Heidi Kristina

Niskaan putoava taivas tarttui kirjastosta mukaani dystopiannälkään. Kirjan näkökulma tulevaisuudesta talvipakkasten kourissa, käytettyjen vaatteiden ja tiukkojen rajoitteiden parissa on vähintäänkin mielenkiintoinen. Niskaan putoava taivas tarjoaa autenttisen lukukokemuksen hieman vanhemmallekin lukijalle. Itse ihastuin tässä kirjassa taustoitukseen, siihen ettei Lahteenmäki ollut jättänyt North Endin lumista tilaa pelkän toteamuksen varaan. Kirjan maailmassa oli myös muitakin selkeitä eroavaisuuksia nykymaailmaamme, kuten maanalainen käytävä, tabulaattori, pajurikot, erilaiset poliittiset puolueet ja rankat säännöt. Romantiikannälkäiselle Niskaan putoava taivas tarjoaa ihastuksen unikuvia, haaveita, vaihdettuja katseita ja mustasukkaisuuden pistoksia. Suurta plussaa henkilökohtaisesti annan Laura Lähteenmäelle kirjoitusasun hän-muodosta, sillä sitä on tullut nähtyä vähemmän dystopiakirjallisuudessa.

Neljätoistavuotias Tekla ei ole laisinkaan innostunut uudesta elämästään North Endin pohjoisessa, jonne hän ja hänen perheensä piti muuttaa isän suklaatehdastöiden perässä. Ja eikös koko suklaatehtaassakin ole jotain hämärää? Ainakin niissä iskuissa, joita separatistit tekevät. Puhumattakaan nyt siitä, jos tehdas todella ostaa kaakaopapuja lapsiorjia käyttäviltä plantaaseilta, kuten jotkut huhuavat. Uusi paikka on muuttanut myös Kauria, Teklaa kuusi vuotta nuorempaa pikkuveljeä, joka ei haluaisi mennä kouluun ja on hankala, kun niin päättää. Teklaa huolettaa kuitenkin enemmän hänen omat syntymäpäivänsä ja se, tulevatko hänen ystävänsä etelästä hänen luokseen. Tilaisuus mahtavaan viikkoon ja hienoihin pirskeisiin tarjoutuu, kun Teklan isä sekoaa vuoroviikoissa ja on yhtä aikaa poissa kuin äiti. Monta tilaisuutta kertoa ja korjata, mutta Tekla pitää päänsä ja arvelee, että hän pärjää Kaurin kanssa kahden. Etelästä ei kuitenkaan tule selkeää vastausta ja hetki hetkeltä Tekla tajuaa toisten jatkaneen elämäänsä ilman häntä. Kun karu totuus leviää hänen tajuntaansa, hän ymmärtää, että ainut mahdollisuus saada ystäviä on pyytää North Endin kolkot lapset hänen syntymäpäivilleen. Ovatko Havu, Luna ja Aasa kuitenkaan parasta ystäväantia? Parempia kuin etelässä? Ja osaavatko he auttaa, kun Teklan uskomattoman tuntuinen viikko ilman vanhempia kaatuu niskaan talon lämpöjen laskiessa radikaalisti ja Kaurin kadotessa. Neljätoistavuotiaan tietoinen päätös elää viikko ilman vanhempia on rankka ja johtaa ikäviin tilanteisiin, mutta jälkikäteen katsoen se myös avaa oven, jota Tekla ei ehkä olisi muutoin saanut auki.

Niskaan putoavan taivaan lukee hetkessä lyhyen sivumäärän ja sujuvan kerronnan ansiosta. Henkilöhahmoilla on selkeästi oma persoonansa ja Lähteenmäki on saanut hyvin ikuistettua teini-ikään kuuluvan kapinallisuuden, pinnalliset ajatukset ja tunteet, mustasukkaisuuden, haaveen ja syytökset. Vaikka Tekla tuntuukin aika-ajoin varsinkin vanhemmalle lukijalle lapselliselta, enemmän aikuisempana ja vastuuntuntoa ottavampana hän voisi olla vähemmän uskottava. Mielestäni Lähteenmäki on tehnyt hienoa työtä North Endin parissa.

