Kirjakaapin tyttö

Kas niin, toinen osa on luettu. Täytyy iloisella mielellä kyllä sanoa, että tämä osa oli ehkä tietyllä tavalla parmempi, kuin ensimmäinen kirja. Pian pääsemmekin syihin, miksi näin.

Ensinnäkin tässä kirjassa mukaan tuli ihania ja uusia hahmoja. Se vähensi ärsyyntymistäni erääseen yksisarviseen. Seikkailuun liittyi haltijoita, janeja, vanhoja tuttuja ja kuninkaita. Ihastuin jokaiseen uuteen hahmoon, ja luin keskittyneesti heidän jokaisen mielenliikkeet. Unohdin täysin päähenkilöt. Aina kun Victoria ilmestyi tekstiin minulla löi päässä tyhjää kunnes olin, että: "Aaah, Victoria. Se päähenkilö!"
Aika häpeällistä kylläkin.

Heräämisessä Vastarintalaiset hajaantuvat ympäri maagista Idhunia. Victoria ja Jack lähtivät lohikäärmeiden valtakuntaan, joka oli tuhottu täysin. Chrian vaelsi omaan suuntaansa, ja yrittää miettiä mitä tekisi heikkenemiselleen. Akexander kokosi armeijan ja aloitti kapinan. Shail lämmittää välejään vanhaan tuttavaan. Tässä taitaa siis ilmetä toinen syy, miksi pidin tästä kirjasta. Vastarinta hajaantui, ja he kaikki tapasivat uusia tuttavuuksia. Koko kirja ei enää pyörinyt niiden kolmen lapsen ympärillä. Ei sillä, että en pitäisi Jackista tai Christianista, mutta Victoria minua ärsyttää vieläkin hieman. Siis voi pyhä...Pizza! *nammm, pizzaaa*. Tyttö saisi päättää jo! Tietenkin on mahdollista rakastaa kahta samaan aikaan, mutta ei ole oikein kuiskutella toiselle, kun haetaan vettä, ja viettää yö toisen vieressä.

Toisaalta aloin sietää Victoriaa vähän paremmin. Johtuen, ehkä siitä, että hän oli ison osan kirjasta Jackin seurassa. En sanoisi, että olisin enemmän Jackin kannalla. Varsinkaan sen jälkeen, kun eräs toinen henkilö ilmestyi kuvioihin. Ja en eio kertoa enemäpää tästä henkilöstä. *Ilkeää naurua*
Anteeksi, mutta asiaan. Pidin siitä, että Victoria jakoi rakkautensa vain yhdelle. Kirjaa oli mukavampi lukea, enkä huutanut tytölle koko ajan ohjeita. Siis voitte vain kuvitella kiljumiseni.
"Älä nyt juoksen sen perään! VOI LUOJA! ÄLÄ VIITSI OLLA NOIN NAIIVI!!!" Niin, että tuollaista on meno, kun kimppaannun :D
Mutta vakavasti puhuen, olen itseasiassa Christianin puolella, vaikkakin poika ansaitsisi parempaa kuin jonkun Naiivin tytön, joka saa kohtauksen, heti kun jompikumpi pojista katselee toista tyttöä. AARGH! Victoria ei ole hyväksi minun verenpaineelleni. Elättelen toivoa, että kirja kirjalta tytöstä tulisi siedettävämpi. Tässä kirjassa hän jopa teki erään todella hyvän teon. "Hienoa Victoria! Olet enää 90% ärsyttävä."'
Taputukset hänelle.

