HourglassEyes | Lukupiiri | 59 viestiä | 20.11.2024
Viimeisin Freyja | klo 05:58
HourglassEyes | Lukupiiri | 63 viestiä | 18.12.2024
Viimeisin Freyja | klo 05:52
Tarina Kärkölästä
20.12.2023
Hyvää joulua, vaikka ei olekaan joulutarina.
TARINA KÄRKÖLÄSTÄ
Ei kovinkaan kaukana Kärkölän keskuskylästä, Järvelästä, seisoo Perskallioksi nimetty kallio. Paikka on ollut minulle tärkeä jo ala-asteikäisestä asti. Nimensä se on saanut verrattain myöhään eräästä kummallisesta tapahtumasta.
Kävi niin, että kun kallion lähistölle ammoin rakennettiin rautatietä, ja kun ensimmäinen juna kulki sen kiskoja pitkin Järvelän poikki Riihimäelle päin, istui samaisen kallion reunalla karhu. Nähdessään suuren kulkuneuvon karhu kauhistui sitä suunnattomasti. Mikä oli tuo huutava peto? Sen pelokkaat silmät näkivät tumman ja teräksisen käärmeen luikertelevan pitkin oudon näköistä polkua syösten höyryä päästään ja karjuen, kolisten ja vinkuen kammottavilla äänillä. Näyn pelästyttämänä karhu ampaisi suoraan kallion reunalle ja putosi mitään tajuamatta alas. Se putosi katkenneen ja teräväpäisen puunrungon läpi, niin että rungon kärki seivästi sen. Puu meni karhun peräaukosta sisään ja tuli sen kidasta ulos. Se oli karhun loppu. Sellaisena se kylänmiesten toimesta löydettiin, ja siitä vuorelle nimi.
Mutta paikasta on olemassa myös toinen, kenties vieläkin kiinnostavampi taru. Kallion julkisivun halkaisee sitä pitkin pystysuunnassa kulkeva uurre. Se, katseleeko pelkkää kallioseinämää vai suurta perseen kuvaa, riippuu katsojan mielenliikkeistä. Kallionpinnan arpi on hyvin tärkeä johtolanka ajatellen paikan kaukaista menneisyyttä. Se sisältää tarinan ajoilta, kun uusi valon aika ja vanha pimeän aika ensimmäisiä kertoja kohtasivat näillä seuduilla. Kallio ei ole aina ollut ulkonäöltään sellainen kuin se nyt on. Ammoin se on kuulemma ollut luola.
Kuulin kyseisen tarinan pienenä lapsena, ja siitä lähtien se on ollut enemmän tai vähemmän mieleni päällä. Suuren osan siitä olen unohtanut. Pimeät kohdat olen täyttänyt kirjoittajan mielikuvituksella. Tarinan henki saattaa olla hiukan toinen kuin alkuperäisen – sitä en voi sanoa varmaksi –, mutta sekin kuuluu mielikuvituksen vapauteen.
Tarinaan sisältyy myös iänvanha opetus, että ylpeys, varsinkin turha sellainen, voi olla tie lankeemukseen. Se laki on pitävä, olitpa kuinka hyvä ihminen hyvänsä tai koitpa palvelevasi totuutta.
***
Koleana ja sateisena loppusyksyn päivänä käyskenteli metsiä yksinään eräs ritari. Vihollistensa, jotka olivat hämäläisiä pakanoita, takaa-ajamana hän oli paennut pitkään ja rähjääntynyt matkalla pahasti niin hengeltään kuin ruumiiltaan. Hänen omat joukkonsa oli taistelun seurauksena perinyt pakokauhu ja hajaannus. Hevosensakin ritari oli menettänyt. Niinpä ritari nyt tovereistaan harhautuneena, mutta myös vainoajiltaan karkuun päässeenä uskoi vihdoinkin tulleensa sellaiseen metsän kolkkaan, ettei pirukaan häntä sieltä löytäisi. Matkallaan autiolle seudulle hän oli kohdannut vain harvaa asutusta, jotka nekin olivat olleet alkeellisesti asuvia pimeäuskoisia ihmisiä. Seutu oli Hämeen kuninkaiden metsästysmaata.
Kuuset olivat korkeita ja kasvoivat tuiki tiheään. Kivet olivat sateesta petollisen liukkaita. Tämä oli paikka – ritari koki – missä ei voinut luottaa mihinkään. Puutkin tuntuivat kuin puhuvan keskenään. Ritari kiersi luonnon muovaamaa kivimuuria, synkkää kielekettä jyrkän rinteen alla. Se näytti ritarin silmiin sotavarustukselta.
Tämä mies piti itseään Jumalan ruoskana, ihmisten joukosta taivaalliseen tehtävään valittuna. Jumalan sormi oli osoittanut hänelle työn, ja sen hän täyttäisi, oli hän sitten yksin tai ei. Se oli varmasti korkeimman tahto, joka oli hänet tälle seudulle tuonut, tuomaan valon pimeille ihmisille. Siltä pelastukselta ei yksikään vajoava sielu säästyisi.
Ritarin tehtävä oli valjennut hänelle muutama vuosi sitten. Hän oli eräänä yönä saanut näynomaisen unen, jossa hän oli kiivennyt ylös pitkiä portaita kohti taivaan portteja. Korkeus oli huimannut häntä. Säkenöivät pilvet olivat ympäröineet kultaista kaariporttia, joka oli ollut kirkkaampi kuin auringon liekki.
Mies oli kolkutellut aikansa ja miettinyt, mahtoiko Jumala olla kotona. Pian ovi oli auennut ukkosen melun saattelemana. Melu oli ollut niin kova, että mies oli luullut kuuroutuvansa. Portista oli astunut esiin Herran korkea-arvoinen enkeli. Mies oli ollut hänen edessään pelokas ja ymmällään. Hän oli painanut päänsä syntisen häpeästä.
Sitten enkeli oli puhunut. Se oli ilmoittanut, että mikäli mies halusi pyhien töitä tehdä ja taivaaseen joskus päästä, tulisi tämän liittyä Ruotsin sotajoukkoihin Birger-jaarlin käskyvallan alle viemään kastetta köyhälle, uppiniskaiselle ja pimeämieliselle kansalle Hämeeseen. Muuta ei korkea taivasolento virkkonut vaan sulki oven jyristen, niin että mies tippui taivaasta sänkyynsä ja jäi syvästi miettimään saatua ilmestystä. Hän tunsi pelkoa sielunsa ja maailman puolesta.
Päivät olivat kuluneet ja uni väistynyt vähitellen miehen mielestä. Hän oli elellyt kuten ennenkin, viettäen jokseenkin jumalatonta elämää. Hän oli naureskellen epäillyt, tokkopa sellaisilla unennäöillä paljon painoarvoa oli. Mutta eräänä yönä taivaan ovi oli kolahtanut kovalla pauhinalla auki ja sama enkelin hahmo astunut pelottavana hänen eteensä.
- Tarvitsetko vielä toisenkin muistutuksen? se oli kysynyt ikuisella äänellä. Ovia oli jälleen kolisteltu, ja mies tippunut korkeuksista pahnoilleen. Siitä lähtien tuo näky ei ollut häntä jättänyt, ei yöllä eikä päivällä. Lopulta mies oli värväytynyt sotaväkeen ja työskennellyt siitä lähtien tehtävänsä toteuttamiseksi kaikella tarmollaan. Hän huomasi olevansa etevä sotilas. Samalla lailla hän totteli sotaherroja kuin sitä taivaan korkeinta.
Ritari kompuroi rautasaappaineen tiheän kasvillisuuden keskellä. Yllättäen, juuri siellä kaikista maailman paikoista, hän kuuli äänen:
- Käy tänne, sotamies. Tiedän, että olet väsynyt. Viivy hetki vieraanani.
Hän sai outoja väristyksiä, sillä ääni oli erilainen kuin yksikään ihmisääni, jonka hän oli kuullut puhuvan. Vaikka sen puhumat sanat olivat ystävälliset, siinä oli hyvin kolkko ja huhuileva sointi. Se oli surullisen neidon ääni. Se kuulosti aidolta, mutta ei sittenkään. Se oli jotenkin teeskennelty. Siinä jokin muu koetti esittää ihmistä. Siinä jumalaton olento teeskenteli hyvää. Tämä oli ritarin ensimmäinen aavistus, ja ensimmäinen aavistus oli hänen kokemuksensa mukaan usein lähimpänä totuutta. Ääni ei luonut häneen luottamusta, vaan epämaallisen pelon.
Myös äänen kaiku tuntui ritarista luonnottomalta. Ja vielä siellä, missä kenenkään ei olisi pitänyt asua! Sitten ritari astui kivimuurin takaa paikalle, jossa sijaitsi jättimäinen luola. Hän olisi voinut laittaa sielunsa pantiksi siitä, että ääni oli tullut sieltä. Mutta miten tuo olento oli saattanut tunnistaa hänet jo mutkan takaa?
Luolan sisäänkäynti ammotti ritarin edessä kuin peikon kita. Se oli sata jalkaa korkea ja äänistä huolimatta asumattoman näköinen. Susi siellä ennemmin piileksii kuin ihminen, ritari ajatteli. Mutta koska sade oli jälleen yltymässä, eikä ritari tiennyt muutakaan lepopaikkaa, hän päätti asettua sinne. Tuskin vainolaisetkaan olivat häntä tänne asti seuranneet. Äänen hän kuittasi pelkäksi väsyneen mielen aiheuttamaksi harhaksi.
Luolan kaava oli laaja, se oli puolensataa askelta syvä. Kyllä siellä kerkesi aikansa levähtää. Hetken ritari luuli nähneensä heikon sinisen valonkajon jostain komeron periltä. Väsyneen harhaa varmasti sekin.
Silti hän hiukan epäröi, olihan vielä taikauskon aika. Tuo aika oli sama niin kristityille kuin pakanoillekin. Ties vaikka luolassa olisi asunut joku paha velho tai kiero erakko, joka työskenteli nyt hänen päänsä menoksi ja yritti saada hänet satimeen. Sellaisiakin tiedettiin vielä olevan, joita kirkon koura ei ollut vielä tavoittanut.
