Wanderer

Luettuani kirjan loppuun ja tultuani arvioimaan sitä tänne tajusin, että tämän kirjan oli merkinnyt luetuksi vain yksi minua ennen. Olen tietysti itsekin myöhässä, kun kirja on julkaistu melkein kymmenen vuotta sitten. Mikä on mennyt pieleen, kun kukaan ei näytä löytäneen tätä tarinaa? Tämä on tarina Laurasta ja hänen ystävistään, Keravasta ja kesästä ja talvesta ja metsästä. Kirjoista ja kirjallisuudesta. Ja ehkä yksinäisyydestä, nimenomaan yksinäisyydestä. Mitä ihmiset ovat valmiita tekemään etteivät olisi yksin. Kirjan taika on Kolun kirjoitustyyli ja taito kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tapahtumien kerrontajärjestys on lähestulkoon nerokas. Lukija ei pääse ihan helpolla, ainakaan aluksi. Joutuu miettimään, että koskas tämä nyt tapahtuukaan. Eikä kaikkeen saada suoraa vastausta, ajoittain ei oikeastaan mihinkään. Kerronta on niin kutkuttavaa ja häkellyttävää, että välillä huomasin hymyileväni sanojen käytön nerokkuudelle.

Tyylilajiluokitusta jäin miettimään. Paikoitellen tämä on selkeä nuortenkirja, juhlitaan ja juodaan ja kiroillaan. Maagiseksi realismiksi luokittelu sai odottamaan nimenomaan jotain maagista, jonka olemassaolo tarinassa taitaa olla mielipidekysymys.

Olen lukenut Kolulta PI:n, joka oli myös hyvä, melko hyvä. Tämä on kirjoitettu aikaisemmin, mutta silti teksti oli tässä jotenkin syvempää ja vahvempaa, tarina iski kiinni eikä meinaa päästää irti.

Surunhauras, lasinterävä oli lopulta täysin erilainen teos kuin olin odottanut takakannen ja Enorannan edellisen kirjan perusteella (joka ei sekään ollut huono). Tarina oli mieletön, ehkä se on paras sana kuvaamaan kirjaa. Upea, hämmästyttävä. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin tarina olisi vain soljunut kirjailijasta ulos, koska eihän kukaan voi keksiä tälläistä. Surukauriin saaria ja Merennielemän toria ja Viidakkolaaksoa ja Sidrineian lasinkirkasta prinsessaa. Ja se kuinka tarina koottiin ja kerrottiin ja kuinka tarina aukeni lukijalle oli hurmaavaa ja surullista ja nokkelaa ja jotenkin hyvin omintakeista.

Enorannalla on hämmästyttävä kyky kuvailla kaikkea ja saada lukija melkein näkemään asiat silmiensä edessä. Kuvailu ei ole niinkään runsasta vaan jotenkin salamyhkäisempää ja älykkäämpää, oivaltavaa. 

Tiedän, että ihmiset pitävät erilaisista asioista, mutta silti olen hieman hämmentynyt, että tätä kirjaa ei ole  ylistetty tämän enempää.

Hämmästyttävä kirja. Juuri Odininlapsen kaltaisia kirjoja minä haluan lukea.

Tuntui kuin kirjassa olisi ollut kaikki kohdallaan, maailma, juoni, henkilöt, harvoin tulee tällaisia teoksia vastaan. Tarina oli niin monimuotoinen ja kokonaisvaltainen, ettei sen olisi halunnut loppuvan. Yminmaa on periaatteessa melko tyypillinen fantasiamaailma, mutta silti se oli niin vaikuttava ja erilainen. Pettersen on jotenkin onnistunut kuvailemaan ja kertomaan kaikki pienetkin asiat, ilman että kerronta olisi käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Uskomatonta, ei voi kuin ihmetellä miten joku on pystynyt luomaan tälläisen tarinan. Henkilöiden ja paikkojen kuvailu oli jotenkin niin hienovaraista, että kirjan edetessä huomasi tietävänsä, millainen mikäkin paikka oli ja miltä henkilöt näyttivät, vaikka tuntui, ettei sitä edes ollut kerrottu.