Jackin kamppailua hänen sisäisen lohikäärmeensä kanssa oli kiehtova seurata. Olen aina pitänyt lohikäärmeistä. (siitä kertoo jo se, että menin elokuvateatteriin katsomaan Näin koulutat Lohikäärmeesi 2, ja purskahdin itkuun, kun lohikäärmeelle sattui jotain...) Ne ovat kauniita ja... Epätodellisia. Käytännössä en ikinä voi koskea sellaista paitsi tietenkin unissani, joten tartun hengenhädässä siihen mahdollisuuteen, että voin lukea niistä. Joten Jack nousi lempihahmokseni tässä kirjassa. Hän ohitti jopa Christianin, mikä on yllättävää. Yleensä olen aina pahisten puolella, tai niiden hyvisten joilla on kieroitunut huumorintaju. Christianin vetovoimaa taisi vähentää se, että hänkin roikkuu Victoriassa henkensä hädässä. Ei mitään mustasukkaisuutta havaittavissa minussa. Toivon vain, että Victoria valitsee. Sitten voinkin hymyillä onnellisenä, ja hihkuttaa kaikille kuinka hyvän päätöksen tyttö teki!

Kirjan loppu oli yllättävä, ihan kirjaimmellisesti kiljaisin, kun ratkaiseva tapahtuma tapahtui. Tietenkin uskon, että mikään ei pääty tähän. Ties mitä nuori kirjailiamme keksikään seuraavaan kirjaan. Rakastan tätä sarjaa vieläkin ja uskon, että lämpenen Victorialle lopulta. Jään innolla seuraamaan Shailin ja Zaisein tuttavuuden jatkumista ja Alexanderin kapinan kehittymistä.

Aaah, ihanaa päästä taas tämän sarjan pariin. Poikkeuksellisesti täytyy kyllä olla nyt sitä mieltä, että tämä osa oli edellistä parempi. En osaa sanoa miksi, tai no osaan, mutta en tiedä onko syy kovinkaan hyvä. Kerronta oli tässäkin aika samanlainen, kuin Morriganin ristissä. Tässä osassa Kuuden piiri on oppinut tuntemaan toisensa. Siteet on sidottu, ja uskollisuus ansaittu. Nyt on aika matkustaa kohti viimeisen taistelun kenttää. Kyseinen paikka on Larkin ja Moiran kotimaassa, Geallissa.

Geall kuvailtiin ihanaksi ja rauhalliseksi maaksi. Aika ajoin kuvittelin itseni sinne. Linnoja, Prinssejä ja Lohikäärmeitä täynnä olevaan satumaahan. Kyseinen maahan on kaikkien haaveilevien ihmisten unelma. Minulle tuli se sama tunne, kuin Harry Potteria lukiessani. Minä sulauduin kirjan tapahtumiin. Asetin itseni yhdeksi henkilöksi. Se tuntuu aivan mahtavalta. Olen sopivasti sairastellut koko viikonlopun, joten minulla oli roimasti aikaa lukea. Luinkin Jumalten tanssin läpi putkeen. Joten, kun kirja loppui tunsin itseni ontoksi. Minulle tuli se sama olo tiedättehän, kun hyvä elokuva loppuu. Astut ulos elokuvateatterista ja etsit ympäriltäsi vampyyrejä, avaruusolentoa tai himskatti vieköön, mitä tahansa maagista. Silloin minulle tulee se eräänlainen "masennus". Toivon aina, että ihan oikeasti eteeni tupsahtaisi vampyyri Edward, tai puhuva vihreä menninkäinen.

Blair ja Lark olivat eräänlaiset päähahmot tässä kirjassa. Tietenkin hykertelin innoissani. Rakastan heitä molempia, ja en keksi kummallekkaan parempaa kumppania, kuin toisensa. Blair on kova ja kiivas soturi, joka kuitenkin omaa lämpimän sydämmen ja tyttömäiset tavat. Lark on komea ja huumorintajuinen muodonmuuttaja, jolla on ainaine nälkä, ja ovelat mielenliikkeet. Kaksikon romanssi oli kutkuttavaa luettavaa, ja rakastin sitä, että heidän tapansa näyttää toiselle tunteensa on pieni riitely.

Lark: "Olet sydämetön soturi!"

Blair: "Ei, olen vain järkevä!"

Lark: "Älä kuvittelekkaan karkaavasi! Me puhumme tämän selväksi."

Blair: "Uskallakkin koskea minuun..."

*katse ja hiljaisuus*

*pusi, pusi, hali hali*

Aaaw, onko mitään suloisempaa? Koska en kuitenkaan suvaitse kieltävää vastausta, vastaan itse. EI OLE!

