Erään kissan tutkimuksia kulkee kahdella aikatasolla: menneisyydessä 1910-luvulta 1970-luvulle ja nykypäivässä 2020-luvulla. Tykkäsin nykypäiväosuuksista paljon enemmän kuin menneisyyden kuvauksesta. En ole koskaan ollut innokas historiallisten romaanien ystävä, ne vain tuntuvat sisältävän liikaa perhe- ja rakkaussotkuja, ynnä muita aiheita, joista en ole kiinnostunut lukemaan. Tässä kirjassa menneisyyslukujen paras anti olivat pohdinnat sotien merkityksestä niitä seuranneille rauhan ajoille ja näinä aikoina eläville ihmisille. Ihmisistä itsestään en niin piitannut.
Nykypäiväluvut sen sijaan olivat parhaimmillaan mykistäviä. Samastuin kovasti Kirjailijaan, vaikka en ole kokenut elämässäni samanlaisia tuskia kuin hän, enkä tule koskaan kokemaankaan. Tämä osoittaa minusta Katja Ketun taituruuden saada lukijansa syvästi välittämään luomastaan fiktiivisestä hahmosta.
Haluan antaa erityiskiitokset Ketulle kahdesta asiasta: kertojavalinnasta ja kielestä. Kirjassa tohtoriwatsonmaisena havainnoivana kertojana toimii kissan hahmon ottanut ylimaallinen Tutkija, jolle on annettu tehtäväksi auttaa Kirjailijaa pääsemään yli lapsettomuuskriisistä. Kettu esittelee ratkaisun jo prologissa, joka onkin yksi hienoimmista koskaan lukemistani romaani-introista. Ja mikä parasta, ratkaisu tuo kirjaan juuri sellaista kosmista maagisuutta, jota rakastan.
Tosin mainitaan nyt, että on kirjassa kaksi muutakin, "vähäisempää" kertojaa. Kissa-Tutkija kuitenkin dominoi kerrontaa, mikä luo tarinalle kivan tasapainon.
Ja kieli sitten, ohhoh, mitä siitä edes sanoisi. Ketun sanavarasto on epäilemättä poikkeuksellisen laaja jopa kirjailijaksi. Hän leikittelee Lapin murteilla, vuosisadan takaisilla puhetyyleillä ja moderneilla kieli-ilotulitteilla kuin sokerihumalainen lapsi siten, että tekstin lukeminen ärsyttää vain ani harvoin. Joo, välillä menee överiksi, mutta ilman muuta parempi näin päin.