Sukellus vedenalaisen maailman pyörteisiin kohti pelottavia punaisia paholaisia ja nälkäisiä krokotiilejä, jotka eivät näe armoa saalistaessaan. Veden alla ainoat vaaralliset asiat eivät kuitenkaan koostu vain sen uiskentelevista tappajista vaan kaksijalkaisista kävelijöistä, jotka me tunnemme hyvin nimellä ”ihminen”. Valtameren pohjalle perustetussa siirtokunnassa elää Ty perheineen. Rauhallinen merenalainen elämä muuttuu kuitenkin radikaalisti, kun Tyn vanhemmat kaapataan kesken viljanmyynnin. Ty joutuu keskelle pelottavaa ja rintaa kouristavaa seikkailua, jonka päätehtävänä on löytää hänen vanhempansa. Ja toivon mukaan elävänä. Samaan aikaan Tylla on selvitettäviä asioita veden yläpuolella ennen eläneen Gemman kanssa ja teini-ikäisten suhde uhkaa joko lässähtää kokonaan tai vakiintua vakavammalle pohjalle. Suurena ongelmana kaksikon välillä on Gemman pakokauhu meren alla, joka ei johdu vain pelosta joutua hirviömäisten vesipetojen kitaan. Keskellä kieroja juonia, taistelustadioneja, kuolemanvakavia hetkiä ja suloisia suudelmia Ty oppii uuden vaarallisen taidon ja hänen suhtautumisensa omiin kykyihinsä muuttuu.

Fallsin luoma maailma on erilainen muihin tieteiskirjallisuuden maailmoihin verrattuna ja luokin täten aivan uudenlaisen kosketuspinnan dystopialle. Harmittaa kuitenkin se, ettei Falls ole hyödyntänyt tulevaisuuden tekniikkaa ja keksintöjä kummemmin kirjassaan. Vaikka Vastavirta keskittyy edeltäjänsä tavoin vedenalaiseen maailmaan, olisi ennen kaikkea mielenkiintoista lukea lisää myös Fallsin luoman tulevaisuuden maanpäällisestä puolesta eli yläpuolisten elämästä. Itselle mieluisin paikka tässä Liquigenia vaativassa maailmassa lienee se syvänmeren näkökulma, jossa Ty ja Gemma sukeltavat. Merenelävistä ei ole puutetta, eikä Tyta pelota, että hänen naapureinaan elää joukko hengenvaarallisia merenasukkaita. Rohkea henkilöhahmo antaakin paljon mahdollisuuksia tämäntyyppiselle kirjalle. Nopea kerronta ja vähän yksityiskohtaisuutta antava teksti jättivät minut kuitenkin tässäkin kirjassa aika-ajoin vedenalaisiin pyörteisiin ihmettelemään, missä ja minne ollaan matkalla. Henkilöhahmot jäävät jokseen ohuiksi ja etäisiksi. Parhaiten persoonallisuuksiin pääsee sisään itse päähenkilöiden kohdalla. Kaiken kaikkiaan Vastavirta on hyvä ja viihdyttävä nuortenkirja, vaikkei nostanutkaan pisteitä edeltäjänsä pistekertoimesta. Suosittelen ehdottomasti varsinkin nuorille tieteis- ja seikkailukirjojen ystäville.