Huumoriakin kirjasta löytyi ja sain useampaankin kertaan nauraa hekotella enimmäkseen Blairin kommenteille. Lisäksi kirjassa oli pari Cian ja Moira kohtausta, mitä oli ihanaa lukea. Aaaah En malta odottaa viimeistä osaa!

Kun luin tietoja kirjailiasta järkytyin, kun häntä sanottiin Espanjan J.K. Rowlingiksi. Pässäni huusi tuttu ääni, joka ilmoitti, että ketään ei voi verrata rakkaaseen kirjailiaamme, joka näytti meille ihmeellisen Tylypahkan ja Draco Malfoyn... Mutta kun kirjan aloitin päässäni huudettiin vain sitä, että on uskomatonta millaisen maailman 15 vuotias tyttö on kuvitellut. Tietenkin on olemassa tajuntaakin räjäyttävämpiä ja kirjallisuudessa vaikuttavampia teoksia, mutta minun kriteerini, jotka ovat: Hyvä juoni, Romantiikka ja fantasia, täytti kirja oikein hyvin.

Henkilöhahmot olivat hyvä. Tarkoitan hyvällä sitä, että ne herättivät minussa tunteita. Tässä tapauksessa vihaa, ärsyyntymistä ja ihastusta. Vihasin Victoriaa. Siis oikeasti!? Tyttö rakastuu viholliseensa. Okei, sen olisin ymmärtänyt. Vihollisiin rakastutaan kaiken aikaan, mutta sitten rakastutaan myös parhaaseen kaveriinsa. Ja sitten pyöritellään molempia yhtä aikaa. Yhdessä hetkessä suudellaan toisen kanssa, ja toisessa mennään salaa tapaa toista. Victoria on mielestäni naiivi tyttö, jolle nousi päähän se, että kaksi poikaa voisi kuolla hänen puolestaan.
Tilanne on oikeastaan aika tuttu. Melkein joka kirjassa on kolmiodraama. Joissakin kirjoissa se on okei. Joissakin taas en voi sietää sitä. Olen ymmärtänyt, että monete muutkin vihaavat kolmiodraamoja (?), joten miksi niitä kirjoitetaan. Ei sillä etten itse sortuisi niihin. Sillä sitä tapahtuu kaiken aikaa. Miksiköhän siis niitä silti vihataan...?

Ärsyyntymis kiintiöni täytti Jack, mutta onneksi vain kirjan alussa. Kirjan lopussa rakastin häntä sydämeni kyllyydestä. Jack on kirjan alussa 13-vuotias, joten ymmärrän hänen tuskansa vanhempien kuolemasta, mutta se että itkee silloin, kun häviää miekka ottelussa, ei ole minusta itkun aihe. Onneksi Jack kasvaa ja kypsyy aikaa myöten ja kuten sanoin, kirjan lopussa rakastan häntä.

Kirtash oli totaallinen ihastus. Pahat pojat kiehtovat aina. Miettikää nyt. Tummat hiukset, pistävät siniset silmät ja luonne, josta huokuu vaarallisuus, kiihko ja jännitys. Kirtash (ihan mahdoton nimi muuten lausua!) on ovela ja hän tietää sen mainiosti. Se, että häntä pelätään, vaikka hän oli alussa vain 15-vuotias lisää salaperäisyyttä.

En siltikään myönnä, että kirja yltäisi Pottereihin, mutta hyvä vastus Idhunin kronikat silti on. Fantasiaa on riittämiin (Onneksi ei sentään vampyyreja,olen aika kyllästynyt niihin jo :D) ja sitä ärsyttävää, mutta kiehtovaa kolmiodraamaa on. Hieman uusiakin ihmeellisiä olentoja on, joten tämän sarjan kanssa tulen varmasti viettämään rattoisia iltoja!

