HourglassEyes avatar
HourglassEyes | Lukupiiri | 59 viestiä | 20.11.2024
Viimeisin Freyja | klo 05:58
Sivut: 1, 2, 3
HourglassEyes avatar
HourglassEyes | Lukupiiri | 63 viestiä | 18.12.2024
Viimeisin Freyja | klo 05:52
Sivut: 1, 2, 3
Pisania avatar
Pisania | Lukupiiri | 43 viestiä | 04.12.2024
Viimeisin Eija | 15.02.2025
Sivut: 1, 2

Kuun valokeilassa

12.06.2021
LordStenhammar avatar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 959 viestiä
Editori mulla vähän kuseskelee.

KUUN VALOKEILASSA 

Oli tammikuu. Elämä tuntui olevan pelkkää loputonta pakkasta ja pimeää. Kylmä kuu oli taivaalla päivin ja öin. Aurinkokin oli päivisin niin kalpea, ettei sitä välillä erottanut kuusta. 

Olin paikallisella sahalla töissä vanerinvalmistajana. Oma kämppäni sijaitsi aivan kyseisen tehtaan läheisyydessä. Olin siis tavallaan aina töissä tehtaalla, sillä jos en kuluttanut tunteja epäsäännöllisessä kolmivuorotyössä, näin tehdastyöstä unta. Tehtaan äänet tunkeutuivat selvinä uniini. 

Yöuneni olivat vähentyneet tasaisesti edellisen syksyn aikana. 4-6 tunnin lepo ei ollut riittävä fyysisesti niin raskaaseen työhön. Jälkeenpäin ajateltuna romahdukseeni vaikutti liiallisen valvomisen lisäksi monta muutakin seikkaa: kofeiinin liiallinen nauttiminen, armoton yöllinen lenkkeily riittämättömällä ruokavaliolla (söin lähinnä ruisleipää ja salaattia ja painoin reilut 50 kiloa), totaalinen yksinäisyyden tunne (koin ettei minulla ollut montaakaan ystävää, tai että nämä eivät ainakaan ymmärtäneet minua) sekä epäterve kiinnostus okkultismiin, mystiikkaan ja synkkään taiteeseen. 

Yöllisen lenkkeilyn lisäksi mielipuuhiani oli ajaa autollani – yleensä töistä päästyäni – pitkin Päijät-Hämeen metsäteitä polttaen tupakkaa ja kuunnellen musiikkia. Monesti niinä hetkinä mielessäni käväisi puolittain humoristinen ajatus, että elin elämääni tavallaan kuun valokeilassa. Kuu oli auton etuvalo, jota minä pienenä rusakkona pakenin. Tuo asia oli tapahtunut minulle monesti; pelästyneet rusakot juoksivat pakoon autoni valokeilaa. 

Tapasin kavereitani säännöllisesti paikallisissa kapakoissa. Unelmoin kämppäni sisustamisesta ja paikoissa käymisestä, mutta olin koko ajan niin väsynyt, etten jaksanut toteuttaa haaveitani. Kämppäni oli yhä samassa tilassa kuin muuttopäivänäkin. Pahvilaatikoita, kirjoja, ripustamattomia julisteita ja muuta sälää lojui pitkin poikin olohuonetta. 

Joulukuun alkupäivinä olin vajonnut yhä syvemmälle yksinäisyyteen. Minulla oli melkein fyysinen tunne, että vajosin lakkaamatta, eikä kuilun pohjaa ollut näkyvissä. Itkin useasti. Saman vuoden loppukuukausina olin kirjoittanut ensimmäisen oman suomen kielisen runoni, nimeltään Niittäjän kuu. Raamatusta otettu aihe tuntui nyt liiankin todelliselta. Pelkäsin sitä, mitä olin kirjoittanut. Mielessäni kirkastui ahdistava ajatus: kuunsirppi oli ikään kuin ylimaallisen viikatteen tai sirpin terä, joka oli asetettu tänne niittämään heikkoja sieluja. Pelkäsin sen ennen pitkää muuttuvan teräkseksi ja leikkaavan kaulani katki.