J.R Wardin Minun rakastajani lukemisen jälkeen päätin lukea tämänkin uudestaan. Tämä ei juuri ole minun tyyliseni kirja, mutta otin haasteen uudelleen vastaan. Sudenveren luin aiemmin hyppelehtien, ponnettomasti ja kovinkaan innostumatta. En osannut päästä silloin kirjan sisään, mikä on sinänsä hieman harmillista. Nyt se tuli luettua vajaan kahdenkymmenenneljän tunnin sisään varsin vaivattomasti, vaikka kerronnassa menneisyyden raskas kelaaminen vaatiikin hengähdyksiä ja keskittymistä. Loppujen lopuksi olinkin yllättynyt, miten kirjasta annetut kehut pitivät paikkaansa. Kangasvuo on tehnyt erinomaisen esikoisen.

Sudenveri matkaa kirjan tarinaan kolmen erilaisen naishenkilön kautta. Sukunsa jättänyt Varga on taitelija, asuu kaupungissa uskaltamatta kuitenkaan katsella taakseen omaan historiaansa. Häntä kalvavat vanhat haamut ja ikävä susielämää, omaan urosta ja vastasyntynyttä pentua kohtaan repivät hänen rintaansa rikki. Vargalle menneisyys on kuin verhoilla peitelty historia: ken uskaltaakin raottaa niitä verhoja, saa ylleen hänen vihaisen käytöksensä. Usein tämän käytöksen vastaanottaja on pakanakommuunissa elävä Marraskuu, joka on epätoivoinen rakkaudessaan salaperäiseen Vargaan. Hän ei tunnu saavan rakastetustaan otetta silloinkaan, kun he ovat kahden kesken ja hyvin lähellä toisiaan. Varga on kauaskantoinen ja tavoittamaton; etäinen ja kova, äärimmilleen pingottunut ja jännittynyt kuin joku voisi yhtäkkiä tulla ja viedä kaiken pois. Kovia kokenut Martta on Lauman johtaja ja hänen tehtävänsä on pitää Lauma turvassa ja salassa, sillä ihmiset eivät koskaan saa tietää heidän susipuolestaan. Sisuskalujaan kouriinnuttavan pelon vallassa Martta on käytökseltään ankara, vaikka todellisuudessa hän on hajonneempi kuin kukaan tietääkään. Martan pelot ja skenaariot käyvät toteen, kun Pirtillä elänyt Lauman jäsen karkaa suostumatta palaamaan takaisin. Mikään ei ainakaan mene parempaan suuntaan, eikä Martta menneitä muistellessaan löydä yhtäkään yhtymäkohtaa, joka muuttaisi hänen katsontakantaansa tai mielipiteitään siitä, mitä hänen tulee tehdä.

Sudenveri on voimakas, kaunis ja ahdistava kirja menneiden kohtaamisesta, oman itsensä ja toisten hyväksymisestä, luottamuksesta ja irti päästämisestä. Se on täynnä rujoa tekstiä, joka punoutuu yhteen kauniiden kielellisten ilmaisujen kautta. Samaan aikaan Sudenveri on hyvin suomalainen teos ja se henkii isänmaallisuutta sodallisilla tapahtumillaan. Kangasvuo on taitava kirjoittaja ja hän on osannut kuvata asioita hyvinkin yksityiskohtaisesti, elävästi ja uskottavasti. Erikoiset nimet toimivat kontrastina perinteisille, vanhanaikaisille nimille. Omassa kokonaiskuvassaan Sudenveri on koskettava ja herkkä suoranaisuudessaankin, mutta vaatinee lukijaltaan tietynlaista kypsyyttä ja jaksamista raskaiden tapahtumien kulkuun. Ihastuttavinta Sudenveressä on yksityiskohtaisuus ja elävyys susissa, niiden uskomaton todentuntuisuus ja uskollisuus oikeille susille.