Ritari oli nyt suojassa sateelta, mutta tuolloin hänet yllätti kylmä. Olihan jo koleamman puoleinen syysilma, ja ritarilla päällään läpimärät vaatteet. Niinpä hän kävi puuhaamaan nuotiota. Hän kokosi risuja kasaksi luolan suuaukon lähelle, mutta sai aikaan ainoastaan suuren savun, risut kun olivat läpimärkiä. Liekki ei ottanut millään syttyäkseen, vaikka hän oli taitava tulen tekijä. Nuotiotarpeita oli hiukan kuivailtava.
Silloin ritari kuuli taas saman neidon äänen puhuvan:
- Lepää täällä vieraanani ja parantele haavasi. Mutta älä tee tulta muuta kuin kuolleesta puusta. Se on nöyrä pyyntöni.
Ritarin tajunta synkkeni. Ehkä vihollinen olikin tietoinen hänen karkupaikastaan ja hiipinyt hiljaa lähettyville. Oli piirittänyt hänet ja leikitteli nyt hänen kanssaan! Hän tihrusti aikansa kunnes silmät tottuivat pimeään. Sitten hän tutki luolan aina sen laitimmaista nurkkaa myöten etsien muita sisäänkäyntejä. Luola ei kuitenkaan ollut lainkaan vetoinen, eikä sinne tullut valoa muualta kuin sieltä, mistä ritari oli tullut. Hän löysi luolan periltä ainoastaan kituliaan männyn, joka kasvoi kiinni seinämässä aivan yksinään. Se oli niin tiukassa, ettei ritari saanut sitä irti. Se oli kuin noiduttu. Harmi, sillä kuivaa puuta ritari olisi nyt kaivannut. Hän riuhtoi sitä minkä ehti, mutta puu oli päättänyt pitää päänsä. Sen juurien täytyi piillä syvällä kalliossa.
Turhautuneena ritari löi puuta miekallaan. Hän kuuli vaimean valituksen, joka tuntui tulevan luolan seinämän toiselta puolelta. Ritari oli ottanut mukaansa myös kirveen. Hän koetti silläkin, mutta puun kaarnaan ei tullut reiän reikää, ei naarmun naarmua. Sen sijaan hän kuuli taas tuon saman huokauksen, jonka oli kuullut lyödessään puuta ensimmäisen kerran. Ritarin yrityksistä ja sadatteluista huolimatta puu sai jäädä paikalleen.
Varmana siitä, että hänen korvansa olivat huijanneet häntä, ritari kävi jälleen nuotion kimppuun. Siihen alkoi pikkuhiljaa tulla eloa. Ritari siirteli suurempia ulkoa keräämiään puita tulen viereen kuivumaan. Samalla hän koetti kuivatella vaatteitaan tehden niille oksista pienen riu'un.
Äänen varoituksista huolimatta ritari valitsi lähistöltä vähän keskikokoista pienemmän kuusen ja kaatoi ja pilkkoi sen. Monta hetkeä kului hiljaa puuhastellessa.
Ritarin mieli oli jo hyvän matkaa toipumassa, kun ääni puhui taas. Siinä oli hiukan tulistunut sävy.
- Tämä on pyhä paikka. Älä tee nuotiota elävästä puusta. Käytä ainoastaan risuja.
Epäilysten kalvamana ritari otti nuotiosta palavan puun ja tarkasteli luolaa vielä toisen kerran. Edelleenkään ei näkynyt olentoa, joka olisi voinut sanoa nuo sanat. Jotain hän kuitenkin löysi.
Luolan perillä oli makaaberi kokoelma luita ja kalloja. Ritari ei ollut huomannut niitä pimeän tähden, vaikka olikin astellut niiden päällä. Luuta löytyi kaikenmoista, sekä ihmisen että eläimen. Harmaat ihmiskallot tuijottivat kuin elävää uskoa ilkkuen röykkiöiden keskeltä. Niissä ritari näki hetken itsensä, kenties jo pienen ajan päästä. Näky kammotti häntä, ja hän alkoi rukoilla. Kesti tovin ennen kuin hän oli taas oma ylpeä itsensä.
Monta kokonaista luurankoakin löytyi, kaikki ihmisten. Oli myös vaatteita, lähinnä vanhojen kaapujen jäänteitä. Ketjuun kiinnitetty risti roikkui muutaman miehenhaaskan kaulalla. Ruumiiden lähettyvillä ilma oli huono, minkä ritari vasta nyt huomasi.
Lattialla lojui saastainen nahkainen tuoppi, kuin härän sarvi, josta oli hajun perusteella kumottu mitä kammottavimpia kuljuja. Se haisi ritarin nenään kuvottavalta. Mitähän kuoleman juomaa siitä oli juotu?
Tuskinpa tämä mikään luostari on, ritari mietti. Hän luuli arvanneensa asian oikean laidan. Hämäläisten tiedettiin joskus teljenneen käännyttäjiään metsän luoliin nääntymään. Kuolema tuli heille petojen tai nälkäkuoleman kautta. Joskus heidät laitettiin kahleisiin, tai sitten suuria kiviä vieriteltiin luolien suille pönkäksi ja naurettiin: - Siellä mies nyt viruu kuin Valkokristus ikään!
Ritari värisi ymmärtäessään asian oikean tolan. Hän teki ristinmerkin ja siunaili hiljaa vainajien sieluja. Ehkä ne olivatkin hänen uskonveljiään, jotka hänelle koettivat puhella. Ehkä ne tahtoivat auttaa häntä...
Matalalla mielellä ritari kävi jälleen tulta kohentamaan. Hänen tuntemansa väristykset eivät enää johtuneet kylmästä. Hänen teki mieli heittää touhu sikseen ja paeta, kun voimia ja tervejärkisyyttä vielä riitti. Luola tuntui hänestä kerrassaan viheliäiseltä paikalta. Ristinmiehiä oli kuollut sinne vailla hautaamista. Se ei sopinut hurskaan miehen pirtaan.
Ääni puhui taas, tällä kertaa niin, että luola värisi. Se oli vihan kyllästämä.
- Minä olen se, joka omistaa tämän luolan. Tämä on laitimmainen varoitus. Jätä tulenteko sikseen. Ellet kunnioita huoneeni hämärää, et tule enää itsekään näkemään päivänvaloa.
Ritari tyrmistyi. Hän koki itseään loukatun. Kuka uskalsi hänelle sellaiseen sävyyn puhua, uhkailla? Ei uskonveli ainakaan.
- Vain minun Jumalani voi pimentää auringon taivaalla, ritari huusi. - Sinä olet pimeässä piilotteleva vähäinen henki. Tämän taivaan alla minä en ota käskyjä sinulta.
- Tulkoon sitten pimeys.
Tuli aivan hiljaista. Olisi voinut kuulla vesipisaran tippuvan luolan katosta. Heittipä henki uhittelut, ritari naureskeli. Mitäpä hän olisi osannut pelätä, olihan hän uskossaan vahva Jumalan soturi. Hänellä oli korkeimman turva. Jumalaton olisi saman kokeneena luullut järjenvalonsa pimenneen ja paennut, mutta ei tämä mies. Hän ei antanut vähäisten pirujen huiputtaa itseään.Vähät siitä, että vieressä makasi monta kovan kohtalon kokenutta kristittyä. Heidän marttyyrisielunsa olivat todennäköisesti jo kiiteltyinä taivaassa.
Nuotio paloi iloisesti. Ritari tuli raukeaksi, haukotteli pitkään ja vaipui keveästi uneen. Levättyään ensin kunnolla hän hankkisi itselleen jostain apetta.
Ritari kuitenkin havahtui pian – ja millä tavalla. Hän tunsi, kuinka maa alkoi täristä. Koko luola tärisi. Pieniä kivenkappaleita satoi ritarin niskaan. Nuotio särkyi hänen edessään järistyksen voimasta. Se muuttui pieniksi kekäleiksi ja alkoi savuttaa.
Kauhukseen ritari näki luolan seinämien alkavan lähetä toisiaan. Ne painuivat kokoon kovalla jylinällä. Luola sulkeutui, mitä oli ihmetöitäkin nähneen miehen vaikea uskoa. Ritari otti miekkansa ja kompuroi luolan suulle, mutta pysähtyi siihen paikkaan. Hän näki karmean näyn.
Ritarin edessä kökötti hahmo, joka oli liikaa yhdelle ihmiselle. Tämä petomainen otus oli kaksi-kolme miehenmittaa pitkä. Sen kasvot muistuttivat hiukan vuohipukin kasvoja. Se käveli tavallisesti nelinkontin, mutta nyt se seisoi hänen edessään ruoto suoristettuna, eikä sen selän harjaksia saattanut nähdä. Sillä oli päässään vino kärsä ja sinisistä liekeistä leimuavat kananmunan muotoiset silmät. Sen sysimusta pärstä oli pahasti pahkurainen, ja näytti siltä, että sitä oli väännetty väkipyörässä. Sen korvista kasvoi kuusenoksia ja sen päässä oli karkeatekoinen oksainen kruunu. Sillä oli kaksi suurta sarvea, joista toinen oli kolmella mutkalla ja toinen muuten vain kiero ja kallellaan; se riippui enää puoliksi kiinni sen päässä. Missä kohtaa sen ruumista ei ollut karvoitusta, oli siinä mustaa ja suomuista nahkaa, joka kesti isommankin terän piston. Sen takapuolessa roikkui häntä, jonka päässä oli musta, kivimäinen möhkäle. Käsissään sillä oli koukkukynnet, joilla se rapsutteli alati kutisevaa ja rupista ruumistaan. Vielä kun sen hipiään lisättiin suun syöksyhampaat ja pitkin kasvoja ripotellut luiset kyhmyt, saatiin otus, jonka vanha kansa tuntee vieläkin, mutta jonka muut ovat enimmäkseen unohtaneet.
Vanha peikko ei ollut enää aivan entisensä. Kirkon orastava tulo sekä ihmisten kuoleva usko sen olemassaoloon olivat heikentäneet sitä, eikä se enää tavannut näyttäytyä päivänvalossa kuin oikein vihaisena tai vasiten vuorikodoistaan ajettuna. Tätä tapahtui harvoin, sillä peikon lymypaikat olivat hyviä. Ne voittivat ihmissilmän. Ei auringon silmä sitä kivettänyt, mutta eipä se myöskään tehnyt hyvää sen kieroille silmille.
Vielä kirjattomina aikoina ihmiset olivat palvoneet sitä yhtenä korven kuninkaista. Sille oli kannettu kaikenmoisia uhrilahjoja ja hiukan myöhemmin tuotu kristittyjä syötäväksi. Ikivanhaa peikkoa ei asioiden nykytila sen kummemmin hetkauttanut. Se ajatteli, että palvokoot ihmiset vaikka turkkilaisia, mikäli tahtoivat.