Kuu oli muutenkin lakkaamatta ajatuksissani. Pelkäsin sitä kuin pieni pakana. Mietin monesti sen vaiheita ja erehdyin usein. Jos kuu oli mielestäni kasvamassa, se oikeasti pieneni, ja päinvastoin.  

Harvat vapaa-ajan hetkeni kuluivat kahvia juoden, tupakkaa polttaen ja lueskellen. Tärkeäksi kirjallisuudeksi muodostuivat jotkut okkultismikirjat, Kalervo Palsan päiväkirjat ja H.P. Lovecraftin tuotanto. Muistan joskus kadehtineeni masentuneita taiteilijoita. En ollut vielä siihen mennessä hankkinut montaakaan okkultismikirjaa, mutta okkultistiset asiat pyörivät mielessäni melkein koko ajan. 

Ajatukseni muuttuivat entistä vainoharhaisemmiksi. Asia, jota nimitin mielessäni "suureksi maailmankohtaloksi", alkoi avautua eteeni. Arkielämä oli pelkkä kulissi ja ihmiset kosmisia pelinappuloita. Sen kulissin takana maailmaa hallitsivat universaalit pahuuden voimat. Maailmanloppu oli todellisuudessa jo tullut, ja ihmiskunta joutunut kadotuksen reunalle. 

Tammikuun 15. päivän yönä makasin sängyssä. Televisio oli päällä. Olin nukkunut työvuoron jälkeen ehkä pari tuntia ja herännyt ihmeelliseen olotilaan. Jokin nimetön olento, jonka näin vain puolittain kylmänä, sähkönsinisenä massana, tarttui jalkaani ja alkoi hiipiä ylös säärtäni pitkin. Jalkani valtasi outo puutumus - kuolonkankeus! Minuun iski totaalinen paniikki. Minulla oli aina ollut aavistus, että kuolemani koittaisi kun makaisin yksin pimeässä. Luulin tämän olevan nyt se hetki. 

Toinen pelästys koitti, kun poltin järkytyksissäni tupakan. Minulla oli mustan ruumisarkun muotoinen tuhkakuppi, ja se oli täynnä tupakan tuhkaa. Miten en ollut aiemmin sen merkitystä huomannut? Oliko siinä pienoismalli omasta pian tulevasta ruumisarkustani? 

Näin alkoi psykoosi. Lääketieteelliset termit eivät olleet minulle vielä tuolloin tuttuja. Minulle kyse oli nimenomaan jonkun langettamasta kirouksesta. Vainoharhaiset epäilykseni kohdistuivat erääseen saman kylän tyttöön, jonka tiesin aikoinaan olleen vakaumuksellinen saatananpalvoja. Ehkäpä tämä oli varastanut elämänvaloni jollakin pahalla riitillä. 

Ajoin autollani vanhempieni kotitalolle ja puhuin äidilleni kaikenlaista sekavaa. Itse muistan näistä puheista ainoastaan sen, että väitin minulla olleen reikä päässäni. Jonkinlainen näkymätön reikä otsikossani tosiaan oli; josta musta energia tai kenties kuunvalo virtasi sisään. Rikoin kiivastuksissani yhden keittiön kaappien ovista. Onneksi en sentään lyönyt äitiäni. Hän ei ymmärtänyt tilannettani lainkaan. 

Jatkoin töissä käymistä vielä jonkin aikaa, mutta syvän ahdingon kourissa. Aloin kokea lukuisia ahdistavia merkityselämyksiä. Välillä ymmärrys asioista tuli niin hirtehisesti, että rinnassani tuntui oikeasti kylmä vihlaus. Jopa radion kuunteleminen työvuoron aikana tuntui pelottavalta. Tuntui kuin joku olisi laulanut noita hölmöjä rakkauslauluja henkilökohtaisesti juuri minulle. Epäilykseni kohdistuivat vainajiin tai johonkin tuntemattomaan, kuun takana asuvaan naiseen. 

Tässä vaiheessa uni ei tullut enää ollenkaan. Oli mahdotonta saada ajatuksia pysähtymään. Ne kiersivät lakkaamatta samaa noidankehää. Kokonaisuudessaan vietin puolen kuukauden aikana ehkä muutaman satunnaisen houreisen hetken. Mitä enemmän unen saamista mietti, sen vaikeampaa sitä oli tavoittaa. 