Wow. Voin sanoa yllättyneeni totaalisesti, kun siirappisen alun jälkeen tulin imaistuksi mukaan kirjan tapahtumiin todetakseni, että tämä todella oli parempi ja potentiaalisempi kuin ensimmäinen osa. Kaiken kaikkiaan Sininen kuu oli kielellisesti sujuvampi ja soljuvampi ja vaikka dialogia oli jokseenkin vähemmän kuin Punaiset tulppaanit- kirjassa, tässä se ei pistänyt laisinkaan silmään. Selittelevyys oli jäänyt runsain verroin vähemmälle ja itse päähenkilö osoittautui odotettua mielenkiintoisemmaksi ja myötätuntoa lukijalta saavaksi persoonaksi. Kaikkinensa Sininen kuu on kypsempi kuin edeltäjänsä ja tätä voi suositella jo muillekin kuin vain teini-ikäiselle kansalle.

Ever ja Damen ovat toisissaan kiinni kuin takiaiset, heidän rakkautensa pulppuaa avoimena ja virtaavana, eikä heillä muuta olekaan kuin aikaa. Mitä muuta kuolemattomilla olisikaan niin paljon? Ever on kuitenkin epäileväinen. Häntä pelottaa antaa itsestään se viimeinen palanen; lihallinen anti Damenille ja päätöksen teko vaatii rohkeutta. Iltana, jona hän on valmis luopumaan neitsyydestään ei vain seurustelusuhteessa vallitsevan kaikille seurusteleville pareille tutun odotuksen jälkeen - vaan myös useita satoja vuosia kestäneen odotuksen jälkeen, kaikki kaatuu päälaelleen ja yhtäkkiä Damen on kaikkea muuta kuin rakastunut Everiin. Itse asiassa hän ei ole laisinkaan kiinnostunut Everistä. Hän pitää tätä yhtä outona ja inhottavana kuin jota kuinkin kaikki muutkin lukion opiskelijat. Kaikki ei ole ennallaan. Mikään ei ole ennallaan. Samalla kun Sabine vahtii Everiä silmä kovana, Everin ystävät Miles ja Haven alkavat roikkua A-pöytäläisten kanssa ja Damen kiehnää Stacian ympärillä, salaperäinen Roman yrittää kietoa Everiä pikkusormensa ympärille. Ainut keino on turvautua selvännäkijä Avaan ja rakkaudelliseen Valonmaahan. Mutta entä kun Ever huomaa voivansa palata menneisyyteen? Kun hän pystyy valitsemaan myös perheensä? Vai pystyykö sittenkään?

Vaikka pistekerroin jäi Sinisen kuun osalta kolmoseksi, se oli silti älytön nousukiito Kuolemattomat- sarjan esikoisesta.

Luultavasti jotkut Risingshadowin jäsenet tietävät minun arvostelleen tämän kirjan jo aiemmin. Satuin vain tekemään sellaisen virheen, että luin kirjaa vähän hajamielisesti ja sitäkin vielä innokkaammin niin, että tuli loikattua muutaman lievästi tärkeän ja merkittävän kohdan ylitse. Päätin palata sulkemaan vampyyrin puremani, luin kirjan uudelleen ja tässä sitä ollaan: kirjoittamassa uutta arvostelua, joka tosin on tietoteknisistä syistä hieman myöhässä.

John Matthew ja Xhex eivät suinkaan ole uusia ja täysin tuntemattomia henkilöhahmoja Mustan tikarin veljeskunnan kaksitoistaosaiseksi luokitellussa kirjasarjassa. Johnin tarinaa on seurattu jo sarjan toisesta osasta saakka, jolloin hän oli vasta pieni ruipelo poika vailla tietoakaan siitä, mikä hän todellisuudessa on. Tai jos rehellisiä ollaan, niin John on nähty - tosin eri ruumiissa ja erilaisena persoonana - ensimmäisen kirjan ensimmäisillä sivuilla. Dariuksena. Nyt John on täysiverinen vampyyriuros, jolle ei kannata noin vain mennä uhoamaan siitäkään seikasta huolimatta, ettei hän kykene tuottamaan kuuluvia sanoja. Eikä suinkaan kyse ole siitä, että hän pitäisi iänikuista mykkäkoulua. Johnin virtapiirit on saanut alusta saakka sekaisin Xhex. Kylmäverinen tappaja ja vieläpä Sympath. Pitkään on näyttänyt siltä, etteivät heidän kivikkoiset polkunsa voi koskaan kohdata. Mutta kun Xhex joutuu kokemaan pahoja asioita Johnin soturikoulutuksen aikaiselta taholta, heidän kohtalonsa nivoutuvat ikuisiksi ajoiksi yhteen. Intohimoisten, surullisten ja vihaisten kohtaamisten keskiössä sykkii rakastunut sydän.