Mutta vaikka se oli paljas peto, sille oli annettu tavallista ihmistä korkeammat älykkyys ja viekkaus. Lisäksi sillä oli omituisia voimia. Voimia, joista moni oli tuskin kuullutkaan. Se tapasi huiputtaa ihmisiä huvikseen, mutta tämä ylpeä Jumalan mies oli ajanut sen kovaan raivoon.
- Tästä et mene ohi, se sanoi. Se ei enää puhunut naisen äänellä. Sillä oli ikuiselta kalskahtava vanhan miehen ääni.
- Minua ei Jumalaa vähäisempi henki estä, ritari uhmasi. - Minä teen sinustakin kristityn.
- Saunapuitani polttelit, sinä kohjo. Ja vielä ilmaiseksi. Siitä seuraa maksu.
- Sinä olet paholaisen lapsilaumasta. Sinä olet saastainen henki.
- Paholainen on minulle vieras olento. Mutta mädän ihmisen minä tunnistan kaukaa. Ennemmin kuu putoaa päähäni kuin minä väistyn tästä.
- Maista sitten kalpaa, ritari huusi ja heilautti asettaan. Kovinkaan ylös se ei ylettänyt. Teräs viuhui ilmassa kunnes se osui peikon pahkaiseen kouraan. Se teki tuskin huomattavaa naarmua. Ritari tunsi kättänsä polttelevan. Hänen miekkansa oli kuuma, kuin juuri ahjosta otettu. Se vääntyi mutkalle. Näytti niin kuin sillä olisi ollut suu ja se olisi naureskellut hänelle. Ritari jäykistyi ja viskasi miekkansa pois.
- Teräs ei voita tulta, peikko virkkoi viisaana, - eikä elämä kuolemaa. Kyhää Jumalasi tulesta itsellesi nuotio. Viihdyttäköön se sinua pimeyden keskellä.
Luola sulkeutui ahmaisten järkytyksestä lamaantuneen ritarin sisäänsä. Tämä aneli vuoroin Jumalaa, vuoroin peikkoa ja vuoroin perkelettä päästämään hänet ulos. Oli kuitenkin aivan turha pyydellä sellaisia. Peikko oli poissa, eikä koskaan enää virkkanut hänelle sanaakaan. Se oli lähtenyt etsimään itselleen parempaa lymypaikkaa. Samoin olivat poissa kaikki muutkin henget, voimakkaat ja vähäisemmät. Ritari oli tuomittu ikuiseen pimeyteen. Hänen tuomionsa oli virua ja mädäntyä ikuisesti hänelle tehdyssä tyrmässä.
Ritarilla oli muutaman puunkarahkan verran tulta lohtunaan. Hän kulki uskonveljiensä luo ja yritti löytää rauhaa sieluunsa – rauhaa kuolemasta. Hän huomasi luolan seinässä kasvaneen puun kadonneen, sen jota hän ei ollut saanut irti. Hän ymmärsi, että tuo kitulias mutta särkymätön puu oli ollut peikon voimanlähde. Tai sitten se oli taitanut tekeytyä kokonaan puuksi.
Se oli ritarin viimeinen näky. Sitä seurasi lähes puhkomaton pimeys. Vain pieni reikä luolan katossa antoi valoa tyrmän pimeään.
Ritari vietti tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia ja niin edespäin katse suunnattuna pieneen valopisteeseen luolan katossa. Olisi ollut helpompaa, mikäli pimeys olisi nielaissut hänet kokonaan. Nyt tuo pieni aukko, josta valo tuli sisään, toimi hänelle muistutuksena siitä, mitä hän oli menettänyt. Ei koskaan enää aurinkoa.
Hänen päällään oli taika. Hän ei saattanut kuolla, mutta ei elääkään kuten toiset elivät. Hänen ihonsa alkoi roikkua ja putosi viimein kokonaan. Samoin kävi mätäneville sisuskaluille. Viimein hän oli pelkkä luuranko vaatteen rippeet päällä ja kultaristi kaulassa. Hänen rukouksensa ja kirouksensa kaikuivat yksin pimeässä kivisalissa, kaikuivat halki kaikkien aikojen.
Jos hän vain olisi totellut ystävällisiä pyyntöjä. Mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Hänen oma uskonsa oli tuonut hänet tänne. Vai ylpeyttäkö se oli?
Vuosisadat vierivät. Uusia kyliä ja kirkkoja rakennettiin. Kirkko nousi myös kylään verrattain lähelle sitä paikkaa, missä Perskallio seisoo. Rauhallisena ja tuulettomana päivänä, kun voi selvästi kuulla linnunlaulun ja kirkonkellojen äänet lähistöltä, on syytä painaa korvansa kallionpinnan arpea vasten. Se on jäänyt siihen muistuttamaan edellä kuvatuista tapahtumista. Aukeamattoman oven välikkö. Tee niin, ja saatat kuulla vaimeaa huhuilua, kiroamista ja luiden kalistelua jostain seinämän takaa.
Mutta joskus on myös muitakin ääniä. Varsinkin myrskyisinä iltoina kallion laella seisoessasi saatat kuulla alapuoleltasi ahdistuneen veisuun. Ne ovat niitä ääniä, kun yhdessä oikein kovasti rukoillaan. Kymmenen ristinmiestä samassa tyrmässä. Ja ainaista luiden kalistelua.
TARINA KÄRKÖLÄSTÄ
Ei kovinkaan kaukana Kärkölän keskuskylästä, Järvelästä, seisoo Perskallioksi nimetty kallio. Paikka on ollut minulle tärkeä jo ala-asteikäisestä asti. Nimensä se on saanut verrattain myöhään eräästä kummallisesta tapahtumasta.
Kävi niin, että kun kallion lähistölle ammoin rakennettiin rautatietä, ja kun ensimmäinen juna kulki sen kiskoja pitkin Järvelän poikki Riihimäelle päin, istui samaisen kallion reunalla karhu. Nähdessään suuren kulkuneuvon karhu kauhistui sitä suunnattomasti. Mikä oli tuo huutava peto? Sen pelokkaat silmät näkivät tumman ja teräksisen käärmeen luikertelevan pitkin oudon näköistä polkua syösten höyryä päästään ja karjuen, kolisten ja vinkuen kammottavilla äänillä. Näyn pelästyttämänä karhu ampaisi suoraan kallion reunalle ja putosi mitään tajuamatta alas. Se putosi katkenneen ja teräväpäisen puunrungon läpi, niin että rungon kärki seivästi sen. Puu meni karhun peräaukosta sisään ja tuli sen kidasta ulos. Se oli karhun loppu. Sellaisena se kylänmiesten toimesta löydettiin, ja siitä vuorelle nimi.
Mutta paikasta on olemassa myös toinen, kenties vieläkin kiinnostavampi taru. Kallion julkisivun halkaisee sitä pitkin pystysuunnassa kulkeva uurre. Se, katseleeko pelkkää kallioseinämää vai suurta perseen kuvaa, riippuu katsojan mielenliikkeistä. Kallionpinnan arpi on hyvin tärkeä johtolanka ajatellen paikan kaukaista menneisyyttä. Se sisältää tarinan ajoilta, kun uusi valon aika ja vanha pimeän aika ensimmäisiä kertoja kohtasivat näillä seuduilla. Kallio ei ole aina ollut ulkonäöltään sellainen kuin se nyt on. Ammoin se on kuulemma ollut luola.
Kuulin kyseisen tarinan pienenä lapsena, ja siitä lähtien se on ollut enemmän tai vähemmän mieleni päällä. Suuren osan siitä olen unohtanut. Pimeät kohdat olen täyttänyt kirjoittajan mielikuvituksella. Tarinan henki saattaa olla hiukan toinen kuin alkuperäisen – sitä en voi sanoa varmaksi –, mutta sekin kuuluu mielikuvituksen vapauteen.
Tarinaan sisältyy myös iänvanha opetus, että ylpeys, varsinkin turha sellainen, voi olla tie lankeemukseen. Se laki on pitävä, olitpa kuinka hyvä ihminen hyvänsä tai koitpa palvelevasi totuutta.
***
Koleana ja sateisena loppusyksyn päivänä käyskenteli metsiä yksinään eräs ritari. Vihollistensa, jotka olivat hämäläisiä pakanoita, takaa-ajamana hän oli paennut pitkään ja rähjääntynyt matkalla pahasti niin hengeltään kuin ruumiiltaan. Hänen omat joukkonsa oli taistelun seurauksena perinyt pakokauhu ja hajaannus. Hevosensakin ritari oli menettänyt. Niinpä ritari nyt tovereistaan harhautuneena, mutta myös vainoajiltaan karkuun päässeenä uskoi vihdoinkin tulleensa sellaiseen metsän kolkkaan, ettei pirukaan häntä sieltä löytäisi. Matkallaan autiolle seudulle hän oli kohdannut vain harvaa asutusta, jotka nekin olivat olleet alkeellisesti asuvia pimeäuskoisia ihmisiä. Seutu oli Hämeen kuninkaiden metsästysmaata.
Kuuset olivat korkeita ja kasvoivat tuiki tiheään. Kivet olivat sateesta petollisen liukkaita. Tämä oli paikka – ritari koki – missä ei voinut luottaa mihinkään. Puutkin tuntuivat kuin puhuvan keskenään. Ritari kiersi luonnon muovaamaa kivimuuria, synkkää kielekettä jyrkän rinteen alla. Se näytti ritarin silmiin sotavarustukselta.
Tämä mies piti itseään Jumalan ruoskana, ihmisten joukosta taivaalliseen tehtävään valittuna. Jumalan sormi oli osoittanut hänelle työn, ja sen hän täyttäisi, oli hän sitten yksin tai ei. Se oli varmasti korkeimman tahto, joka oli hänet tälle seudulle tuonut, tuomaan valon pimeille ihmisille. Siltä pelastukselta ei yksikään vajoava sielu säästyisi.
Ritarin tehtävä oli valjennut hänelle muutama vuosi sitten. Hän oli eräänä yönä saanut näynomaisen unen, jossa hän oli kiivennyt ylös pitkiä portaita kohti taivaan portteja. Korkeus oli huimannut häntä. Säkenöivät pilvet olivat ympäröineet kultaista kaariporttia, joka oli ollut kirkkaampi kuin auringon liekki.
