Jussi

Kirja yllätti minut myönteisesti, en odottanut siltä paljoa. Alun perin 1970-luvulla julkaistu Pimeyden verkot kertoo mystisen soturin Kanen sekaantumisesta erään keisarikunnan valtataisteluun. Kirja on alle 300-sivuisena sujuvaa luettavaa ja sisältää vauhdikasta ja väkivaltaista toimintaa Conanin tyyliin. Ei tämä kuitenkaan tuntunut miltään Howardin kopioinnilta, esimerkiksi "sankari" Kane on hyvin eri tyylinen. Hän on oikeastaan täysi roisto, mutta silti häntä pystyi kannattamaan. Valtataistelun muut osapuolet eivät nimittäin olleet sen parempia. Kirjassa ei keskitytty ainoastaan Kanen kuvaamiseen, vaan kaikki päähenkilöt saivat paljon tilaa.

Ei Pimeyden verkot vaikka Moorcockin teoksille pärjää, mutta miekka ja magia -kirjallisuuden ystävien kannattaa kokeilla. Tunnelma on hyvin synkkä, ja tarinasta löytyy myös scifielementtejä. Harmi, ettei muita Kanen seikkailuja ole suomennettu. Kirjan naiskuva on vanhanaikainen, mutta minua se ei häirinnyt.

Koska luin romaanin alkukielellä, käytän tässä arviossa englanninkielisiä termejä.

Wintersmith on kolmas Tiffany Achingin seikkailuista kertova nuorten Kiekkomaailma-kirja. Pidin paljon kahdesta edellisestä, mutta tämä oli vielä parempi. Jotenkin kirja tuntui kunnianhimoisemmalta, tällä kertaa mm. seurattiin toista juonilinjaa, joka kertoi paronin pojan Rolandin tekemisistä. Wintersmith on Discworld-nuortenkirjaksi kohtalaisen pitkä: 400 sivua kovakantisena.

Jo A Hat Full of Skyssa (=Tähtihattu) Granny Weatherwax oli tärkeässä osassa, mutta nyt myös Nanny Ogg pääsi isoon rooliin. Vaikka Tiffany-romaanit ovatkin hyviä korvikkeita, toivon yhä, että Pratchett jatkaisi varsinaisten noitakirjojen kirjoittamista. Viimeisin on vuonna 1998 ilmestynyt Carpe Jugulum.

Minusta Wintersmith oli oikeastaan parempi kuin uusimmat aikuisten Discworld-romaanit Thud! ja Making Money.

Muuntohiili on ensimmäinen Richard Morganilta suomennettu teos, ja myös kirjailijan esikoisromaani. Se yhdistää kyberpunkia yksityisetsivätarinaan. Kirja toi minulle vähän mieleen Locke Lamoran valheet; molemmissa juoni etenee huimaa vauhtia alusta loppuun, ruumiita kerääntyy paljon matkan varrelle eikä kirosanoissa säästellä. Mutta ei tämä todellakaan ole mikään veijariromaani, vaan minä-muodossa kerrottu väkivaltainen scifi-dekkari, josta ei kovin paljon löydy huumoria. Mukana on muutama todella raju kohtaus.

Tykkäsin kirjasta paljon, mutta ei se aivan huipputasoa ole, vaan saa tyytyä neljään tähteen. Päähenkilö Takeshi Kovacs on kiinnostava hahmo: vieraantunut tappaja, jolla kuitenkin on omatunto. Väkivaltakohtaukset olivat hyvin kirjoitettuja ja teoksesta löytyi yllättävänkin syvällisiä kohtia. Muuntohiili kuuluu niihin kirjoihin, joissa alussa ei selitetä mitään, vaan asiat selviävät vähitellen lukiessa. Tulevaisuuden rappeutunut San Francisco on myös mielenkiintoinen tapahtumapaikka.

Muuntohiilen perusteella aion lukea ilman muuta lisää Morgania.