Heti Salamavarkaan perään piti tietenkin ahmita jatko. Hirviöidenmeri jatkaa tarinaa onnistuneesti. Percy palaa leirille missä kaikki on sekaisin. Kheiron on erotettu ja tilalle on tullut joku, jolla on jotain leiriläisiä vastaan. Leiriä suojaava Thalian petäjä on myrkytetty ja Percy lähte ystävineen hakemaan parannusta. Lisäksi mukaan ryntää uusi sukulainen.

No niin. Nyt on pieni juonikuvio kerrottu ja voinkin alkaa arvostelemaan! En todellakaan voi sanoa, että arvostelisin puolueellisesti. Jos ensimmäinen kirja vei minut mukanaan, vie toinenkin. Se on ollut mielipiteeni niin kauan kuin muistan, ja useimmiten on asia näin mennyt. Tietenkin olen saanut pettyä moniin jatko-osiin, mutta niitähän löytää aina.
Ensinnäkin rakastin jo kyseistä elokuvaa, joten uskoin vakaasti, että kirja ei olisi pettymys minulle. Oikeassa oltiin. (Omahyväisyys oikein paistaa kasvoiltani)
Rakastin juonta, henkilöhahmoja, kaikkea.

Percy on kasvanut ja kehittynyt vuoden verran. Sen huomaa. Jotenkin kirjailia on onnistunut saamaan ikääntymisen tunnetiloihin ja vuorosanoihin. Ihmeellistä! Riordan ansaitsee oman patsaansa ja rakenna kohta pyhätön hänelle.

Ainut henkilö, joka ei saanut ihailuani, oli Tantalos. Alan kohta ihan tosissani epäillä, että lukeminen ei ole terveydelle hyväksi. Olen repinyt hiukset useammin kuin kerran päästäni sen takia, että inhoan jotain henkilöä sydänjuuriani myöten.

Tyson, oli aivan ihana ja lutunen hahmo. Yhdessä hetkessä saatoin nauraa kyyneleet silmissä ja toisessa huomasin, että kyyneleet tulivat silmiin ihan muista syistä. Poika oli yksinkertaisesti suloinen ja loppujen lopuksi, ehkä älykkäin heistä kaikista.

Mitään muuta sanomisen arvoista en näköjään keksi, joten tämä arvostelu loppuu tähän. (Nyt tuli huono omatunto... No lupaan itselleni, että ensi arvostelu on pitkä ja hyvä!)

Vihdoinkin voin sanoa, että tiedän mistä puhun, kun aiheeksi tulee Percy Jackson. Olen viimeiset vuodet kierrellyt tätä kirjaa, kuin ruttoa. Kun olin yhdeksän ja yritin lukea kirjaa, minua häirisi se, että päähenkilönä oli poika. Naiivi pikkutyttö kun oli, en koskaan lukenut kirjaa loppuun, koska päähenkilö oli poika eikä mikään ihana ja kultahiuksinen tyttö. Niinpä, mitä sitä onkaan puhuttu lasten lapsellisuudesta, joka tietenkin oli silloin päivänselvä juttu, mutta nyt se saa minut näkemään punaista!

Kun täytin 11 yritin uudelleen, koska ärsytti ihan vietävästi se, että kaikki puhuivat luokallani Percy Jacksonista. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi johtua siitä elokuvasta, joka oli vuosi aikaisemmin ilmestynyt. Heti kun kirja elokuviin tulee niin lapset innostuu. Noo ihan ymmärrettäväähän se on siinä iässä. Jokatapauksessa yritin uudelleen, enkä taaskaan saanut kirjaa loppuun. Tällä kertaa minua ärsytti henkilöiden ikä. 12 vuotias on ihan liian nuori. Se sama naiivius vaivasi siis edelleen. Päähenkilön täytyy olla vähintään 14! ...Joo, olen itse 11, ja luen mieluumin kirjaa, jossa päähenkilö on 14, ja ihan vain siksi, että on coolia lukea vanhemmistä henkilöistä, koska he ovat niin viisaita.

