Risto Isomäeltä jälleen yksi ekotrilleri, joka kuvittelee, millaisilla keinoilla ihmiskunta voisi pelastaa itsensä ja millaiset voimat voisivat näitä keinoja vastustaa. Tässä mielessä Atlantin kuningatar on samaa maata Jumalan pikkusormen kanssa mutta lukemisen arvoinen, vaikkei olisi tutustunut Isomäen tuotantoon ennakkoon.
Juonellisesti kirja ei varsinaisesti imaissut mukaansa. Taistelukohtaukset eivät oikein sytyttäneet, eikä jännitys kunnolla hiipinyt kirjan sivuilta sisuksiini. Lopun juonenkäänne kylläkin vakuutti, ja siitä haluan Isomäkeä kiittää.
Jos päähenkilö Lauri Nurmi olisi oikea henkilö, en välittäisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Luotaantyöntävä päähenkilö ei aina ole huono asia, mutta en vain osannut sympata Lauria ongelmiensa kanssa, joista suurin osa oli itseaiheutettuja.
Mielestäni kirjan merkittävin anti ovat keskustelut, joita henkilöhahmot käyvät ihmislajin tulevaisuudesta. Esille nousevat muun muassa ilmasto- ja biodiversiteettikriisi, energia sekä tappavat taudit. Näistä keskusteluista oli jännittävämpää lukea kuin "hyvisten" ja "pahisten" välisistä tulitaisteluista. Kirja päättyy noin parinkymmenen sivun mittaiseen "Muutama jälkihuomautus" -osioon, joka jatkaa keskusteluja eteenpäin ja on siten kirjan parasta antia.
En tahdo vähätellä Isomäen proosankirjoittamisen taitoa. Atlantin kuningatar on ilman muuta pätevä tarina. Minusta hän vain on parhaimmillaan kirjoittaessaan esseetyyliin kantaaottavaa ja provosoivaa asiatekstiä.