Odininlapsi ei ole kovinkaan  onnellinen eikä iloinen tarina. Useammassa kohdassa itketti. Se kertoo taistelusta ja valinnoista ja siitä, että kohtalo ei määrää, vaan ihmiset (ja odininlapset) tekevät itse omat päätöksensä.

Onneksi seuraava osa näyttäisi olevan tulossa jo ensi keväänä!

Suuri miinus kustantajalle/ suomentajalle lukuisista virheistä, niitä oli anteeksiantamattoman paljon. Eivät kuitenkaan vähentäneet kirjan loistoa, vaan nostattivat vain ärtymystä, että joku on yrittänyt pilata jotain sellaista kuin Odininlapsi.

En yleensä kirjoita huonoja arvosteluja, koska jokainen kirja on mielestäni omalla tavallaan lukemisen arvoinen, ja vaikka minä en pitänyt tästä, ei se tarkoita että joku muu ei voisi pitää.

Antamani kaksi ja puoli tähteä ovat kirjailijalle, joka kirjoittaa selkeän kauniisti ja tasaisen hyvin. Mitään muuta kehuttavaa en sitten kirjasta löytänytkään. Se alkoi huonoosti ja loppui samallalailla. Päähenkilöt ovat ihan kohtalaisen hyviä, mutta ei heissäkään mitään erikoista ole. Tarinassa on paljon turhia sivuhenkilöitä, mikä ei haittaisi, jos heissä olisi edes jotain mielenkiintoista, mutta he eivät ole edes hauskoja, vain yksinkertaisesti mitäänsanomattomia. Kokoajan odotin, että nyt tapahtuu jotain, mutta oikeastaan mitään ei tapahtunut.

Kirjassa oli muutama kohta, jossa lukuinnostus alkoi nousta, mutta sitten seuraava luku alkoi yhtä tylsänä ja merkityksettömänä kuin edellinenkin. Vastoinkäymiset ovat yllätyksettömiä ja samankaltaiset tapahtumat toistavat itseään. Dramaattisiksi tarkoitetut tapahtumat tuntuivat vain turhilta ja heppoisilta, ja tuntui että ennen kaikkea ne olivat merkityksettömiä tarinan kannalta.

Se, että kirja soveltaa suomalaista mytologiaa, ei millään perusteella tee siitä vielä hyvää. Minä en tunne tuota mytologiaa kovinkaan hyvin, joten tuntui että kirjassa sai arvailla, että mikä on kirjailijan mielikuvitusta ja mikä ”totta”. Ja jotenkin väite, että kaikkien pitäisi lukea tämä, koska tämä kertoo meidän omasta mytologiastamme, on hieman hassu, koska tämä on kuitenkin fantasiaa, ja uskon että tietoa mytologiasta saa huomattavasti paremmin muista lähteistä.

Kirjan maailma on upea ja häkellyttävä. Ensimmäisessä osassa raapaistiin vain maailman pintaa, nyt se laajenee ja syvenee uskomattomaksi. Fantasiassa varsin tavanomaisista hahmoista, keijuista, haltioista ja demoneista, on luotu jotain paljon suurempaa ja monimutkaisempaa kuin nimi antaisi ymmärtää. Demonia ja itse demonit ovat yliampuvan kiihkeitä ja väkivaltaisia, ja silti niin uskottavia.
Kun asiaa rupeaa miettimään, niin ei tässä varsinaista ole juonta, vaan kirjassa keskitytään siihen mitä Lila ja Zal tekevät. Sekä maailmoihin ja niiden väiseen suhteeseen. Välillä sivutapahtumat ovat epäselviä ja joutuu otsa rypyssä miettimään, että mitä tässä oikein tapahtuu. Mutta jollainlailla sekin sopii kirjaan, ettei kaikkia asioita selitetäkään eikä lukijan ehkä ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkia interstitiaalitilan tapahtumia.
Kirjaa lukee mielellään ja siinä on muutama yksittäinen luku, jotka ovat niin upeasti kirjoitettuja, että en tiedä olenko koskaan lukenut parempia. Toisaalta kirja herättää ristiriitaisia tunteita siitä, että onko tämä hyvä vai ei, koska välillä tapahtumat ovat hieman ontuvia, mutta lopulta kaikki sulautuvat melko hienoksi kokonaisuudeksi.