Aloin nähdä numeroissa ja kirjaimissa itselleni osoitettuja tuonpuoleisia viestejä. "Parhaita" olivat autojen rekisterinumerot, erinäiset mainokset, asuntojen osoitenumerot sekä kauppakuittien summat. Aivan tavallisissa sukunimissäkin alkoi näkyä vaikeasti sanoiksi puettavia piilotettuja merkityksiä. Oli turhaa yrittää kertoa niistä muille. Ne olivat selviä ainoastaan omassa sydämessäni. Kukaan muu niitä tuskin olisi ymmärtänyt. 

Tuon puolen kuukauden aikana sattui pari tapausta, joita olen jälkeenpäin pitänyt aistiharhoina, mutta joiden todenperäisyydestä en voi olla varma.  

Ensimmäinen niistä sattui vanhempieni juuri kakkosasunnokseen hankkimassa kerrostalokolmiossa. Olin mennyt sinne tarkoituksenani saada edes muutaman tunnin unta, sillä oma sotkuinen kämppäni ahdisti minua kovasti. Alapuolellani sijaitsevassa asunnossa asui henkilö, pariskunta tai perhe, jonka sukunimen tulkitsin turkkilaiseksi.  

Oli myöhäinen hetki, kun havahduin ääniin. Lattian alta kuului maanista rummuttamista. Ennen pitkää rummutukseen liittyi vieraskielinen puhe – kuin loitsuja olisi luettu. Tätä jatkui jotakuinkin tunnin. Alapuolellani oli kaikesta päätellen käynnissä saatanallinen rituaali; epäilemättä juuri minun pääni menoksi suoritettu. Toisinaan saatoin erottaa äänien joukosta jonkin eläimen huutoa. Äänet olivat kuitenkin niin piinallisen vaimeita ja epäselviä, ettei asiasta voinut olla varma. 

Toinen tapaus sattui pimeään aikaan vanhempieni kotitalon pihalla. Seisoin tupakoimassa. Täysikuu paistoi edessäni täydellä voimalla. Suljin hetkeksi silmäni ja näin kaiken aivan samanlaisena kuin avatuinkin silmin; kuun, pihamaan, pihan ohitse kulkevan tien, portaat ja katuvalot. Suljin silmäni vielä muutaman kerran, mutta aina sama asia. Oliko ilmiö lähtöisin kuunvalon voimasta vai jostakin muusta, sitä en vieläkään tiedä. 

Psykoosiaikaani liittyi myös muutamia pienempiä sattumuksia, joita terve ihminen olisi pitänyt vain harmittomina pikku tapauksina. Minulle ne kuitenkin olivat kaikki varmoja merkkejä odottavasta kuolemasta.  

- Vanhempieni talon ikkunalaudalla oli pieni koristepurkki, johon oli kuvattuna iloinen kuu-ukko. Sen huomattuani luulin minua vakoiltavan taivaanvaltojen toimesta. Kuu-ukko oli pakko kääntää katsomaan ikkunaan päin.  

- Saman talon olohuoneessa ollut pronssinvärinen kutojanaisen kuva putosi seinältä. Kuvittelin sen olevan enne oman elämänlankani katkeamisesta.  

- Isäni vasen jalka kipeytyi yllättäen. Mieleeni porautuivat tämän myötä pahaenteiset sanat: ”Toinen jalka helvetissä. Pojasta polvi pahenee." Meitähän oli perheessä kaksi lasta. 

- Televisiosta tuli satunnainen ohjelma kuollutta poikaansa surevasta äidistä. Näkyi hautausmaa ja kyseisen pojan hautakivi. Se oli jälleen minulle selvä enne ja viesti haudan takaa. 