Nyt vihdoin ajattelin, että olen tarpeeksi kypsynyt,(Kyllä,olen selvästikkin niitä nuoria, jotka kypsyvät hyvin hitaasti...Huoh, miksi minä!?) että voin yrittää kolmannen kerran. Niinhän sitä sanotaan: Kolmas kerta toden sanoo. Aloitin kirjan eilen ja mielessäni valmistauduin pettymykseen tai taas uuteen tekosyyhyn heittää kirja syrjään. Yllättäen kirja oli luettu aamuun mennessä, ja kasvoilleni oli ilmestynyt sellainen typerä virne, joka kertoo kaikille kuinka järkevä ja viisas nuori olenkaan.
Kirja oli ihan mahtava ja ylivertaisen ihana! Siis en tajua nuorempaa itseäni, miksi heitin hukkaan niin monta vuotta!?

Percy Jackson, nuori 12-vuotias poika, joka kulkee koulusta toiseen. Kärsii lukihäiriöstä ja ylivilkkaudesta. Poika kerää sympatian puoleensa ihan heti. (Sanoo tyttö joka reagoi näin, Oiiii, voi pikkustaa!)
Percyn agressiivisuus, kun hän suuttui oli ymmärrettävää ja sarkastinen ja humoristinen tapa ajatella oli mieleeni. Lisäksi nautin näsäviisaista vastauksista ja kommenteista, joita Percy aina välillä heitteli. Lisäksi se välittäminen ja rakkaus jota Percy äitiään kohtaan tunsi oli niin suloista. Pidin myös siitä, (kylläpä nyt pidän monesta asiasta) että Percy oli Poseidonin poika eikä Zeuksen. Jotenkin mielenkiintoisempaa, että häntä ei tehty pääjumalan, vaan toiseksi parhaimman jumalan pojaksi.

Sitten voidaankin siirtyä muihin henkilöihin. Annabeth on taas näitä hahmoja joita rakastaa. Ei kuulu normaalin muottiin hän. Vahva, seikkailun haluinen, nokkela ja välittävä. Voiko parempia luenteen omaisuuksia olla?
Luke on taas tää ihana poika, joka on ystävällinen ja ihana ja täydellinen ja kaltoinkohdeltu poika, joka lopussa ei olekkaan sitä miltä vaikuttaa.
Grover, Grover, meidän ihana pikku Grover. Kasvot täynnä finnejä, vammautunut jalka ja hujoppimainen olemus. Vähemmästäkin saa pilkkaa osakseen. Mutta kukaan ei arvannutkaan, että suloisen ja herkän pojan ainut toive on onnistua jossain, mikä viimeksi meni pieleen. Kukaan ei tiedä, että oikeasti tämä poika jolle nauratte, kuuluu osaksi paljon mielenkiintoisempaan maailmaan.

Olen aina rakastanut kreikan mytologiaa ihan siitä syystä, että se on niin mielenkiintoinen. Kaikki tarut ja myytit ovat jännittäviä ja hieman pelottaviakin. Idea puolijumalista on kertakaikkiaan loistava.

Nyt hieman saarnaa siitä, että kirjat ovat tunnetusti elokuvia parempia. Tietenkin on poikkeuksia, mutta tässää tapauksessa se pitää paikkasa. Vaikka rakastin elokuvaa sydämeni pohjasta, antoi kirja silti tietoja ja tunteita enemmän. No ilmiö on tuttu Pottereista, joten miksi olisin yllättynyt. Toivon silti, että elokuvia tehtäisiin vielä lisää. Hirviöidenmeri elokuva, joka ilmestyi viime vuonna sai minut taas käyttäytymään kuin paraskin fangirl, joten mitä jälleen olisi voinut odottaa minulta. Läpinäkyvä ihminen kun olen :D.

Suosittelen kaikille lämpimästi, erityisesti niille jotka pitävät fantasiasta ja historiasta.