Mielikuvituksellinen, taidokas, erikoinen, hämmentävä ja ihana. Hyvönen on luonut uskottavan karun kaupungin ja joukun häikäilemättömiä kaupunkilaisia, tarinan, joka pitää otteessaan. Hanuman on päähenkilönä erilaisuudestaan, pahoista puolistaan ja vihamielisestä luonteestaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia) hyvin samaistuttava ja sympaattinen hahmo. Kirjoitustyyli on polveileva ja paikoitellen jopa hieman sekava, mutta tyyli sopii ja kuuluu tähän erikoiseen ja ihmeelliseen kokonaisuuteen.

Lukekaa, hyvät ihmiset.

Minun mielestäni tämä oli vielä parempi kuin ensimmäinen osa. Alun jälkeen tarina imaisi mukaansa täydellisesti. Pidin siitä, että tämä ei ollut täydellinen ensimmäisen osan kopio, vaan tarinaa vietiin kokoajan eteenpäin. Aina kun Alex mainittiin, aivan sydämestä riipaisi.

Kyllähän tästä tarinasta löytyy epäuskottavuuksia, niinkuin aiemmin on kirjoitettu. Kun oikein rupeaa miettimään, niitä voi löytää paljonkin, lukiessa en niitä huomannut. Mutta tämä on fiktiota ja lumoava kirjoitustyyli vangitsee mukaansa, joten nämä "epäuskottavuudet" ovat melko pieniä eivätkä vaikuta tarinaan. Kirja on surullinen, hämmentävä, jännittävä ja viihdyttävä.

Kokonaisuudessaan hyvä kirja, vaikka alusta en pitänytkään. Alku oli hyvin sekava ja päähenkilöiden välinen suhde mielestäni aluksi epäuskottava. Olisin kaivannut enemmän selityksiä ja enemmän aikaa alkutapahtumiin.

Jatkoin kuitenkin lukemista ja kirja muuttui jännittävämmäksi kun tarinaan saatiin lisää keskeisiä henkilöitä. Tarina ja tunteet syvenivät ja lopussa kyyneleiltä ei voinut välttyä. Haikea ja ihana.

Olin vähän kyllä pettynyt tähän. Ykkönen oli tosi hyvä ja kakkonenkin melko hyvä. Tästä jäi jotenkin semmonen tunne, että loppu olisi kirjoitettu jotenkin kiireessä, että se olisi keskeneräinen. Odotin vaan jotain enemmän. Pidän kyllä hirveästi Annukan tyylistä kirjoittaa, mahtavaa luettavaa, juoni vain jotenkin ontui minun mielestäni.

Puolivälissä kirjaa olin aivan innoissani. Loistava! Mutta sitten loppua kohden tapahtui jotain. Tuntui aivan kuin lopusta olisi poistettu jokatoinen luku, tai että kirjailija ei olisi vain jaksanut enää kirjoittaa kunnolla. Olin hyvin pettynyt, aiheesta ja henkilöistä olisi saatu niin paljon enemmän irti.

Upea. Loppua kohden ei yksinkertaisesti voinut mennä nukkumaan, vaikka oli jo aamuyö ja aikainen herätys. Häkellyttävän hieno teos.

Yksi parhaista lukemistani kirjoista, uskomattoman hieno. Hirveän surullinen ja ahdistava ja koskettava. Jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.