Mies oli kolkutellut aikansa ja miettinyt, mahtoiko Jumala olla kotona. Pian ovi oli auennut ukkosen melun saattelemana. Melu oli ollut niin kova, että mies oli luullut kuuroutuvansa. Portista oli astunut esiin Herran korkea-arvoinen enkeli. Mies oli ollut hänen edessään pelokas ja ymmällään. Hän oli painanut päänsä syntisen häpeästä.
Sitten enkeli oli puhunut. Se oli ilmoittanut, että mikäli mies halusi pyhien töitä tehdä ja taivaaseen joskus päästä, tulisi tämän liittyä Ruotsin sotajoukkoihin Birger-jaarlin käskyvallan alle viemään kastetta köyhälle, uppiniskaiselle ja pimeämieliselle kansalle Hämeeseen. Muuta ei korkea taivasolento virkkonut vaan sulki oven jyristen, niin että mies tippui taivaasta sänkyynsä ja jäi syvästi miettimään saatua ilmestystä. Hän tunsi pelkoa sielunsa ja maailman puolesta.
Päivät olivat kuluneet ja uni väistynyt vähitellen miehen mielestä. Hän oli elellyt kuten ennenkin, viettäen jokseenkin jumalatonta elämää. Hän oli naureskellen epäillyt, tokkopa sellaisilla unennäöillä paljon painoarvoa oli. Mutta eräänä yönä taivaan ovi oli kolahtanut kovalla pauhinalla auki ja sama enkelin hahmo astunut pelottavana hänen eteensä.
- Tarvitsetko vielä toisenkin muistutuksen? se oli kysynyt ikuisella äänellä. Ovia oli jälleen kolisteltu, ja mies tippunut korkeuksista pahnoilleen. Siitä lähtien tuo näky ei ollut häntä jättänyt, ei yöllä eikä päivällä. Lopulta mies oli värväytynyt sotaväkeen ja työskennellyt siitä lähtien tehtävänsä toteuttamiseksi kaikella tarmollaan. Hän huomasi olevansa etevä sotilas. Samalla lailla hän totteli sotaherroja kuin sitä taivaan korkeinta.
Ritari kompuroi rautasaappaineen tiheän kasvillisuuden keskellä. Yllättäen, juuri siellä kaikista maailman paikoista, hän kuuli äänen:
- Käy tänne, sotamies. Tiedän, että olet väsynyt. Viivy hetki vieraanani.
Hän sai outoja väristyksiä, sillä ääni oli erilainen kuin yksikään ihmisääni, jonka hän oli kuullut puhuvan. Vaikka sen puhumat sanat olivat ystävälliset, siinä oli hyvin kolkko ja huhuileva sointi. Se oli surullisen neidon ääni. Se kuulosti aidolta, mutta ei sittenkään. Se oli jotenkin teeskennelty. Siinä jokin muu koetti esittää ihmistä. Siinä jumalaton olento teeskenteli hyvää. Tämä oli ritarin ensimmäinen aavistus, ja ensimmäinen aavistus oli hänen kokemuksensa mukaan usein lähimpänä totuutta. Ääni ei luonut häneen luottamusta, vaan epämaallisen pelon.
Myös äänen kaiku tuntui ritarista luonnottomalta. Ja vielä siellä, missä kenenkään ei olisi pitänyt asua! Sitten ritari astui kivimuurin takaa paikalle, jossa sijaitsi jättimäinen luola. Hän olisi voinut laittaa sielunsa pantiksi siitä, että ääni oli tullut sieltä. Mutta miten tuo olento oli saattanut tunnistaa hänet jo mutkan takaa?
Luolan sisäänkäynti ammotti ritarin edessä kuin peikon kita. Se oli sata jalkaa korkea ja äänistä huolimatta asumattoman näköinen. Susi siellä ennemmin piileksii kuin ihminen, ritari ajatteli. Mutta koska sade oli jälleen yltymässä, eikä ritari tiennyt muutakaan lepopaikkaa, hän päätti asettua sinne. Tuskin vainolaisetkaan olivat häntä tänne asti seuranneet. Äänen hän kuittasi pelkäksi väsyneen mielen aiheuttamaksi harhaksi.
Luolan kaava oli laaja, se oli puolensataa askelta syvä. Kyllä siellä kerkesi aikansa levähtää. Hetken ritari luuli nähneensä heikon sinisen valonkajon jostain komeron periltä. Väsyneen harhaa varmasti sekin.
Silti hän hiukan epäröi, olihan vielä taikauskon aika. Tuo aika oli sama niin kristityille kuin pakanoillekin. Ties vaikka luolassa olisi asunut joku paha velho tai kiero erakko, joka työskenteli nyt hänen päänsä menoksi ja yritti saada hänet satimeen. Sellaisiakin tiedettiin vielä olevan, joita kirkon koura ei ollut vielä tavoittanut.
Ritari oli nyt suojassa sateelta, mutta tuolloin hänet yllätti kylmä. Olihan jo koleamman puoleinen syysilma, ja ritarilla päällään läpimärät vaatteet. Niinpä hän kävi puuhaamaan nuotiota. Hän kokosi risuja kasaksi luolan suuaukon lähelle, mutta sai aikaan ainoastaan suuren savun, risut kun olivat läpimärkiä. Liekki ei ottanut millään syttyäkseen, vaikka hän oli taitava tulen tekijä. Nuotiotarpeita oli hiukan kuivailtava.
Silloin ritari kuuli taas saman neidon äänen puhuvan:
- Lepää täällä vieraanani ja parantele haavasi. Mutta älä tee tulta muuta kuin kuolleesta puusta. Se on nöyrä pyyntöni.
Ritarin tajunta synkkeni. Ehkä vihollinen olikin tietoinen hänen karkupaikastaan ja hiipinyt hiljaa lähettyville. Oli piirittänyt hänet ja leikitteli nyt hänen kanssaan! Hän tihrusti aikansa kunnes silmät tottuivat pimeään. Sitten hän tutki luolan aina sen laitimmaista nurkkaa myöten etsien muita sisäänkäyntejä. Luola ei kuitenkaan ollut lainkaan vetoinen, eikä sinne tullut valoa muualta kuin sieltä, mistä ritari oli tullut. Hän löysi luolan periltä ainoastaan kituliaan männyn, joka kasvoi kiinni seinämässä aivan yksinään. Se oli niin tiukassa, ettei ritari saanut sitä irti. Se oli kuin noiduttu. Harmi, sillä kuivaa puuta ritari olisi nyt kaivannut. Hän riuhtoi sitä minkä ehti, mutta puu oli päättänyt pitää päänsä. Sen juurien täytyi piillä syvällä kalliossa.
Turhautuneena ritari löi puuta miekallaan. Hän kuuli vaimean valituksen, joka tuntui tulevan luolan seinämän toiselta puolelta. Ritari oli ottanut mukaansa myös kirveen. Hän koetti silläkin, mutta puun kaarnaan ei tullut reiän reikää, ei naarmun naarmua. Sen sijaan hän kuuli taas tuon saman huokauksen, jonka oli kuullut lyödessään puuta ensimmäisen kerran. Ritarin yrityksistä ja sadatteluista huolimatta puu sai jäädä paikalleen.
Varmana siitä, että hänen korvansa olivat huijanneet häntä, ritari kävi jälleen nuotion kimppuun. Siihen alkoi pikkuhiljaa tulla eloa. Ritari siirteli suurempia ulkoa keräämiään puita tulen viereen kuivumaan. Samalla hän koetti kuivatella vaatteitaan tehden niille oksista pienen riu'un.
Äänen varoituksista huolimatta ritari valitsi lähistöltä vähän keskikokoista pienemmän kuusen ja kaatoi ja pilkkoi sen. Monta hetkeä kului hiljaa puuhastellessa.
Ritarin mieli oli jo hyvän matkaa toipumassa, kun ääni puhui taas. Siinä oli hiukan tulistunut sävy.
- Tämä on pyhä paikka. Älä tee nuotiota elävästä puusta. Käytä ainoastaan risuja.
Epäilysten kalvamana ritari otti nuotiosta palavan puun ja tarkasteli luolaa vielä toisen kerran. Edelleenkään ei näkynyt olentoa, joka olisi voinut sanoa nuo sanat. Jotain hän kuitenkin löysi.
Luolan perillä oli makaaberi kokoelma luita ja kalloja. Ritari ei ollut huomannut niitä pimeän tähden, vaikka olikin astellut niiden päällä. Luuta löytyi kaikenmoista, sekä ihmisen että eläimen. Harmaat ihmiskallot tuijottivat kuin elävää uskoa ilkkuen röykkiöiden keskeltä. Niissä ritari näki hetken itsensä, kenties jo pienen ajan päästä. Näky kammotti häntä, ja hän alkoi rukoilla. Kesti tovin ennen kuin hän oli taas oma ylpeä itsensä.
Monta kokonaista luurankoakin löytyi, kaikki ihmisten. Oli myös vaatteita, lähinnä vanhojen kaapujen jäänteitä. Ketjuun kiinnitetty risti roikkui muutaman miehenhaaskan kaulalla. Ruumiiden lähettyvillä ilma oli huono, minkä ritari vasta nyt huomasi.
Lattialla lojui saastainen nahkainen tuoppi, kuin härän sarvi, josta oli hajun perusteella kumottu mitä kammottavimpia kuljuja. Se haisi ritarin nenään kuvottavalta. Mitähän kuoleman juomaa siitä oli juotu?
Tuskinpa tämä mikään luostari on, ritari mietti. Hän luuli arvanneensa asian oikean laidan. Hämäläisten tiedettiin joskus teljenneen käännyttäjiään metsän luoliin nääntymään. Kuolema tuli heille petojen tai nälkäkuoleman kautta. Joskus heidät laitettiin kahleisiin, tai sitten suuria kiviä vieriteltiin luolien suille pönkäksi ja naurettiin: - Siellä mies nyt viruu kuin Valkokristus ikään!
Ritari värisi ymmärtäessään asian oikean tolan. Hän teki ristinmerkin ja siunaili hiljaa vainajien sieluja. Ehkä ne olivatkin hänen uskonveljiään, jotka hänelle koettivat puhella. Ehkä ne tahtoivat auttaa häntä...
Matalalla mielellä ritari kävi jälleen tulta kohentamaan. Hänen tuntemansa väristykset eivät enää johtuneet kylmästä. Hänen teki mieli heittää touhu sikseen ja paeta, kun voimia ja tervejärkisyyttä vielä riitti. Luola tuntui hänestä kerrassaan viheliäiseltä paikalta. Ristinmiehiä oli kuollut sinne vailla hautaamista. Se ei sopinut hurskaan miehen pirtaan.