Luin Dyynin kesällä 2007 ja pidin siitä todella paljon. Jatko-osien heikkoudesta varoiteltiin useassa paikassa, mutta päätin kuitenkin kokeilla. Ja ei Dyynin Messias kieltämättä mitenkään pärjännyt Dyynille. Kirjasta puuttui seikkailu ja toiminta oikeastaan kokonaan, ja keskityttiin makuuni liikaa filosofiseen ajatteluun ja salaliittolaisten juonitteluun. Jotkut kohdat tuntuivat suorastaan kömpelösti kirjoitetuilta. "Turha jatko-osa" voisi olla hyvä määritelmä, alkuperäisen taikaa ei saavutettu.

Mutta ei tämä huonokaan kirja ollut, Dyynin Messias ansaitsee kolme tähteä. Teoksessa oli kiinnostavia ideoita, Herbertin luoma maailma on kiehtova ja pidin vieläkin päähenkilöstä, keisari-profeetaksi nousseesta Paul Muad'Dibista. Erityisesti Paulin epätoivoinen kamppailu aloittamaansa jihadia vastaan, jossa on kuollut 61 miljardia ihmistä ympäri galaksia, oli hyvää luettavaa. Kirjan lopetus oli myös onnistunut.

Abhorsen jatkaa siitä mihin Lirael loppui. Pidin kirjasta hyvin paljon, tämä nousee mielestäni Sabrielin tasolle ja ehkä vähän sen ylikin. Toisin kuin trilogian keskimmäisessä osassa, tässä ei tuntunut olevan yhtään täyteosuuksia vaan tarina vei mukanaan alusta loppuun. Kirja olikin selvästi Liraelia lyhyempi.

Tykkäsin myös siitä, että tarinaa kerrottiin aiempaa useammasta näkökulmasta, eikä rajoituttu ainoastaan Liraeliin ja Samethiin. L & S olivat kyllä tällä kertaa onnistuneita päähenkilöitä, heidän toimintansa ei häirinnyt kertaakaan.

Abhorsenin lopetus oli erittäin hyvä, viimeiset parisataa sivua täytyi lukea kerralla. Kirjan paras kohta oli varmaankin matka yhdeksännelle portille. Garth Nixin Suomessa nimetön trilogia sai hienon päätöksen.

Lirael on laatukirja, mutta ei kuitenkaan yllä Sabrielin tasolle. Tärkein syy on varmaankin se, että tarina jää täysin kesken. Lisäksi kirja ei etene niin ripeästi kuin Sabriel, ja manaamista nähdään paljon vähemmän. Päähenkilötkin ärsyttivät välillä, erityisesti Sam.

Lirael on trilogian heikoin lenkki, mutta päätösosaa Abhorsen ei olisi olemassa ilman sitä.

Sabriel yllätti minut myönteisesti: tykkäsin siitä paljon. Se on rakenteeltaan tiivis, eikä alussa tuhlattu sivuja turhaan pohjustukseen. Myöskään lopetusta ei ollut venytetty. Vastakohta fantasiamaailma Vanhan valtakunnan ja 1900-luvun alun Englantia muistuttavan Ancelstierren välillä toi tarinaan lisäväriä. Kiinnostavin asia kuitenkin oli manaaminen, siihen käytettävät kellot ja kuoleman virta.

Sabriel on erittäin omaperäistä fantasiaa, vaikka tarinasta löytyykin mm. kuningaskunnan kadonnut viimeinen perillinen. Kirjailijan kielenkäyttö on myös selvästi "tusinafantasiaa" parempaa. Suomennoksesta en löytänyt mitään huomautettavaa. En ole kylläkään lukenut kirjaa alkukielellä.

Onko Sabriel sitten aikuisten vai nuorten fantasiaa? Vaikea sanoa: esimerkiksi paikallisessa kirjastossa romaani on aikuistenosastolla mutta kirjakaupassa lastenhyllyssä. Ehkä teoksen voisi sanoa sopivan sekä nuorille että aikuisille samalla tavalla kuin Philip Pullmanin Universumien tomu. Tässäkin meno on välillä aika hurjaa nuorimmille lukijoille.