Myrskylä... Spontaani hankinta. Kuten sanoin viimeksi, yleensä spontaanit hankintani ovat onnistuneita. Myrskylä ei kuulunut onnistuneiden joukkoon.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Elianasta (Kuka muu lukee nimen automaattisesti Elinaksi, vai olenko ainut?), joka asuu Myrskylässä. Elianalla on vastuulliset vanhemmat... Isä Markus, on mammanpoika, joka on ylimaallisen kiinnostunut perhosista. Hänestä tuli mieleen 7 vuotias yksinäinen pikkupoika. Äiti on hullu ja psykopaatti ennustaja. Siis oikeasti! Se äiti oli karmiva. Minulle tuli koko ajan mieleen hämähäkki, joka vaani verkon keskellä saalistaan.

Eliana on taas näitä ärsyttäviä hahmoja. "Olen ruma ja mitätön. Miten voit edes katsoa minua!" Ja sitten sitä vitsikästä huulen heittoa, vakavissa tilanteissa. Raivostuttavaa. Niin, ja ennen kuin unohdan mainita Elianan suhteista. Elianalla on kirjan alussa tavallaan poikaystävä... Tavallaan poikaystävä. Voisiko joku kertoa minulle mitä se tavallaan tarkoittaa siinä edessä? Tarkoittaako se sitä, että hetki kun poika alkaa olla tylsä lisätään se tavallaan siihen. Kätevää, noin kohdellaan poikaystäviä Myrskylässä. (Kuuleehan kaikki sarkasmini!?)

Ja sitten meillä on komea ja vastustamaton Joakim. Ärsyynnyin poikaan aika nopeasti. Sinänsä hahmossa ei ollut mitään vikaa, mutta Joakim noudatti kaavaa, joka on jo nähty. Komea poika, jolla onkin salaisuus. Rakastuu tyttöön, joka on omasta mielestään "mitätön".

Itseasiassa on parempi, että en puhu enää henkilöhahmoista. Aiheutan itselleni päänsäryn, koska en pitänyt kenestäkää erityisemmin.

Mutta sitten päästäänkin positiiviseen asiaan. Ihanaa kirjoittaa jotain positiivista, tuon kamalan haukkumisen jälkeen. Omatunto kolkuttaa jo.
Pidin kovasti kirjailian keksimästä juonesta, ja ideasta luoda ihmiselle kyky. Aloin itsekkin heilutella kättäni, yrittäen heilauttaa jotain kumoon, tai kutsua käteeni tikkarin. En onnistunut, mutta lapsenomainen innostus, joka on tuttu vuosien takaa keijuleikeistä, pysyi mielessäni.

Tiivistettynä pakettina voisin sanoa, että Myrskylä kirja olisi antanut hyvinkin viihdyttävän lukuhetken, jos henkilöt olisi suunniteltu paremmin.

Lumottu on niitä kirjoja, jotka vaan nappaan hyllystä vilkaisematta takantta tai edes nimeä. Niin sanotut spontaanit hankintani ovat yllättävä kyllä onnistuneet useimmiten. Lumottu oli parhaimmasta päästä.

Oletin, että joka toinen sivu olisi pelkää historiaa. No olin väärässä... Taas. Olen nykyisin aika usein väärsässä, kun mietin millainen kirja mahtaa olla. Huolestuttavaa. Mutta takaisin kirjaan. Olihan sitä historiaa siellä aika lailla, mutta se oli kiinnostavaa luettavaa, ja useimmiten siinä samassa oli vuorokeskustelu, joka piti kiinnostuksen yllä.

Diana oli jälleen hieman erinlainen nainen. Vaikka hän oli nero, rakasti opiskelua ja oli noita, ei mieleen tullut kertaakaan Hermione Grangeria. Tietenkin kaikissa hyvissä hahmoissa pitää olla ne pienet raivostuttavat viat, jotka saavat lukijan repimään hiuksiaan ja kiljumaan täysillä. Ihan ilmaisena vinkkinä, sitä ei kannata tehdä paikassa missä on ihmisiä. Diana ei halunnut olla missään tekemisissä oman magiansa kanssa. Miksi? Hän vei pois arvokkaan ja mielenkiintoisen käsikirjoituksen jossa oli magiaa. Miksi? Lisäksi hänen uteliaisuutensa ja itseppäisyytensä oli parissa kohdassa raivostuttavaa, mutta loppujen lopuksi sellainen on aina hyvän hahmon perusta. Utelias ja itseppäinen.