Ääni puhui taas, tällä kertaa niin, että luola värisi. Se oli vihan kyllästämä.
- Minä olen se, joka omistaa tämän luolan. Tämä on laitimmainen varoitus. Jätä tulenteko sikseen. Ellet kunnioita huoneeni hämärää, et tule enää itsekään näkemään päivänvaloa.
Ritari tyrmistyi. Hän koki itseään loukatun. Kuka uskalsi hänelle sellaiseen sävyyn puhua, uhkailla? Ei uskonveli ainakaan.
- Vain minun Jumalani voi pimentää auringon taivaalla, ritari huusi. - Sinä olet pimeässä piilotteleva vähäinen henki. Tämän taivaan alla minä en ota käskyjä sinulta.
- Tulkoon sitten pimeys.
Tuli aivan hiljaista. Olisi voinut kuulla vesipisaran tippuvan luolan katosta. Heittipä henki uhittelut, ritari naureskeli. Mitäpä hän olisi osannut pelätä, olihan hän uskossaan vahva Jumalan soturi. Hänellä oli korkeimman turva. Jumalaton olisi saman kokeneena luullut järjenvalonsa pimenneen ja paennut, mutta ei tämä mies. Hän ei antanut vähäisten pirujen huiputtaa itseään.Vähät siitä, että vieressä makasi monta kovan kohtalon kokenutta kristittyä. Heidän marttyyrisielunsa olivat todennäköisesti jo kiiteltyinä taivaassa.
Nuotio paloi iloisesti. Ritari tuli raukeaksi, haukotteli pitkään ja vaipui keveästi uneen. Levättyään ensin kunnolla hän hankkisi itselleen jostain apetta.
Ritari kuitenkin havahtui pian – ja millä tavalla. Hän tunsi, kuinka maa alkoi täristä. Koko luola tärisi. Pieniä kivenkappaleita satoi ritarin niskaan. Nuotio särkyi hänen edessään järistyksen voimasta. Se muuttui pieniksi kekäleiksi ja alkoi savuttaa.
Kauhukseen ritari näki luolan seinämien alkavan lähetä toisiaan. Ne painuivat kokoon kovalla jylinällä. Luola sulkeutui, mitä oli ihmetöitäkin nähneen miehen vaikea uskoa. Ritari otti miekkansa ja kompuroi luolan suulle, mutta pysähtyi siihen paikkaan. Hän näki karmean näyn.
Ritarin edessä kökötti hahmo, joka oli liikaa yhdelle ihmiselle. Tämä petomainen otus oli kaksi-kolme miehenmittaa pitkä. Sen kasvot muistuttivat hiukan vuohipukin kasvoja. Se käveli tavallisesti nelinkontin, mutta nyt se seisoi hänen edessään ruoto suoristettuna, eikä sen selän harjaksia saattanut nähdä. Sillä oli päässään vino kärsä ja sinisistä liekeistä leimuavat kananmunan muotoiset silmät. Sen sysimusta pärstä oli pahasti pahkurainen, ja näytti siltä, että sitä oli väännetty väkipyörässä. Sen korvista kasvoi kuusenoksia ja sen päässä oli karkeatekoinen oksainen kruunu. Sillä oli kaksi suurta sarvea, joista toinen oli kolmella mutkalla ja toinen muuten vain kiero ja kallellaan; se riippui enää puoliksi kiinni sen päässä. Missä kohtaa sen ruumista ei ollut karvoitusta, oli siinä mustaa ja suomuista nahkaa, joka kesti isommankin terän piston. Sen takapuolessa roikkui häntä, jonka päässä oli musta, kivimäinen möhkäle. Käsissään sillä oli koukkukynnet, joilla se rapsutteli alati kutisevaa ja rupista ruumistaan. Vielä kun sen hipiään lisättiin suun syöksyhampaat ja pitkin kasvoja ripotellut luiset kyhmyt, saatiin otus, jonka vanha kansa tuntee vieläkin, mutta jonka muut ovat enimmäkseen unohtaneet.
Vanha peikko ei ollut enää aivan entisensä. Kirkon orastava tulo sekä ihmisten kuoleva usko sen olemassaoloon olivat heikentäneet sitä, eikä se enää tavannut näyttäytyä päivänvalossa kuin oikein vihaisena tai vasiten vuorikodoistaan ajettuna. Tätä tapahtui harvoin, sillä peikon lymypaikat olivat hyviä. Ne voittivat ihmissilmän. Ei auringon silmä sitä kivettänyt, mutta eipä se myöskään tehnyt hyvää sen kieroille silmille.
Vielä kirjattomina aikoina ihmiset olivat palvoneet sitä yhtenä korven kuninkaista. Sille oli kannettu kaikenmoisia uhrilahjoja ja hiukan myöhemmin tuotu kristittyjä syötäväksi. Ikivanhaa peikkoa ei asioiden nykytila sen kummemmin hetkauttanut. Se ajatteli, että palvokoot ihmiset vaikka turkkilaisia, mikäli tahtoivat.
Mutta vaikka se oli paljas peto, sille oli annettu tavallista ihmistä korkeammat älykkyys ja viekkaus. Lisäksi sillä oli omituisia voimia. Voimia, joista moni oli tuskin kuullutkaan. Se tapasi huiputtaa ihmisiä huvikseen, mutta tämä ylpeä Jumalan mies oli ajanut sen kovaan raivoon.
- Tästä et mene ohi, se sanoi. Se ei enää puhunut naisen äänellä. Sillä oli ikuiselta kalskahtava vanhan miehen ääni.
- Minua ei Jumalaa vähäisempi henki estä, ritari uhmasi. - Minä teen sinustakin kristityn.
- Saunapuitani polttelit, sinä kohjo. Ja vielä ilmaiseksi. Siitä seuraa maksu.
- Sinä olet paholaisen lapsilaumasta. Sinä olet saastainen henki.
- Paholainen on minulle vieras olento. Mutta mädän ihmisen minä tunnistan kaukaa. Ennemmin kuu putoaa päähäni kuin minä väistyn tästä.
- Maista sitten kalpaa, ritari huusi ja heilautti asettaan. Kovinkaan ylös se ei ylettänyt. Teräs viuhui ilmassa kunnes se osui peikon pahkaiseen kouraan. Se teki tuskin huomattavaa naarmua. Ritari tunsi kättänsä polttelevan. Hänen miekkansa oli kuuma, kuin juuri ahjosta otettu. Se vääntyi mutkalle. Näytti niin kuin sillä olisi ollut suu ja se olisi naureskellut hänelle. Ritari jäykistyi ja viskasi miekkansa pois.
- Teräs ei voita tulta, peikko virkkoi viisaana, - eikä elämä kuolemaa. Kyhää Jumalasi tulesta itsellesi nuotio. Viihdyttäköön se sinua pimeyden keskellä.
Luola sulkeutui ahmaisten järkytyksestä lamaantuneen ritarin sisäänsä. Tämä aneli vuoroin Jumalaa, vuoroin peikkoa ja vuoroin perkelettä päästämään hänet ulos. Oli kuitenkin aivan turha pyydellä sellaisia. Peikko oli poissa, eikä koskaan enää virkkanut hänelle sanaakaan. Se oli lähtenyt etsimään itselleen parempaa lymypaikkaa. Samoin olivat poissa kaikki muutkin henget, voimakkaat ja vähäisemmät. Ritari oli tuomittu ikuiseen pimeyteen. Hänen tuomionsa oli virua ja mädäntyä ikuisesti hänelle tehdyssä tyrmässä.
Ritarilla oli muutaman puunkarahkan verran tulta lohtunaan. Hän kulki uskonveljiensä luo ja yritti löytää rauhaa sieluunsa – rauhaa kuolemasta. Hän huomasi luolan seinässä kasvaneen puun kadonneen, sen jota hän ei ollut saanut irti. Hän ymmärsi, että tuo kitulias mutta särkymätön puu oli ollut peikon voimanlähde. Tai sitten se oli taitanut tekeytyä kokonaan puuksi.
Se oli ritarin viimeinen näky. Sitä seurasi lähes puhkomaton pimeys. Vain pieni reikä luolan katossa antoi valoa tyrmän pimeään.
Ritari vietti tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia ja niin edespäin katse suunnattuna pieneen valopisteeseen luolan katossa. Olisi ollut helpompaa, mikäli pimeys olisi nielaissut hänet kokonaan. Nyt tuo pieni aukko, josta valo tuli sisään, toimi hänelle muistutuksena siitä, mitä hän oli menettänyt. Ei koskaan enää aurinkoa.
Hänen päällään oli taika. Hän ei saattanut kuolla, mutta ei elääkään kuten toiset elivät. Hänen ihonsa alkoi roikkua ja putosi viimein kokonaan. Samoin kävi mätäneville sisuskaluille. Viimein hän oli pelkkä luuranko vaatteen rippeet päällä ja kultaristi kaulassa. Hänen rukouksensa ja kirouksensa kaikuivat yksin pimeässä kivisalissa, kaikuivat halki kaikkien aikojen.
Jos hän vain olisi totellut ystävällisiä pyyntöjä. Mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Hänen oma uskonsa oli tuonut hänet tänne. Vai ylpeyttäkö se oli?
Vuosisadat vierivät. Uusia kyliä ja kirkkoja rakennettiin. Kirkko nousi myös kylään verrattain lähelle sitä paikkaa, missä Perskallio seisoo. Rauhallisena ja tuulettomana päivänä, kun voi selvästi kuulla linnunlaulun ja kirkonkellojen äänet lähistöltä, on syytä painaa korvansa kallionpinnan arpea vasten. Se on jäänyt siihen muistuttamaan edellä kuvatuista tapahtumista. Aukeamattoman oven välikkö. Tee niin, ja saatat kuulla vaimeaa huhuilua, kiroamista ja luiden kalistelua jostain seinämän takaa.
Mutta joskus on myös muitakin ääniä. Varsinkin myrskyisinä iltoina kallion laella seisoessasi saatat kuulla alapuoleltasi ahdistuneen veisuun. Ne ovat niitä ääniä, kun yhdessä oikein kovasti rukoillaan. Kymmenen ristinmiestä samassa tyrmässä. Ja ainaista luiden kalistelua.
Hyvää joulua, vaikka ei olekaan joulutarina.
 