Tämä scifiklassikko 1960-luvulta ei varmasti kaipaa esittelyä. Suomennoksessa kirja pilkottiin kolmeen osaan, niteiden nimet ovat Dyyni, Muad'Dib ja Profeetta. Jos lukeminen kiinnostaa, niin kaikki kolme kannattaa lainata kerralla. Hakemisto ja kartta on nimittäin piilotettu viimeisen niteen loppuun.

Dyyni on minusta erittäin hyvä teos, se kuuluu lukemani scifin huipulle. Se on todella vetävästi kirjoitettu, lukemista ei malta jättää kesken. Mukana on vauhdikasta seikkailua ja kiinnostavia ideoita. Arrakisin planeettakin on hyvä tapahtumapaikka. Kirjassa ei selitellä liikaa tapahtumia, vaan jätetään lukijan tajuttavaksi. Ehkä lopussa olisi ollut kiva nähdä vilaus tulossa olevasta Jihadista.

Olin kuullut aiemmin, että Robert Jordan on ottanut vaikutteita Ajan pyörään Dyynistä. Lukiessa huomasikin, että Aes Sedait muistuttavat benegesseriittoja, aielit fremenejä ja Rand al'Thor Paul Atreidesia. R. Scott Bakkerin "Prince of Nothing" -fantasiatrilogiaa on joskus kuvailtu Dyynin ja Sormusten herran yhdistelmäksi.

Dyyni ansaitsee arvosanaksi täydet viisi tähteä.

Tämä scifiklassikko 1960-luvulta ei varmasti kaipaa esittelyä. Suomennoksessa kirja pilkottiin kolmeen osaan, niteiden nimet ovat Dyyni, Muad'Dib ja Profeetta. Jos lukeminen kiinnostaa, niin kaikki kolme kannattaa lainata kerralla. Hakemisto ja kartta on nimittäin piilotettu viimeisen niteen loppuun.

Dyyni on minusta erittäin hyvä teos, se kuuluu lukemani scifin huipulle. Se on todella vetävästi kirjoitettu, lukemista ei malta jättää kesken. Mukana on vauhdikasta seikkailua ja kiinnostavia ideoita. Arrakisin planeettakin on hyvä tapahtumapaikka. Kirjassa ei selitellä liikaa tapahtumia, vaan jätetään lukijan tajuttavaksi. Ehkä lopussa olisi ollut kiva nähdä vilaus tulossa olevasta Jihadista.

Olin kuullut aiemmin, että Robert Jordan on ottanut vaikutteita Ajan pyörään Dyynistä. Lukiessa huomasikin, että Aes Sedait muistuttavat benegesseriittoja, aielit fremenejä ja Rand al'Thor Paul Atreidesia. R. Scott Bakkerin "Prince of Nothing" -fantasiatrilogiaa on joskus kuvailtu Dyynin ja Sormusten herran yhdistelmäksi.

Dyyni ansaitsee arvosanaksi täydet viisi tähteä.

Tämä scifiklassikko 1960-luvulta ei varmasti kaipaa esittelyä. Suomennoksessa kirja pilkottiin kolmeen osaan, niteiden nimet ovat Dyyni, Muad'Dib ja Profeetta. Jos lukeminen kiinnostaa, niin kaikki kolme kannattaa lainata kerralla. Hakemisto ja kartta on nimittäin piilotettu viimeisen niteen loppuun.

Dyyni on minusta erittäin hyvä teos, se kuuluu lukemani scifin huipulle. Se on todella vetävästi kirjoitettu, lukemista ei malta jättää kesken. Mukana on vauhdikasta seikkailua ja kiinnostavia ideoita. Arrakisin planeettakin on hyvä tapahtumapaikka. Kirjassa ei selitellä liikaa tapahtumia, vaan jätetään lukijan tajuttavaksi. Ehkä lopussa olisi ollut kiva nähdä vilaus tulossa olevasta Jihadista.

