupuolta.

Toivon mukaan sarjan päätös on hieman aikaisempia osia parempi.

Todella omituisesti suomennetun otsikon takaa löytyy ihan yllättävän mukiinmenevä Doctor Who kirja. Romaani perustuu vanhoihin Doctor Who -sarjan jaksoihin, mutta juonessa pysyy melko hyvin kärryillä, kunhan vain tuntee sarjan perusidean.

Kuten tuoreemmissakin Doctor Who -kirjoissa, tässäkin on hieman hukattua potentiaalia. Hahmoihin ei syvennytä niin paljoa kuin mitä voitaisiin ja niin näiden kohtalosta ei kamalasti välitä. Myös autonien motiiveja olisi voitu avata enemmän. Nyt pahismuovihirviöt ovat vain pahismuovihirviöitä, jotka yrittävät vallata planeetan.

Teksti on hyvin nopealukuista ja sivujakaan ei ole paljoa. Kirja on selvästikin hieman nuoremmille suunnattu sen sisältämästä väkivallasta huolimatta. Aika on vain kulkenut ikävästi kirjan ohitse. Eniten iloa tästä romaanista on kovimmille Doctor Who -faneille, joille myös vanhat sarjan jaksot ovat tuttuja.

Kirjasarjan ensimmäinen osa oli melkein hyvä, toinen osa kelpo. Tämä kolmas osa on selkeästi heikoin tähän asti. Juonesta ei meinaa löytyä sitä punaista lankaa hakemallakaan. Jos aiemmassa osassa Elminster uhkasi jäädä sivuosaan kaikkien muiden hahmojen alle, tässä niin todellakin käy. Sivuhahmoja ja sivujuonia riittää loputtomiin, mutta toisaalta suurin osa sivuhahmoista kuolee pois melko nopeaa vauhtia. Lukemista tämä ei varsinaisesti haittaa, sillä hahmoihin ei kiinny millään tavalla, eikä näiden erilaiset, kirjavat kuolintavat hätkäytä lukijaa mitenkään.

Toimintakohtaukset ovat monin paikoin sekavia ja sitten taas pitkät keskustelut hahmo A:n ja hahmo B:n välillä valuvat silmien ohitse yhdessä sumussa, kun lukija miettii miten tämä nyt liittyy mitenkään siihen aikaisempaan kohtaukseen. Tai ylipäänsä mihinkään. Kirja on raskas ja hidas lukea, eikä asiaa auta muhkea sivumäärä. Tämä romaani olisi kaivannut hitusen lisää tiivistämistä. Tai kenties sen olisi voinut jättää kokonaan kirjoittamatta ja vain siirtyä seuraavaan osaan.

Tekisi mieli antaa vain yksi tähti, mutta puolikas tulee nyt siitä, että ainakin yritys oli hyvä.

Kirjan suurin ongelma on se, että siinä ei ole varsinaista juonta. Siinä on vain idea. Tätä ideaa olisi pitänyt vielä haudutella ja miettiä pitkään ennen kuin kirjoittamiseen olisi ryhdytty.

Siksi lopputuloksena on tämä: alku on pelkkää laahaavaa, epäkiinnostavaa, juonetonta ajelehtimista, ja sitten vasta aivan lopussa, kun päästään sinne ideaan, jotakin tapahtuu. Ja sitten kirja loppuu.

Tätä helpottaisi edes se, jos kuvailu olisi erityisen taitavaa. Tai hahmot erityisen monitasoisia ja kiinnostavia. Mutta kun kuvailu on lähinnä saman toistoa alusta loppuun ja hahmoihin, varsinkaan päähenkilöön, ei samaistu, ei nämäkään seikat riitä pitämään mielenkiintoa yllä.

Kieli on suhteellisen hyvää ja virheetöntä. Siitä tulee se yksi tähti.

Vielä lisäksi tarinassa on pahoja ajatusvirheitä. Kuolinilmoituksiin ei yleensä kirjoiteta kuolintapaa... Mitähän makaaberia lehteä kirjan päähenkilö oli lukenut? Ja sitten taas tarinan hahmo selittää uhriensa kuolevan verenhukkaan, vaikka toisaalta nämä kuolevat luonnollisista syistä... Eivätkö nämä kaksi ole toisensa pois sulkevia?

Toivon mukaan jatko-osa olisi hieman mietitympi ja hiotumpi. Potentiaalia nimittäin olisi. Tästä voisi saada kasaan jotakin vähän mielikuvituksekkaampaa. Tällä hetkellä kirja vaikuttaa vain amerikkalaisten versioiden huonolta kopiolta.