Keskiyön kyyhkynen

Hämärän prinssi nousi suosikikseni koko sarjasta! Alussa olin hieman pihalla missä oikein mentiin, mutta pian tarina selkeytyi. Valdin ja Stormyn suhde todella oli mutkikas. Elisabeta siihen päälle niin voilà! Katkeransuloinen juoni on syntynyt. Huomasin, että Shayne oli todella panostanut tähän kirjaan ja rakastanut sen kirjoitamista. Tämä erosi muista sarjan kirjoista kuin yö päivästä! Teksti oli viety loppuun asti ja juoni oli aivan eri! Sarjassa on ollut pari hyvin saman oloista kirjaa, mutta Hämärän prinssi ei sellainen ollut. Beta oli voimakas persoona ja hänestä paljastui jotain aivan muuta, kuin olisi voinut odottaa. Dracula sai kyllä väistyä sivuun, kun suosikkihahmoni pääsi näyttäytymään tässä kirjassa! Mikä niissä lepakoissa minua niin viehättää? ;) Vald on kyllä ihana! Ja Stormy veti osansa aivan loppuun asti. Hän on naishahmoista se, joka on listani kärjessä. Hmm... Mitähän vielä? Aivan! Viimeinen kirja odottaa jo! Mitähän siitä tulee! Haluan ikimuistoisen lopun tälle sarjalle!

Kun tajusin, että Sinisissä varjoissa pääosaa esitti Max halusin hypätä tämän kirjan yli. En ole ikinä pitänyt Maxists, kun olen häneen aijemmin sarjassa törmäillyt. Tämä ei muuttunut. Stormy taas sai minut puoleensa alusta asti! Tästä tytöstä vain pursusi jotakin mahtavaa! Lisäksi tämän ongelma ja juoni olivat hyviä. Lou oli rasittava ja vampyyri sai mielenkiintoni! Ulkonäköä olisi voinut kuvailla enemmän ja Maxin sekoilut jättää pois. Loppu oli se, joka sai kirjasta jotain irti! Se sai janoamaan seuraavaa osaa ja syynä on ehdottomasti Stormy! 

Alussa oli hieman hämmentävää lukea Amberista, sillä sarjassa oli myö hänen vanhempiensa tarina. Alku oli hyvä ja Edge hyppäsi mukaan ihan metsästä! ;) Tämä vampyyri sai totisesti jalkani tutisemaan innosta ja näin kävi myös Amberille. Jossain kohtaa tarinaa alon pelätä, että tarina toistaisi Angelican ja Jamesonin omaa. No, niin ei käynnyt vaan eroa saatiin aikaiseksi. Hämärän reunalla oli todellakin se sarjasta puuttuva osa, joka vetää puoleensa. Edge kiilasi suosikkeihini Damienin (jota ei vieläkään otettu mukaan tarinaan! Törkeää syrjintää!!) viereen. Loppu oli hyvä, joskin liian siirappinen minulle. Shayne tuntuu rakastavan romanttisia loppuja, mutta jokaisen kirjan imelä rakkausloppu saa minut pyörittelemään silmiäni.

Hämärän syleily hämmensi alussa suuresti, sillä siinä hypittiin niin eri ajoissa. Kirja siis alkoi sekavasti, mutta pian sain juonesta kiinni. Hahmlt olivat hieman.... Hmm.. Mitäänsanomattomia. Vihdoin vain nainen oli vampyyri, mutta Sarafinalla vaikutti olevan jakautunut persoona. Tässä vaiheessa sarjaa olisi tärkeä pitää lukijan mielenkiintoa korkealla uusilla käänteillä ja vaikutelmilla. Jokainen Shaynen kirja on kuitenkin alkanut muistuttaa toisiaan, joten loppu oli arvattava. Toivottavasti seuraavasta kirjasta tulee jotain erilaista ja uutta! Hieman ärsyttää, että muut vampyyrit sekoittuvat aina tarinaan, mutta rakas Damien jätetään pois!