J.R Wardin tuntien pääjuonen rinnalla kulkee useampi merkittävä sivujuoni. Palatessa menneisyyteen 1600-luvulle Darius ja Tohrment matkaavat Wrath Oikeamielisen palveluksessa surumielisen tehtävän parissa. Kirjurineitsyen puhtaassa ulottuvuudessa Payne kituu hänen äitinsä langettamassa kohtalossa päätyen ratkaisuun, joka sysää räjähtävästi alulle Vapautetun rakastajan tarinan. Paranormal Invistigatorsin tuottaja, hänen seksikäs juontajansa ja pöllyssä kävelevä kameramiehensä jahtaavat kuuluista legendaa. Jos kyseessä ei olisi Ward, luulisi viimeisimmäksi mainitun sivujuonen olevan yhtä tyhjän kanssa. Mutta ei. Ward osaa aina yllättää.

Minun rakastajani lukeutuu ehdottomasti suosikkikirjoihini. Ward on onnistunut säilyttämään kirjan kaaottisista tapahtumissakin henkilöhahmojen peruspiirteet ennallaan ja silti aikaan saamaan heissä valtavan henkisen kasvun. Tätä piirrettä näissä kirjoissa on ehdottomasti kunnioitettava. J.R Wardin kirjoissa parasta on se, että ne elävät enemmän henkilöhahmojen kuin itse juonen perusteella. Kirjailija ei ole ohittanut normaaleja rutiineja, kuten kahvinjuontia, television katsomista, suihkussa käymistä, parranajoa, hyviä- ja huonoja päiviä, ruokailuhetkiä ja ajatuksenkatkoja.

Tätä lukiessani ihmettelin suurimman osan ajasta, että miten ihmeessä tämä on onnistunut valloittamaan Yhdysvaltojen bestsellerlistat ja hakenut suosiota myös muualta maailmasta. Hankala näin äkkiseltään sanoa, onko suomennettu versio todella niin paljon köykäisempi kuin englanninkielinen versio. Kielellinen ilmaisu tässä kirjassa oli mielestäni pohjamuta luokkaa, useimpien dialogien toteamukset olivat saaneet peräänsä empivän kysymysmerkin ja henkilöhahmojen uskottavuus oli aika lailla miinus-nollatasoa.

Ever (käsittääkseni kuudentoista ja seitsemäntoista ikävuoden välissä) on menettänyt vanhempansa, pikkusiskonsa ja perheen koiran kolarissa. Hänen itsensäkin olisi pitänyt kuolla, mutta jostain syystä Ever jäi henkiin. Tapahtuneen jälkeen hän ei kuitenkaan ole ollut entisensä. Vanha elämä eli cheerleader-life, ihanan poikaystävän kainalossa ja kikattavien esiaikuisten joukossa sai jäädä, kun Ever tajusi näkevänsä ihmisten ympärillä heijastuvat aurat ja kuulevansa heidän ajatuksensa. Kosketuksesta nyt puhumattakaan, se on Everille kuin askel kohti helvettiä. Toisessa koulussa, eri kaupungissa asuva Ever on aivan erilainen kuin se, joka kuvainnollisesti kuoli kolarissa. Nykyinen Ever piiloutuu jumalaisesta ulkonäöstään huolimatta vaatteiden alle, kuuntelee rajua musiikkia niin täysillä, että se peittää kaiken muun alleen ja hengailee yksinäisen goottityttö Havenin ja homoseksuaalisen Milesin kanssa. Sitten yhtäkkiä kouluun tupsahtaa Damen ja hänen kanssaan tuhat kummallista asiaa. Damenia voisi kuvailla täydellisesti seuraavanlailla: Mahdotonta ollakseen edes totta, täydellinen päästä varpaisiin, jokaisen tytön päiväunihaave. Everissä hän aiheuttaa omituisia tunteita aina sydämen läpätyksestä ristiriitaisiin ajatuksiin. Mutta Damen ei ole yhtä täydellinen, mitä hän antaa ulosantina. Hän katoilee, häviää, flirttailee muille ja käyttäytyy omituisesti… Everillä on edessään valtava tehtävä saadakseen auki tunteensa Damenia kohtaan, mutta myös päästääkseen irti kuolleesta pikkusiskostaan, joka vierailee hänen luonaan vielä fyysisen kehonsa menetettyään. Kaiken takana on silti jotain muutakin.

