Nenive

Maailma on synkkä ja vaarallinen, täynnä sääntöjä joita kaikki rikkovat ja täynnä ihmisiä joita ei kannata suututtaa ja Locke onnistuu varmaan suututtamaan kaikki sellaiset. Alkemistit ovat tehneet tässä maailmassa liki kaiken mahdolliseksi ja sen mikä on mahdotonta hoitavat palkkavelhot. Uskottavuudella ei välttämättä ole mitään tekoa maailman taikuuksien kanssa, mutta eipä se menoa juurikaan haitannut, ei tätä taatusti ole tarkoitettukaan luettavaksi suurella vakavuudella.

Alun perin kovin yksinkertaiselta kuulostava juoni onnistutaan pyörittämään aika sekasotkuksi loppua kohden ja yllättäviä käänteitä tipahtelee niskan melkeinpä Martinmaiseen tyyliin.

Kieli on hyvin hauskaa ja väritetty fantasiassa ennen vältellyillä sanoilla. Huumori on pirullista ja välillä aika mustaa, siis täydellistä.

Tämä oli nautinnollinen kokemus. Aika erilaisia kertomuksia, niin tapahtumapaikkojensa kuin päähenkilöidensäkin puolesta, mutta kaikki yhtä lumoavia. Pimeälipas, Päästösana ja Talven kunigas olivat joltain osin varsin hämäriä noin ensilukemalla, Tien suunta oli jopa hieman huvittava ja Jotka Omelasista poistuvat oli jopa kammottava. Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi ja Yhdeksän henkeä olivat suosikkini näistä novelleista, niissä on sitä ihmisten suhteiden vaikutuksien pohtimista, mitä olen oppinut Le Guinin kirjoissa eniten ihailemaan ja rakastamaan.

Novellien alussa oleva kirjailijan alkusanat olivat hieno piriste, minua on aina kiinnostanut mistä kirjailijat ovat ideansa saaneet ja olen hieman utelias mitä muuta heidän päässään liikkuu.

Kun kyselin scifikirjoja luettavakseni moni suositteli Hyperionia, varsinkin kun kiven kovaa väitin etten pidä scifistä. Hyperion oli se kirja joka herätti scifinälkäni ja se nälkä ei ole kadonnut vieläkään.

Hyperionin kehystarina on jo itsessään mielenkiintoinen, mutta henkilöhahmot ja heidän aidosti erilaiset näkökulmansa ja omat tarinansa ovat kirjan parasta antia.

Tähän kirjaan tartuin vain sen tähden, että sen takakansi toi mieleen Barbara Erskinen kirjat joista joskus teininä pidin. Eipä olisi kannattanut, tarina on pelkkää noitajahtia, naimista, väkivaltaa ja väkivallan seurauksista toipumista. Vaikka yleensä pidän sairaista kirjoista niin tämä aiheutti jatkuvaa pahaa oloa. Ehkä suurin syy siihen pahaan oloon oli saippuaoopperaa muistuttava juoni. Jatko-osiin ei kiinnosta tarttua.

Jostain kumman syystä pidän näistä Valhallan tarinoista. En oikein itsekään tiedä miksi. Koko tarina tuntuu rakentuvan henkilöiden himojen ja toinen toistaan epäterveempien ihmissuhteiden ympärille ja toisaalta kaikkea elämää ohjaa uskonto. Suurin osa henkilöistä on jollain tapaa hulluja tai uskovat hullujen olevan niitä viisaita. Mutta jotain hyvää tässä pitää olla koska minulla oli oikeasti hauskaa tätä lukiessa.

Nämä kirjat tekevät aasoille ja vaaneille hieman saman kuin mitä Talvikuningas tekee Arthur-tarinoille, näyttää yhden mahdollisuuden mistä ne tunnetut tarinat ovat voineet syntyä. Aasat ja vaanit ovat tässä ihmisiä, taistelijoita, papittaria, pappeja ja vaikka kirjassa taikuudella on suuri rooli, sen voi hetken mietittyään selittää taikauskoisiksi tavoiksi, uskomuksiksi ja peloiksi, onnekkaiksi ja onnettomiksi sattumiksi ja papittarien hulluudeksi.

Yllättävän hyvä ollakseen melkein pelkkää odottelua. Siinä odotellessa kyllä ehti tapahtumaan yhtä sun toista. Torni lähenee ja koko tarina menee entistä hullummaksi. Minä kuitenkin tykkäsin. Kingiä on joskus kiva lukea senkin tähden, että sitä tuntee itsensä huomattavasti vähemmän hulluksi kuin noiden kirjojen kirjoittajan täytyy olla.

Tästä minä tykkäsin. Tapahtumapaikkana on kuvitteellinen paikkakunta, joka sopii mainiosti jo olemassa olevien paikkojen jatkoksi. Kirjailija Lumikon lastenkirjoista tuli hyvin paljon mieleen hieman vinksahtaneet muumit, mikä varmaan oli tarkoituksellista. Alkupuolisko oli arvoitusta arvoituksen perään ja aivan kaikkia outoja juttuja ei ikinä ratkaistukaan (tai sitten en tajunnut), mikä oli minusta ihan hyvä ratkaisu. Kirjan yksi oudoimmista jutuista oli Peli, en ole varma olenko ikinä lukenut mitään niin perverssiä. Ja loppu onnistuu vielä kerran nyrjäyttämään aivot paikaltaan.