Unien sirkus on jälleen yksi nuorille kohdennettu romaani, joka yllätti aikuislukijan viisaudellaan. Metatekstien perusteella osasin toki jo ennakkoon odottaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa teosta mutta kuitenkin sellaista, jossa ystävyys ja rakkaus ja muut sen sellaiset geneeriset teemat vievät lopulta melkein kaiken tilan. Eivät vieneet. Puolipakollinen teiniromanssikuvio luonnollisesti löytyy, mutta romantiikkagenreä kirja ei alkuunkaan edusta.
Parhaiten mieleeni teoksesta jäi, miten Johanna Förster sen avulla kommentoi taiteen universaalia merkitystä ja voimaa sekä kritisoi eräiden vaikutusvaltaisten ihmisten taide- ja kulttuurikenttään kohdistamaa vihapuhetta. Kun puhumme musiikista, tanssista tai kirjallisuudesta, emme puhu elintasomahaisten nykyihmisten kuluttamista tuotteista vaan ihmisiin sisäänkirjoitetusta tarpeesta luoda uutta ja jakaa kokemuksiaan maailmankaikkeudesta. Taideviha kumpuaa äärikonservatiivisesta pyrkimyksestä ylläpitää status quota. Ray Bradburylta voi kysyä lisätietoja.
Tarinankertojana Förster on varsin taitava, joskin päähenkilön ja tämän ystävän välirikko puolenvälin tienoilla tuntui päälleliimatulta ja väkinäiseltä. Sen sijaan Försterin käyttämästä upean runollisesta ja omaperäisestä kielestä nautin varauksettomasti. Mielestäni se tekee kunniaa suomenkieliselle kirjallisuudelle genrerajoista riippumatta.