Tästä kirjasta on aivan ensin sanottava, että se ei ollut sitä, mitä odotin. Varjojen nälkä ei iskenyt minuun muiden kirjojen tavoi, vanna kaipasi uutta pontia. Morgan oli kyllä ihan mielenkiintoinen, mutta hänestä ei kerrottu tarpeeksi ja Dante tuntui vain häilyvän mukana eikä heistä saanut kunnon otetta. Maxinesta en pitänyt yhtään. Rakastin silti Morganin taloa ja Shayne tapaa kirjoittaa. Hän pystyy varmasti parempaan ensi kirjassa! Jotenkin juoni olisi kaivannut enemmän toimintaa...

Uudessa elämässä kiinnitin ensimmäisenä huomioni siihen, että Maggie Shayne oli alkanut kirjoittamaan myös minä muodossa. Olin tästä iloinen, sillä samaistun paremmin minäkertojan kirjoituksiin!  Angelican ja Jamesonin suhde oli aika sekava ja toisinaan hyvin turhauttava. Lisäksi olin pettyny, että tässä kirjassa muut vampyyrit kulkivat mukana kuvioissa, mutta Damien jäi varjoihin.... Huoh...  Pakko sanoa, että tämä kuvio toistuu liian samanlaisena jokaisessa sarjan kirjassa. Mies on aina vampyyri, vähintään parin aukeaman jälkeen ja naisista jo kaksi ovat olleet suurimman osan kirjaa ihmisiä. Missä on tasa-arvo? Ehkä tämä viimein kääntyy päälaelleen seuraavassa kirjassa! 

Pimeyden taikuria aloittaessani olin varma, että henkilöhahmot olisivat jälleen aivan uudet. Kuullessani Damienista ensimmäisen kerran sarjan edellisessä osassa, toivoin saavani pian nauttia uuden palvonnankohteeni seurasta. Ja kappas vai! Niin pääsikin käymään! Pidin Sannonin luonteesta, mutta hieman häiritsi, kuinka tietämätön Damien oikeasti oli. Jotenkin kuitenkin jäi hämärän peittoon missä kohtaa varsinainen käännekohta tapahtui... Siinä vikoilla sivuilla? No, joka tapauksessa nautin kirjasta, vaikka joitain kohtia olisin halunnut muuttaa tästä kirjasta.

En saanut millään itseäni tarttumaan Hämärän muistoihin luettuani Ikiyön tarinoita. Aiempi kirja oli ollut pettymys, eivätkä henkilöt olleet mieleiset. En lukenut tämän kirjan takakantta, joten yllätys oli suuri kun henkilöt vaihtuivat! En olisi jaksanut lukea enään yhtäkään kirjaa Tamaran näkökulmasta ja sitten Rhiannon iski kuin salama kirkkaalta taivaalta! Olin jo aikaisemmassa teoksessa ihaillut Rolandia ja tässä sitä nyt oltiin! Innostuin ja alon lukea kirjaa, vaikka edellisestä osasta oli jo kulunnut aikaa. Tähän kirjaan oli saatu aivan uudenlaista puhtia ja viimeisetkin epäilykseni Maggie Shaynesta kaikkosivat! Ihanaa luettavaa, jossa eri aikakausi ei haitannut mitään! Sarjan muut osat odottavatkin jo hyllyssä!

Törmäsin ensimmäisen kerran Lauren Katen Langennut kirjaan noin vuosi sitten. Olin aivan innoissani kirjasta, mutta huomatessani kirjan kustantamisen vain siirtyvän ja siirtyvän petyin. No, nyt sen vihdoin sain ja odotus oli kyllä sen arvoista! Pidin siitä, että kirja ei matkinut muita vaan erosi särmikkyydellään. Kirjasta löytyi pari sanaa, joiden tarkoitus oli minun selvitettävä sanakirjasta... Meillä kaikilla ei ole käsitystä hankalista termeistä, joita kirjaan oli laitettu. Luce on juuri se sympaattinen tyttö, joka saa kaikkien empatian puoleensa. Danielista ei taas osannut sanoa mitä hän on. Kokonaisuudessa kaikki hahmot olivat hyviä ja joidenkin kohdalla mietin useasti, mikä ihme juuri kyseisessä henkilössä kiinnitti huomioni. En tosin saanut ikinä selville, mitä Lucen poikaystävälle oikeastaan kävi? Mikä sen tulpalon sai aikaan? Tai kirjaston suurkohtaus? Mistä se putkahti? No, toivon vain lukevan jo seuraavaa osaa! (Toivottavasti se suomennetaan. Ja tällä kertaa ei kustannuksen siirtämistä kiitos!) Tuleva elokuvakin on pakko mennä katsomaan!