Ja sitten päästäänkin meidän rakkaaseen Matthewiin. Matthewista tuli väkisin mieleen Edward. Kummatkin varoittelivat rakastaan. "Bella, olen vaarallinen. Rakkautemme on liian riskialtista sinulle. Hyvästi"
"Diana, ei ole mahdollista, että rakastat minua. Olen tappanut ihmisiä."
Yhtäläisyyksiä...eeeh ehkä hieman. Matthew oli kyllä muuten oikein suloinen ja rakastin sitä ihanaa ranskalaista puhetapaa. Aaah... Pariisi, rakkauden kaupunki.

Sivuhahmot olivat kaikki hyvin rakennettu ja Miriam täytti loistavasti sarkastisen ja kauniin tytön roolin. Mitäs muita näitä nyt oli. Isabelle Lightwood, Afrodite LaFont. Ihanaa. Sarkastisuun on ihana ominaisuus.

Ideana, että noidat, vampyyrit ja demonit eivät tule toimeen, on uusi. Ja se, että jokaiselle on tehty taas hieman erinlaisia ominaisuuksia, kuin mitä on nähty ennen. Demonit ovat hieman outoja, ja useimpien mielet ovat järkkyviä. Se nostaa hymyn huulille pakostakin. Miettikää nyt sellainen sarvipäinen olento, joka maalaa Mona Lisaa ja laulaa tuiki tuiki tähtöstä. Sellainen tuli heti mieleen, vaikka sainkin nähdä demonit ihan erinlaisiksi. Mielikuva jäi silti mieleen.

Suosittelen kirjaa kaikille, vaikka inhoaisitkin historiaa. Voin sanoa, että vaikka sitä tässä on, ei se sinua uneen tylsistytä!

Olen törmännyt Kissatyttö kirjaan useastikkin netissä, ja kaupoissa. Kun sain tietää, että kirjastosta sitä en löytäisi, oli pakko tietenkin kaivaa kudetta ja ostaa kirja omaan hyllyyn. Minulla on aina ollut epäluuloja sellaisia sarjoja kohtaan, missä muututaan eläimiksi. Poikeuksena tietenkin sudet, jotka ovat tuttuja ja suloisia, ja voisin nyt hölistä tuntikausia parista näyttelijästäkin, jotka ovat oikein ihania ja susimaisia, mutta eksyisin aiheesta. Kissaksi muuttuminen oli uusi juttu, ja päätin kokeilla.

Pidin kirjan nopeatempoisuudesta. Koko ajan tapahtui jotain, mutta tapahtumat eivät vyöryneet liian nopeasti. Faythe oli itsenäinen ja itseppäinen nainen, joten luonnollisesti pidin hänestä. Prinsessat ovat jo niin last season, itsenäiset naiset ovat tätä päivää.
Muutkin henkilöhahmot iskivät minuun totaalisesti. Varsinkin Faythen veljet.

Marc jäi hieman etäiseksi minulle. Kävi monesti niin, että olin keskittynyt lukemaan Ethan veljen ajatuksia, kun tajusin, että: "Oho, en huomannutkaan, että Marc puhui. Ai, se ehdotti jotain...okei"

Ja sitten ihana ja valloittava Jace. Miten voi ollakkin niin, että kaikki Jace nimiset henkilöhahmot ovat ihania. Vaikkakin täytyy sano, että Jace on minun ajatuksissani aina Varjometsästäjä...Heh hee. Mutta takaisin tähän sarjaan. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että Jace on oikea mies Faythelle.

Lopputapahtumat veivät mukanaan, ja tuntui, että olin itsekkin vankina häkissä. Yllätyin erään pahiksen henkilöllisyydestä, mikä on hyvä juttu. Rakastan sitä, että en osaa ennustaa juonta, ja tässä kirjassa en siinä juurikaan onnistunut. Suosittelen kirjaa kaikille, joita ei pieni kliseisyys ja kissat haittaa!