Olin todella pettynyt kirjan kerrontaan. Se on enemmän selittävää kuin tapahtumarikasta ja toiminnallista. Monet asiat selostetaan ulos ilman, että lukija kykenee tuntemaan ja elämään niiden mukana. Täten sitä helposti silmäilee sivut ylitse sen sijaan, että aidosti lukisi kirjaa. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja pinnallisiksi, erityisesti päähenkilö aiheutti harmaita hiuksia aina vaihtuvan kantansa takia. Kuolemattomat -sarja jatkaa lukulistallani, mutta suosittelisin tätä enemmän nuoremmalle ikäryhmälle. Sarjan esikoinen ansaitsee kaksi pistettä hyvästä ideasta, aihealueesta ja kiinnostavan näköisestä ulkoasusta.

Olen odottanut tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa saapuvaksi kirjastoon! Joka kerta kirjakaupassa hengaillessani vilkuillut juuri sitä nimenomaista hyllyä, jolla Beth Reviksen Acros the Universen trilogian toinen osa nököttää. Ja sitten: löysin kirjan yllätyksekseni kirjastosta (saattoihan se toki olla siellä jo aiemminkin). Kirjan aloittaessani ajattelin, että tässä menee nyt hieman pidemmän aikaa kuin pari päivää, mutta kappas. Ei. Time Ridersin sysäämän kirjalukutahdin ansiosta tämäkin tuli imaistua kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä vaivattomasti. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä työläämmäksi tulee laskea se käsistään ja ajatella, että pitäisi tehdä jotain muuta kuin edetä riviltä seuraavalle, sanalta toiselle.

Trilogian ensimmäisessä osassa syväjäädytyksestä herätetty Amy on todella ristiriitaisten tunteiden valtaama. Hän ei ole varma, mitä hän tuntee Seuraajaa kohtaan, eikä hän tunne oloaan turvalliseksi tai kotoisaksi Varjeluksella. Seuraaja sen sijaan on ylityöllistetty, raivon ja paniikin partaalla kaikesta siitä vastuusta, joka hänelle Vanhimman kuoleman jälkeen on langennut. Hän ei tahdo, että kukaan joutuu elämään Phyduksen armoilla ja se päätös on saanut aikaan peruuttamattoman tapahtumaketjun, joka sisältää mm. lukemattoman määrän kuolemaa, petosta, kapinointia ja läheltä piti- tilanteita. Joku tappaa aluksella asuvia ihmisiä viestinään ”seuraa vain johtajaa”. Ihmiset ovat tyytymättömiä nyt, kun heillä on vapaus valita. He tuntevat surua, pelkoa, masennusta ja kauhua. He painosanalla tuntien tuntevat ja Seuraajan entinen hyvä ystävä Bartie kääntyy Seuraajaa vastaan aseinaan kapinaa entisestään lietsovat sanat ja ihmisiä auktorisoiva kykynsä tuoda asiansa julki. Seuraaja on yksinkertaisesti umpikujassa. Hänen ja Amyn välillä oleva jännite aiheuttaa tulikuumia kipinöitä, kuten myös riidallisia salamoita.