Eräässä vaiheessa tuli aiheelliseksi käydä päivystyslääkärin pakeilla. Lääkäri oli nuori mies, kenties vasta hiljattain virassa aloittanut. Kerroin hänelle osan niistä asioista, joita olen tässäkin kertonut. Hän tuntui olevan tilanteestani aivan yhtä ymmällään kuin minäkin. Hän määräsi minulle unilääkkeitä. Myös jonkinlainen avohoitokontakti oli hänen mielestään viipymättä aiheellinen.  

Menin nukkumaan kohtuullisen hyvillä mielin. Ehkäpä nyt viimeistään saisin kunnolla unta. Ehdin nukkua kuitenkin vain korkeintaan kolme tuntia, ennen kuin valveaika jälleen kutsui. Olin nähnyt unen, joka ahdisti minua kovasti: vanhempieni kotipihasta lähti auto, joka oli täysin minun autoni näköinen. Autoon oli kiinnitetty peräkärry, jossa makasi musta ruumisarkku.  

Koko elämä tuntui vain yhdeltä päättymättömältä päivältä. Tammikuun raastava kylmyys oli läsnä koko ajan. Se kävi luihini. Minulle tuli jälleen eräs fyysinen tunne, että jokin kuristi sydäntäni. Kenties ne olivat maan juuret, tai sitten omat juureni. 

Vietin yhä aikaa autolla ajellen. Aloin pelätä ajamistakin. Näin mielessäni pitkiä autonvalojen jonoja lipumassa pimeällä tiellä vastaani. Jokainen niistä autoista saattoi olla Kuolema. Yleisin pysähdyspaikkani oli Mommilan hautausmaalla, joka oli mukavan syrjässä tavallisen ajoreittini varrella. Tuijottelin lumen peittämiä hautakiviä, mutta en saanut niistäkään rauhaa. 

Viimeinen ilta ennen senkertaisen elämäni loppua oli antoisa. Minä ja ystäväni vietimme iltaa ensin kotikylän baareissa, joista siirryimme läheisen kaupungin baareihin. Kenties se oli alkoholi tai hyvä juttuseura, mutta koko sen illan ajan ahdistus ja kirous tuntuivat olevan poissa. Olo oli miltei tavallinen. 

Totuus koitti vasta porukkamme siirryttyä erään kaverini luokse nukkumaan. En nukkunut sinä yönä silmällistäkään. Makasin sohvalla ja tuijotin kaiken aikaa ulos ikkunasta, jossa näkyi omega-merkin muotoiseksi taipunut, käkkärä kuusenoksa. Tämä oli minulle selvä merkki siitä, että elämäni oli nyt eletty. 

Seuraavana iltana ostin kaupasta six-packin olutta. Kotoani löytyi korkkaamaton Koskenkorva-pullo. Ajoin autoni kylän rautatieasemalle, otin vastentahtoisesti naukkuja pulloista ja katselin ohi kulkevia junia. Niitä meni harvakseen. Mielessäni oli vain yksi ajatus: "Te henget ette minua saa! Minä kaikkoan täältä ensin!" 

Junan valokeilat ja kiskojen äänet lähestyivät mutkan takaa. "Siinä menee tämänkertainen elämäni", totesin itsekseni. "Enää ei rusakon auta paeta."
Muokannut LordStenhammar (17.09.2022)
14.06.2021
Mustelmann avatar
(moderaattori)
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1240 viestiä
Tässähän oli miellyttävän kalseaa tunnelmaa vanhassa kunnon Lovecraft-hengessä, juuri hyvää vastapainoa kesän kuumuudelle. Yksinäistä ja rappiollista elämää viettävä päähenkilö on aika helppo samaistumisen kohde, kun itselläkin jää välillä unet vähiin ja siihen kun yhdistää alkoholin nauttimisen, niin siinä saattaa pääkoppa joskus säveltää ihan omiaan. Lopetus on aika karu, moni lienee lähtenyt samalla tavalla ilman yliluonnollista vainolaistakin.
15.06.2021
Hiistu avatar
(moderaattori)
613 kirjaa, 12 kirja-arviota, 3617 viestiä
Mietiskelin, että toisaalta kauhukirjallisuudesta tykkäävänä lukijana voisin arvostaa, jos tarinassa ei mainittaisi ollenkaan, että kyseessä on psykoosi. Silloin jäisi vieläkin selkeämmin jäljelle sellainen "klassisempi" kuvaus kertojan henkisestä romahduksesta, kenties jopa yliluonnollisten voimien vainoamana. Toisaalta kuitenkin arvostan, että kyseessä on nimenomaan kuvaus eräästä psykoosisairaudesta. Eikä se toki tee tarinasta sen vähempää pelottavaa, että jotkut ihmiset saattavat ihan oikeasti elää kuvatunlaisen ahdistuksen ja pelkotilojen ja murenevan todellisuudentajun kanssa. Päinvastoin. Tai minä ainakin pidin ihan uskottavana kuvauksena, kertojan kannalta hyvin surullisena.