Victoria Aveyardin Lasinen miekka tempaisi tarinaansa mukaan, kuten Punainen kuningatarkin. Pidin siitä, että kirja jatkui suoraan edellisen kirjan tapahtumista eikä hypännyt esim. kolmen kuukauden päähän viimeisistä tapahtumista. Maren elämä oli välillä hyvinkin dramaattista ja juonenkäänteitä oli sekoitettu mahtavasti! Cal pysyi edelleen suosikkina, vaikka Shade nousi myös korkealle. Mavenista oli onnistuttu luomaan juuri oikeanlainen kuva muiden pettureiden rinnalle. Tapahtumapaikat heilahtelivat ja pitivät mielenkiintoa yllä. Loppu tuli yllättäen, enkä ole vieläkään varma mitä siinä oikestaan kävi...
Aveyard loi kokonaisuudessa oikein mehevän ja kerrallaluettavan kirjan! Minun oli aivan pakko ostaa itselleni sarjan kummatkin kirjat ja nyt sitten odotellaan seuraavaa osaa!

Punainen kuningatar yllätti minut suuresti! Hopeiset ja punaiset ovat toistensa ääripäät ja oli mielenkiintoista oppia kummistakin enemmän. Kirjan juoni oli ihana, eikä käynyt kuten usein muita kirjoja lukiesssa, eli en arvannut loppua! Käännekohtia oli valtavasti ja löysin hurjasi kohtia joita en olisi osannut ennustaa. Mare onnistui olemaan jotain paljon enemmän, kuin päähenkilö. Huomasin punastuvani ja suuttuvani hänen mukanaa, kuin olisin osa häntä. Tämä oli minulle täysin uusi kokemus, enkä voi kieltää ettenkö olisi nauttinut tästä kermakupista suuresti! Purppurakaarti epäilytti minua hieman ja monet hahmot saivat sympatiani. Hallitsijaperhe olikin omaa luokkaansa! Prinssit olivat kuin yö ja päivä, mutta vain toinen sytytti minut! Tässä vaiheessa en hänen henkilöllisyyttään paljasta, mutta voimakkaat taistelijat ovat minun makuuni.....;) Kirjan alkuun sijoitettu kartta oli kekselijäs ja fantasiamaailma oli rakennettu upeasti! Toivoin kuitenkin Maren suhteisiin enemmän säpinää. Punainen kuningatar antoi uuden käsitteen sanalle uskomaton ja Victoria Aveyard osaa todellakin kirjoittaa! Pakko lähteä saalistamaan seuraavaa osaa kirjastosta!

Tartuin Kuoleman ovella kirjaan taas jännkttynein mielin. Aihetta ei osaa arvata ennen ensimmäistä murhaa. Juoni oli taas hyvä ja täynnä yllätyksiä! Even sekoilu joulun alla on kiinnostavaa, mutta hieman harmillista. Onneksi Roarke auttoi ja suhtautui vakavasti jouluun! Pieni miinus siitä, että tässäkin kirjassa puitiin Even menneisyyttä. Hänen isänsä vain iskee joka kerta... Nora Roberts toi esille ehkä joidenkin mielestä liian suoran ja irvokkaan tavan murhalle ja sen "valmistelulle". Minä kuitenkin pidän siitä, että asiat kerrottiin sellaisina kuin ne ovat, eikä niiden reunoja aleta silittämään. Oli hienoa, että Peabody otettiin mukaan tarinaan ja Galahad sai myös kohokohtansa. Kiinnostuin yhä enemmän McNabista( huomatkaa silti, että Roarke on yhä suosikkini!!), vaikkakin hän jäi sivurooliin. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen luettuani Kuoleman ovella.