Jos kuvittelee, että Revis tarjoaa trilogian toisen osan vain pelkkänä täytteenä ensimmäisen ja kolmannen väliin, on ehdottomasti väärässä. Miljoona aurinkoa on herkeämätöntä toimintaa, kuumia tunteita ja kaiken lisäksi täynnä ajatuksia, jotka saavat lukijan miettimään. Lukemattomat tiedonmurut liimataan lopussa yhdeksi, räjähdyksen kestäväksi kokonaisuudeksi. Jälleen kerran niin, että lukija saa hämmästyä. Beth Revis. Kolme sanaa: Hemmetin. Upeaa. Työtä!

Minulla kesti Time Ridersin toiseen osan lukemiseen aikaa alle kaksikymmentäneljä tuntia. Yksinkertaisesti hetkenä jona löysin kirjan kirjaston hyllyltä heti palautettuani sarjan ensimmäisen osan, en vain pystynyt päästämään sitä käsistäni.

Saalistajan ajassa Liam, Maddy ja Sal joutuvat työskentelemään keskenään vain apunaan Bobin tekoäly tietokoneelle siirrettynä. Maddyn ja Liamin on palattava ajassa taaksepäin hakemaan tietystä pankkiholvista pieniä, hyvin minimaalisia vauvaklooneja. Pankissa ei tietenkään tiedetä mistään sellaisesta. Nipin napin selvittyään ilman konflikteja pienestä hakureissustaan, Liam, Maddy ja vauvelit palaavat takaisin heidän tukikohtaansa. No, kaikki ei mene tietenkään ihan putkeen. Sal töpeksii. Uudesta liharobotista ei tule miespuolista, maskuliinisella voimalla pumpattua super Bobia, vaan naispuolinen ja timmin lihaksikas Becks, joka aiheuttaa Liamissa toinen toistaan sekavampia tuntemuksia. Tämä on toki pelkkää kirjan alkua ja koska en halua spoilata ketään, koetan innostuksestani huolimatta olla paljastamatta liikaa. Oman hätäilynsä seurauksena Maddy heittää Liamin ja Becksin kuusikymmentäviisi miljoonaa vuotta taaksepäin aikaan, jossa elävät dinosaurukset ja suurpedot. Ja mitä vielä: paikalla on myös huippuälykkäitä dinoja, jotka ovat yhden vaihtoehtoistulevaisuuden kansa. Tokikaan ei selvitä niin helpolla. Becksin ja Liamin mukana kauas menneisyyteen ja sen verta hyytävän julmaan maisemaan joutuu pari aikuista, sekä joukko nuoria. Ei hyvä. Maddy ja Sal joutuvat ongelmiin. Pahoihin ongelmiin. Loppua kohti herttainen Fosterkin tupsahtaa nähtäväksi... paljastaen seikan, joka sai sydämensykkeen nousemaan ja silmät leviämään. WHAT.

Itse voin kuvailla tätä kirjaa kunnolla vain yhdellä sanalla: U.S.K.O.M.A.T.O.N.
Alex Scarrowin koukuttava, useita näkökulmia kattava kerronta kiskoo mukaan keskelle menneisyyksien ja tulevaisuuksien aika-aaltoja. Kerronta tuo mukanaan raakoja kuolemia, kiperiä tilanteita ja tietenkin Becksin hölmöt sutjautukset, jotka saavat aika ajoin tyrskähtelemään. Vaikka huomiota herättääkin pienet epäkohdat aikamatkustuksen logiikassa, Scarrow on eittämättä tehnyt upeaaa työtä!