TARINA KÄRKÖLÄSTÄ
 
Ei kovinkaan kaukana Kärkölän keskuskylästä, Järvelästä, seisoo Perskallioksi nimetty kallio. Paikka on ollut minulle tärkeä jo ala-asteikäisestä asti. Nimensä se on saanut verrattain myöhään eräästä kummallisesta tapahtumasta.
 
Kävi niin, että kun kallion lähistölle ammoin rakennettiin rautatietä, ja kun ensimmäinen juna kulki sen kiskoja pitkin Järvelän poikki Riihimäelle päin, istui samaisen kallion reunalla karhu. Nähdessään suuren kulkuneuvon karhu kauhistui sitä suunnattomasti. Mikä oli tuo huutava peto? Sen pelokkaat silmät näkivät tumman ja teräksisen käärmeen luikertelevan pitkin oudon näköistä polkua syösten höyryä päästään ja karjuen, kolisten ja vinkuen kammottavilla äänillä. Näyn pelästyttämänä karhu ampaisi suoraan kallion reunalle ja putosi mitään tajuamatta alas. Se putosi katkenneen ja teräväpäisen puunrungon läpi, niin että rungon kärki seivästi sen. Puu meni karhun peräaukosta sisään ja tuli sen kidasta ulos. Se oli karhun loppu. Sellaisena se kylänmiesten toimesta löydettiin, ja siitä vuorelle nimi.
 
Mutta paikasta on olemassa myös toinen, kenties vieläkin kiinnostavampi taru. Kallion julkisivun halkaisee sitä pitkin pystysuunnassa kulkeva uurre. Se, katseleeko pelkkää kallioseinämää vai suurta perseen kuvaa, riippuu katsojan mielenliikkeistä. Kallionpinnan arpi on hyvin tärkeä johtolanka ajatellen paikan kaukaista menneisyyttä. Se sisältää tarinan ajoilta, kun uusi valon aika ja vanha pimeän aika ensimmäisiä kertoja kohtasivat näillä seuduilla. Kallio ei ole aina ollut ulkonäöltään sellainen kuin se nyt on. Ammoin se on kuulemma ollut luola.
 
Kuulin kyseisen tarinan pienenä lapsena, ja siitä lähtien se on ollut enemmän tai vähemmän mieleni päällä. Suuren osan siitä olen unohtanut. Pimeät kohdat olen täyttänyt kirjoittajan mielikuvituksella. Tarinan henki saattaa olla hiukan toinen kuin alkuperäisen – sitä en voi sanoa varmaksi –, mutta sekin kuuluu mielikuvituksen vapauteen.
 
Tarinaan sisältyy myös iänvanha opetus, että ylpeys, varsinkin turha sellainen, voi olla tie lankeemukseen. Se laki on pitävä, olitpa kuinka hyvä ihminen hyvänsä tai koitpa palvelevasi totuutta.
 
***
 
Koleana ja sateisena loppusyksyn päivänä käyskenteli metsiä yksinään eräs ritari. Vihollistensa, jotka olivat hämäläisiä pakanoita, takaa-ajamana hän oli paennut pitkään ja rähjääntynyt matkalla pahasti niin hengeltään kuin ruumiiltaan. Hänen omat joukkonsa oli taistelun seurauksena perinyt pakokauhu ja hajaannus. Hevosensakin ritari oli menettänyt. Niinpä ritari nyt tovereistaan harhautuneena, mutta myös vainoajiltaan karkuun päässeenä uskoi vihdoinkin tulleensa sellaiseen metsän kolkkaan, ettei pirukaan häntä sieltä löytäisi. Matkallaan autiolle seudulle hän oli kohdannut vain harvaa asutusta, jotka nekin olivat olleet alkeellisesti asuvia pimeäuskoisia ihmisiä. Seutu oli Hämeen kuninkaiden metsästysmaata.
 
Kuuset olivat korkeita ja kasvoivat tuiki tiheään. Kivet olivat sateesta petollisen liukkaita. Tämä oli paikka – ritari koki – missä ei voinut luottaa mihinkään. Puutkin tuntuivat kuin puhuvan keskenään. Ritari kiersi luonnon muovaamaa kivimuuria, synkkää kielekettä jyrkän rinteen alla. Se näytti ritarin silmiin sotavarustukselta.
 
Tämä mies piti itseään Jumalan ruoskana, ihmisten joukosta taivaalliseen tehtävään valittuna. Jumalan sormi oli osoittanut hänelle työn, ja sen hän täyttäisi, oli hän sitten yksin tai ei. Se oli varmasti korkeimman tahto, joka oli hänet tälle seudulle tuonut, tuomaan valon pimeille ihmisille. Siltä pelastukselta ei yksikään vajoava sielu säästyisi.
 
Ritarin tehtävä oli valjennut hänelle muutama vuosi sitten. Hän oli eräänä yönä saanut näynomaisen unen, jossa hän oli kiivennyt ylös pitkiä portaita kohti taivaan portteja. Korkeus oli huimannut häntä. Säkenöivät pilvet olivat ympäröineet kultaista kaariporttia, joka oli ollut kirkkaampi kuin auringon liekki.
 
Mies oli kolkutellut aikansa ja miettinyt, mahtoiko Jumala olla kotona. Pian ovi oli auennut ukkosen melun saattelemana. Melu oli ollut niin kova, että mies oli luullut kuuroutuvansa. Portista oli astunut esiin Herran korkea-arvoinen enkeli. Mies oli ollut hänen edessään pelokas ja ymmällään. Hän oli painanut päänsä syntisen häpeästä.
 