Olin kuullut aiemmin, että Robert Jordan on ottanut vaikutteita Ajan pyörään Dyynistä. Lukiessa huomasikin, että Aes Sedait muistuttavat benegesseriittoja, aielit fremenejä ja Rand al'Thor Paul Atreidesia. R. Scott Bakkerin "Prince of Nothing" -fantasiatrilogiaa on joskus kuvailtu Dyynin ja Sormusten herran yhdistelmäksi.

Dyyni ansaitsee arvosanaksi täydet viisi tähteä.

Olen lukenut kirjan vain englanniksi, joten käytän tässä arvostelussa alkukielisiä termejä.

Lord Foul's Bane avaa ensimmäisen Covenant-trilogian. Kirjan "sankari" joutuu nykypäivän Yhdysvalloista yllättäen The Land -nimiseen fantasiamaailmaan, mutta hän luulee näkevänsä vain unta ja kieltäytyy asettumasta hänelle tarjottuun pelastajan rooliin. Valkokultainen kihlasormus osoittaa miehen olevan kauan odotettu white gold wielder, jonka pitäisi ennustuksen mukaan puolustaa maata mahdillaan mustalta ruhtinaalta Lord Foulilta. Tai vaihtoehtoisesti johtaa The Land perikatoon.

Fantasiamaailma saattaa vaikuttaa aluksi kliseiseltä, mutta kirjan erikoisuutena on lepraa sairastava, oikeassa maailmassa hyljeksitty itseinhonen päähenkilö Thomas Covenant. Hänen toimintansa on välillä hyvin kyseenalaista, mutta halveksunnan lisäksi lukija pystyy samaistumaan Covenantiin ja jopa ymmärtämään tämän tekoja. Teoksen keskiössä on Covenantin sisäinen kamppailu. Jos kaikki ei olekaan kuvitelmaa, niin miten The Landia uhkaavaan suureen pahuuteen pitäisi suhtautua? Kuinka "unesta" voi selvitä järkeään menettämättä, kun edessä on vielä paluu todelliseen maailmaan?

Donaldson tunnetaan myös hienosta kielenkäytöstä: Lord Foul's Bane ei todellakaan ole helppolukuinen romaani. Tekstistä löytyy sanoja, joiden merkitystä englantia äidinkielenään puhuvatkaan eivät aina ymmärrä. The Landia kuvaillaan kirjassa kauniisti.

Minusta Lord Foul's Bane on hyvä kirja, mutta kuitenkin sarjan heikoin osa. Päähenkilö on rasittavimmillaan, ja koska romaani on kerrottu kokonaan tämän näkökulmasta, ei itseinhoon tule taukoa. Juonessa ei myöskään ole samanlaisia järkyttäviä käänteitä kuin seuraavissa osissa. Annoin teokselle neljä tähteä - loput Covenant-kirjat ansaitsisivat täydet viisi. Chronicles of Thomas Covenant -sarja on fantasiasuosikkejani.

Kuolleiden puolustaja on ensimmäinen jatko-osa Enderille. Mutta tämä oli hyvin eri tyylinen romaani, sen ymmärtäminen ei vaadi Enderin lukemista. Kirja sijoittuu lähes kokonaan Lusitanian planeetalle, jossa elää brasilialaisalkuperää olevien ihmisuudisasukkaiden lisäksi älyllinen possukoiden laji. Pidin erityisesti kirjailijan hahmonkuvauksesta. Cardilla oli humaani suhtautuminen henkilöihin, uskonnollisisesti jyrkkämieliset ihmisetkin esitettiin moniulotteisesti.

Ei tämä Enderin tasolle yllä, mutta se olisikin aika vaikeaa. Hyvä asia, että Card kirjoitti erilaisen romaanin, joka toimii myös itsenäisenä teoksena. Possukat oli todella kiinnostava muukalaisrotu. Kirjan lopetus jäi vähän avoimeksi, varmaan jatko-osia varten.