Suurta suosiota saavuttaneen Laini Taylorin kirja päätynee todennäköisesti kenen tahansa fantasiaan kiintyneen lukijan käsiin. Prahalaisen Karoun tarina on jotain niin käsittämätöntä, ettei kirjaa lukiessa oikein ole varma, mikä siinä niin kovasti vetää puoleensa. Portlandissa asuvan yhdysvaltalaiskirjailijan trilogiassa yhdistyvät kutkuttava petos - luottamus ja rakkaus - viha teema höystettynä paholaiset - enkelit vasta-asetelmalla. Taylorin tekstiä imee lähes lakkaamatta, vaikka kello on jo paljon ja pitäisi laittaa nukkumaan (siksi kai minäkin istun klo 2.14 kirjoittamassa tätä) tai muut velvollisuudet yrittävät huudella vierestä.

Trilogian aloitusosassa mysteerinen, kimeerien kasvattama ihmistyttö asui Tšekin pääkaupungissa Prahassa ja kävi taidekoulua. Ai niin. Samalla hän raahasi hampaita kimeerien henkiin herättäjälle, Brimstonelle. Tarinan edetessä hän kohtasi kerta toisensa jälkeen tunteita aiheuttavan Akivan, enkelin. Kun Karou ja Akiva katkaisivat toivomusluun, Karou tajusi olevansa henkiin herätetty Madrigal, Akivan maanpetoksesta tapettu rakastaja. Mutta nyt ei enää eletä siinä maailmassa. Ei ole enää vain tyttöä Prahassa mysteerisine sukujuurineen, joista ei itsekään tiedä mitään. Karou on keskellä hävittyä sotaa, jonka kimeerisotilaita hän herättää henkiin tekemiinsä ruumiisiin. Karou on keskellä maailmaa, johon hän on joutunut Madrigalina tekemänsä virheen takia. Enkeliin rakastumisen takia. Karoun menettänyt Akiva sen sijaan kelluu epätoivon ja eksyneiden tunteidensa keskellä ja siinä mustassa sumussa hän saa puolelleen täysin odottamattomat liittolaiset.

Aika taistelun ja tähtivalon on raaempi kuin Savun tytär. Kirjana se ei kuitenkaan ole aivan yhtä loistelias. Kuusisataaneljäkymmentäviisi sivua ovat rämpimistä eksyneissä tunteissa, jotka ovat täynnä ristiriitaisuutta ja sekasortoa. Edes kirjan viimeisillä sivuilla Karou ei tunnu päättäneen, mitä mieltä hän tarkkaan ottaen on Akivasta. Savun tyttäressä kimeerien maailma jäi vielä hyvin auki, mutta tässä sitä aukaistiin paljon enemmän samoin kuin enkeleiden maailmaa, heidän elinolosuhteitaan ja todellisia tuntemuksiaan. Taylor on käyttänyt paljon energiaa tuodakseen esille aivan uusia näkökulmia, mikä oli yhtä lailla miinusta kuin plussaa. Näkökulmat joita Taylor käytti, olisi voinut käyttää vielä taitavammin. Henkilöt olivat merkittäviä tarinan juonelle, mutta heidän näkökulmastaan ammennettiin vain pieni kulaus ja sitten heidät hylättiin - ellei Taylor tuo eloonjääneitä näkökulmia esiin trilogian päätososassa. Aika taistelun ja tähtivalon on kuin lukisi samaan aikaan taitavan ja vielä hapuilevan kirjailijan mestariteosta. Kieli on notkuvaa ja paikoittain sekavaa, dialogi ontuu välillä tuon tuosta ja silti tarinassa on jotain niin taianomaista ja henkilöissä jotain niin viehätysvoimaista, ettei kirja jätä rauhaan edes sen lukemisen jälkeen.

Viimeiseltä osalta voinee odottaa verta, taistelua ja siinä sivussa myös hitusen rakkautta, sekä draamaa. Jos jotain niin ainakin jännittävää ja vatsaa kouraisevaa lukukokemusta, sillä Laini Taylor ei todellakaan jätä lukijaansa rauhaan!