Sitten enkeli oli puhunut. Se oli ilmoittanut, että mikäli mies halusi pyhien töitä tehdä ja taivaaseen joskus päästä, tulisi tämän liittyä Ruotsin sotajoukkoihin Birger-jaarlin käskyvallan alle viemään kastetta köyhälle, uppiniskaiselle ja pimeämieliselle kansalle Hämeeseen. Muuta ei korkea taivasolento virkkonut vaan sulki oven jyristen, niin että mies tippui taivaasta sänkyynsä ja jäi syvästi miettimään saatua ilmestystä. Hän tunsi pelkoa sielunsa ja maailman puolesta.
 
Päivät olivat kuluneet ja uni väistynyt vähitellen miehen mielestä. Hän oli elellyt kuten ennenkin, viettäen jokseenkin jumalatonta elämää. Hän oli naureskellen epäillyt, tokkopa sellaisilla unennäöillä paljon painoarvoa oli. Mutta eräänä yönä taivaan ovi oli kolahtanut kovalla pauhinalla auki ja sama enkelin hahmo astunut pelottavana hänen eteensä.
 
- Tarvitsetko vielä toisenkin muistutuksen? se oli kysynyt ikuisella äänellä. Ovia oli jälleen kolisteltu, ja mies tippunut korkeuksista pahnoilleen. Siitä lähtien tuo näky ei ollut häntä jättänyt, ei yöllä eikä päivällä. Lopulta mies oli värväytynyt sotaväkeen ja työskennellyt siitä lähtien tehtävänsä toteuttamiseksi kaikella tarmollaan. Hän huomasi olevansa etevä sotilas. Samalla lailla hän totteli sotaherroja kuin sitä taivaan korkeinta.
 
Ritari kompuroi rautasaappaineen tiheän kasvillisuuden keskellä. Yllättäen, juuri siellä kaikista maailman paikoista, hän kuuli äänen:
 
- Käy tänne, sotamies. Tiedän, että olet väsynyt. Viivy hetki vieraanani.
 
Hän sai outoja väristyksiä, sillä ääni oli erilainen kuin yksikään ihmisääni, jonka hän oli kuullut puhuvan. Vaikka sen puhumat sanat olivat ystävälliset, siinä oli hyvin kolkko ja huhuileva sointi. Se oli surullisen neidon ääni. Se kuulosti aidolta, mutta ei sittenkään. Se oli jotenkin teeskennelty. Siinä jokin muu koetti esittää ihmistä. Siinä jumalaton olento teeskenteli hyvää. Tämä oli ritarin ensimmäinen aavistus, ja ensimmäinen aavistus oli hänen kokemuksensa mukaan usein lähimpänä totuutta. Ääni ei luonut häneen luottamusta, vaan epämaallisen pelon.
 
Myös äänen kaiku tuntui ritarista luonnottomalta. Ja vielä siellä, missä kenenkään ei olisi pitänyt asua! Sitten ritari astui kivimuurin takaa paikalle, jossa sijaitsi jättimäinen luola. Hän olisi voinut laittaa sielunsa pantiksi siitä, että ääni oli tullut sieltä. Mutta miten tuo olento oli saattanut tunnistaa hänet jo mutkan takaa?
 
Luolan sisäänkäynti ammotti ritarin edessä kuin peikon kita. Se oli sata jalkaa korkea ja äänistä huolimatta asumattoman näköinen. Susi siellä ennemmin piileksii kuin ihminen, ritari ajatteli. Mutta koska sade oli jälleen yltymässä, eikä ritari tiennyt muutakaan lepopaikkaa, hän päätti asettua sinne. Tuskin vainolaisetkaan olivat häntä tänne asti seuranneet. Äänen hän kuittasi pelkäksi väsyneen mielen aiheuttamaksi harhaksi.
 
Luolan kaava oli laaja, se oli puolensataa askelta syvä. Kyllä siellä kerkesi aikansa levähtää. Hetken ritari luuli nähneensä heikon sinisen valonkajon jostain komeron periltä. Väsyneen harhaa varmasti sekin.
 
Silti hän hiukan epäröi, olihan vielä taikauskon aika. Tuo aika oli sama niin kristityille kuin pakanoillekin. Ties vaikka luolassa olisi asunut joku paha velho tai kiero erakko, joka työskenteli nyt hänen päänsä menoksi ja yritti saada hänet satimeen. Sellaisiakin tiedettiin vielä olevan, joita kirkon koura ei ollut vielä tavoittanut.
 
Ritari oli nyt suojassa sateelta, mutta tuolloin hänet yllätti kylmä. Olihan jo koleamman puoleinen syysilma, ja ritarilla päällään läpimärät vaatteet. Niinpä hän kävi puuhaamaan nuotiota. Hän kokosi risuja kasaksi luolan suuaukon lähelle, mutta sai aikaan ainoastaan suuren savun, risut kun olivat läpimärkiä. Liekki ei ottanut millään syttyäkseen, vaikka hän oli taitava tulen tekijä. Nuotiotarpeita oli hiukan kuivailtava.
 
Silloin ritari kuuli taas saman neidon äänen puhuvan:
 
- Lepää täällä vieraanani ja parantele haavasi. Mutta älä tee tulta muuta kuin kuolleesta puusta. Se on nöyrä pyyntöni.
 
Ritarin tajunta synkkeni. Ehkä vihollinen olikin tietoinen hänen karkupaikastaan ja hiipinyt hiljaa lähettyville. Oli piirittänyt hänet ja leikitteli nyt hänen kanssaan! Hän tihrusti aikansa kunnes silmät tottuivat pimeään. Sitten hän tutki luolan aina sen laitimmaista nurkkaa myöten etsien muita sisäänkäyntejä. Luola ei kuitenkaan ollut lainkaan vetoinen, eikä sinne tullut valoa muualta kuin sieltä, mistä ritari oli tullut. Hän löysi luolan periltä ainoastaan kituliaan männyn, joka kasvoi kiinni seinämässä aivan yksinään. Se oli niin tiukassa, ettei ritari saanut sitä irti. Se oli kuin noiduttu. Harmi, sillä kuivaa puuta ritari olisi nyt kaivannut. Hän riuhtoi sitä minkä ehti, mutta puu oli päättänyt pitää päänsä. Sen juurien täytyi piillä syvällä kalliossa.
 
Turhautuneena ritari löi puuta miekallaan. Hän kuuli vaimean valituksen, joka tuntui tulevan luolan seinämän toiselta puolelta. Ritari oli ottanut mukaansa myös kirveen. Hän koetti silläkin, mutta puun kaarnaan ei tullut reiän reikää, ei naarmun naarmua. Sen sijaan hän kuuli taas tuon saman huokauksen, jonka oli kuullut lyödessään puuta ensimmäisen kerran. Ritarin yrityksistä ja sadatteluista huolimatta puu sai jäädä paikalleen.
 
Varmana siitä, että hänen korvansa olivat huijanneet häntä, ritari kävi jälleen nuotion kimppuun. Siihen alkoi pikkuhiljaa tulla eloa. Ritari siirteli suurempia ulkoa keräämiään puita tulen viereen kuivumaan. Samalla hän koetti kuivatella vaatteitaan tehden niille oksista pienen riu'un.
 
Äänen varoituksista huolimatta ritari valitsi lähistöltä vähän keskikokoista pienemmän kuusen ja kaatoi ja pilkkoi sen. Monta hetkeä kului hiljaa puuhastellessa.
 
Ritarin mieli oli jo hyvän matkaa toipumassa, kun ääni puhui taas. Siinä oli hiukan tulistunut sävy.
 
- Tämä on pyhä paikka. Älä tee nuotiota elävästä puusta. Käytä ainoastaan risuja.
 
Epäilysten kalvamana ritari otti nuotiosta palavan puun ja tarkasteli luolaa vielä toisen kerran. Edelleenkään ei näkynyt olentoa, joka olisi voinut sanoa nuo sanat. Jotain hän kuitenkin löysi.
 
Luolan perillä oli makaaberi kokoelma luita ja kalloja. Ritari ei ollut huomannut niitä pimeän tähden, vaikka olikin astellut niiden päällä. Luuta löytyi kaikenmoista, sekä ihmisen että eläimen. Harmaat ihmiskallot tuijottivat kuin elävää uskoa ilkkuen röykkiöiden keskeltä. Niissä ritari näki hetken itsensä, kenties jo pienen ajan päästä. Näky kammotti häntä, ja hän alkoi rukoilla. Kesti tovin ennen kuin hän oli taas oma ylpeä itsensä.
 
Monta kokonaista luurankoakin löytyi, kaikki ihmisten. Oli myös vaatteita, lähinnä vanhojen kaapujen jäänteitä. Ketjuun kiinnitetty risti roikkui muutaman miehenhaaskan kaulalla. Ruumiiden lähettyvillä ilma oli huono, minkä ritari vasta nyt huomasi.
 
Lattialla lojui saastainen nahkainen tuoppi, kuin härän sarvi, josta oli hajun perusteella kumottu mitä kammottavimpia kuljuja. Se haisi ritarin nenään kuvottavalta. Mitähän kuoleman juomaa siitä oli juotu?
 
Tuskinpa tämä mikään luostari on, ritari mietti. Hän luuli arvanneensa asian oikean laidan. Hämäläisten tiedettiin joskus teljenneen käännyttäjiään metsän luoliin nääntymään. Kuolema tuli heille petojen tai nälkäkuoleman kautta. Joskus heidät laitettiin kahleisiin, tai sitten suuria kiviä vieriteltiin luolien suille pönkäksi ja naurettiin: - Siellä mies nyt viruu kuin Valkokristus ikään!
 