Kuuhun liittyvien ajatusten toistuminen tarinassa oli mielestäni toimiva tehokeino. Lopussa junan valokeilat olisi ehkä voinut vielä selkeämmin rinnastaa aiemmin kerrottuun, kuinka rusakko säikkyy auton ajovaloissa. Kertoja on nyt ikään kuin se rusakko, mutta.. noh, jotain siitä rusakosta. 

Tarinan lopetus jäi vaivaamaan mieltä, kuten varmaan tarkoituskin. "Senkertaisen elämän loppuminen" antaa ymmärtää, että ajomatka rautatieasemalle ja siellä mielessä pyörineet ajatukset olivat jonkinlainen käännekohta kertojan elämässä. Tarina ei kerro, mitä asemalla tapahtui, mutta tulkitsen, että ainakaan kertoja ei kuollut, koska hän on elossa kertomassa tarinaa. Lisäksi hän on sittemmin oppinut ymmärtämään tuonaikaisia kokemuksiaan eikä tarinaa kertoessaan ole psykoosissa. Siispä päättelen, että on saanut apua ja vointi mennyt huomattavasti parempaan suuntaan sitten tarinassa kuvaamiensa tapahtumien. Riippuvuuksien yhteydessä puhutaan joskus pohjakosketuksesta, mutta en tiedä, käytetäänkö termiä, kun kuvataan mielenterveyshäiriöistä toipumista. Voisin tarinan lopun kuitenkin tulkita niin, että siinä tuli kertojan pohja vastaan. Ehkä sen seurauksena heräsi oivallus, ettei elämä voi jatkua samalla tavoin tai muutoin se ei jatku ollenkaan, pakko saada apua, koska eläähän hän halusi. Tai sitten se ei mennyt niin. Mutta sen siitä saa, kun jättää lopun avoimeksi. Tulee joku lukija ja alkaa tehdä omia tulkintojaan: "Oih, olipas mukavaa, kun tarinassa oli onnellinen loppu!" 

(Iltapäivälehdessä on käytössä mielestäni ihan hyvä tapa, että mielenterveyden ongelmista  ja etenkin itsetuhoisista ajatuksista kirjoitettaessa mainitaan, mistä saa apua, jos joku lukija tunnistaa itsellään vastaavaa. Toivottavasti et pahasti pahastu, laitan tähän näkösälle pari yhteystietoa: Tietoa mielenterveydestä ja sen häiriöistä saa esimerkiksi Mielenterveystalon sivuilta. Sekasin-chatissa nuoret ja nuoret aikuiset voivat keskustella nimettömästi. MIELI ry:n Kriisipuhelin päivystää numerossa 09 2525 0111 suomen kielellä 24/7. Jos joku on akuutisti vaarassa vahingoittaa itseään tai muita, tulee soittaa yleiseen hätänumeroon 112.)
15.06.2021
LordStenhammar avatar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 959 viestiä
Kiitos (kummallekin) pitkänpuoleisesta palautteesta.

Ihan hyvin honasit, ettei se kertojan elämä siihen loppunut. En ole tosielämässä törmännyt sellaiseen, että joku aave kirjoittaisi jollain aavekirjoituskoneella aaveviestin eläville tuonpuoleisesta. Kauhunovelleissa sellainenkin voi tietysti olla mahdollista!

Nuo puhelinnumerot ovat todellakin hyväksyttäviä. Toivottavasti niistä olisi monelle apua.
Takaisin ylös