Ritari värisi ymmärtäessään asian oikean tolan. Hän teki ristinmerkin ja siunaili hiljaa vainajien sieluja. Ehkä ne olivatkin hänen uskonveljiään, jotka hänelle koettivat puhella. Ehkä ne tahtoivat auttaa häntä...
 
Matalalla mielellä ritari kävi jälleen tulta kohentamaan. Hänen tuntemansa väristykset eivät enää johtuneet kylmästä. Hänen teki mieli heittää touhu sikseen ja paeta, kun voimia ja tervejärkisyyttä vielä riitti. Luola tuntui hänestä kerrassaan viheliäiseltä paikalta. Ristinmiehiä oli kuollut sinne vailla hautaamista. Se ei sopinut hurskaan miehen pirtaan.
 
Ääni puhui taas, tällä kertaa niin, että luola värisi. Se oli vihan kyllästämä.
 
- Minä olen se, joka omistaa tämän luolan. Tämä on laitimmainen varoitus. Jätä tulenteko sikseen. Ellet kunnioita huoneeni hämärää, et tule enää itsekään näkemään päivänvaloa.
 
Ritari tyrmistyi. Hän koki itseään loukatun. Kuka uskalsi hänelle sellaiseen sävyyn puhua, uhkailla? Ei uskonveli ainakaan.
 
- Vain minun Jumalani voi pimentää auringon taivaalla, ritari huusi. - Sinä olet pimeässä piilotteleva vähäinen henki. Tämän taivaan alla minä en ota käskyjä sinulta.
 
- Tulkoon sitten pimeys.
 
Tuli aivan hiljaista. Olisi voinut kuulla vesipisaran tippuvan luolan katosta. Heittipä henki uhittelut, ritari naureskeli. Mitäpä hän olisi osannut pelätä, olihan hän uskossaan vahva Jumalan soturi. Hänellä oli korkeimman turva. Jumalaton olisi saman kokeneena luullut järjenvalonsa pimenneen ja paennut, mutta ei tämä mies. Hän ei antanut vähäisten pirujen huiputtaa itseään.Vähät siitä, että vieressä makasi monta kovan kohtalon kokenutta kristittyä. Heidän marttyyrisielunsa olivat todennäköisesti jo kiiteltyinä taivaassa.
 
Nuotio paloi iloisesti. Ritari tuli raukeaksi, haukotteli pitkään ja vaipui keveästi uneen. Levättyään ensin kunnolla hän hankkisi itselleen jostain apetta.
 
Ritari kuitenkin havahtui pian – ja millä tavalla. Hän tunsi, kuinka maa alkoi täristä. Koko luola tärisi. Pieniä kivenkappaleita satoi ritarin niskaan. Nuotio särkyi hänen edessään järistyksen voimasta. Se muuttui pieniksi kekäleiksi ja alkoi savuttaa.
 
Kauhukseen ritari näki luolan seinämien alkavan lähetä toisiaan. Ne painuivat kokoon kovalla jylinällä. Luola sulkeutui, mitä oli ihmetöitäkin nähneen miehen vaikea uskoa. Ritari otti miekkansa ja kompuroi luolan suulle, mutta pysähtyi siihen paikkaan. Hän näki karmean näyn.
 
Ritarin edessä kökötti hahmo, joka oli liikaa yhdelle ihmiselle. Tämä petomainen otus oli kaksi-kolme miehenmittaa pitkä. Sen kasvot muistuttivat hiukan vuohipukin kasvoja. Se käveli tavallisesti nelinkontin, mutta nyt se seisoi hänen edessään ruoto suoristettuna, eikä sen selän harjaksia saattanut nähdä. Sillä oli päässään vino kärsä ja sinisistä liekeistä leimuavat kananmunan muotoiset silmät. Sen sysimusta pärstä oli pahasti pahkurainen, ja näytti siltä, että sitä oli väännetty väkipyörässä. Sen korvista kasvoi kuusenoksia ja sen päässä oli karkeatekoinen oksainen kruunu. Sillä oli kaksi suurta sarvea, joista toinen oli kolmella mutkalla ja toinen muuten vain kiero ja kallellaan; se riippui enää puoliksi kiinni sen päässä. Missä kohtaa sen ruumista ei ollut karvoitusta, oli siinä mustaa ja suomuista nahkaa, joka kesti isommankin terän piston. Sen takapuolessa roikkui häntä, jonka päässä oli musta, kivimäinen möhkäle. Käsissään sillä oli koukkukynnet, joilla se rapsutteli alati kutisevaa ja rupista ruumistaan. Vielä kun sen hipiään lisättiin suun syöksyhampaat ja pitkin kasvoja ripotellut luiset kyhmyt, saatiin otus, jonka vanha kansa tuntee vieläkin, mutta jonka muut ovat enimmäkseen unohtaneet.
 
Vanha peikko ei ollut enää aivan entisensä. Kirkon orastava tulo sekä ihmisten kuoleva usko sen olemassaoloon olivat heikentäneet sitä, eikä se enää tavannut näyttäytyä päivänvalossa kuin oikein vihaisena tai vasiten vuorikodoistaan ajettuna. Tätä tapahtui harvoin, sillä peikon lymypaikat olivat hyviä. Ne voittivat ihmissilmän. Ei auringon silmä sitä kivettänyt, mutta eipä se myöskään tehnyt hyvää sen kieroille silmille.
 
Vielä kirjattomina aikoina ihmiset olivat palvoneet sitä yhtenä korven kuninkaista. Sille oli kannettu kaikenmoisia uhrilahjoja ja hiukan myöhemmin tuotu kristittyjä syötäväksi. Ikivanhaa peikkoa ei asioiden nykytila sen kummemmin hetkauttanut. Se ajatteli, että palvokoot ihmiset vaikka turkkilaisia, mikäli tahtoivat.
 
Mutta vaikka se oli paljas peto, sille oli annettu tavallista ihmistä korkeammat älykkyys ja viekkaus. Lisäksi sillä oli omituisia voimia. Voimia, joista moni oli tuskin kuullutkaan. Se tapasi huiputtaa ihmisiä huvikseen, mutta tämä ylpeä Jumalan mies oli ajanut sen kovaan raivoon.
 
- Tästä et mene ohi, se sanoi. Se ei enää puhunut naisen äänellä. Sillä oli ikuiselta kalskahtava vanhan miehen ääni.
 
- Minua ei Jumalaa vähäisempi henki estä, ritari uhmasi. - Minä teen sinustakin kristityn.
 
- Saunapuitani polttelit, sinä kohjo. Ja vielä ilmaiseksi. Siitä seuraa maksu.
 
- Sinä olet paholaisen lapsilaumasta. Sinä olet saastainen henki.
 
- Paholainen on minulle vieras olento. Mutta mädän ihmisen minä tunnistan kaukaa. Ennemmin kuu putoaa päähäni kuin minä väistyn tästä.
 
- Maista sitten kalpaa, ritari huusi ja heilautti asettaan. Kovinkaan ylös se ei ylettänyt. Teräs viuhui ilmassa kunnes se osui peikon pahkaiseen kouraan. Se teki tuskin huomattavaa naarmua. Ritari tunsi kättänsä polttelevan. Hänen miekkansa oli kuuma, kuin juuri ahjosta otettu. Se vääntyi mutkalle. Näytti niin kuin sillä olisi ollut suu ja se olisi naureskellut hänelle. Ritari jäykistyi ja viskasi miekkansa pois.
 
- Teräs ei voita tulta, peikko virkkoi viisaana, - eikä elämä kuolemaa. Kyhää Jumalasi tulesta itsellesi nuotio. Viihdyttäköön se sinua pimeyden keskellä.
 
Luola sulkeutui ahmaisten järkytyksestä lamaantuneen ritarin sisäänsä. Tämä aneli vuoroin Jumalaa, vuoroin peikkoa ja vuoroin perkelettä päästämään hänet ulos. Oli kuitenkin aivan turha pyydellä sellaisia. Peikko oli poissa, eikä koskaan enää virkkanut hänelle sanaakaan. Se oli lähtenyt etsimään itselleen parempaa lymypaikkaa. Samoin olivat poissa kaikki muutkin henget, voimakkaat ja vähäisemmät. Ritari oli tuomittu ikuiseen pimeyteen. Hänen tuomionsa oli virua ja mädäntyä ikuisesti hänelle tehdyssä tyrmässä.
 
Ritarilla oli muutaman puunkarahkan verran tulta lohtunaan. Hän kulki uskonveljiensä luo ja yritti löytää rauhaa sieluunsa – rauhaa kuolemasta. Hän huomasi luolan seinässä kasvaneen puun kadonneen, sen jota hän ei ollut saanut irti. Hän ymmärsi, että tuo kitulias mutta särkymätön puu oli ollut peikon voimanlähde. Tai sitten se oli taitanut tekeytyä kokonaan puuksi.
 
Se oli ritarin viimeinen näky. Sitä seurasi lähes puhkomaton pimeys. Vain pieni reikä luolan katossa antoi valoa tyrmän pimeään.
 
Ritari vietti tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia ja niin edespäin katse suunnattuna pieneen valopisteeseen luolan katossa. Olisi ollut helpompaa, mikäli pimeys olisi nielaissut hänet kokonaan. Nyt tuo pieni aukko, josta valo tuli sisään, toimi hänelle muistutuksena siitä, mitä hän oli menettänyt. Ei koskaan enää aurinkoa.
 
Hänen päällään oli taika. Hän ei saattanut kuolla, mutta ei elääkään kuten toiset elivät. Hänen ihonsa alkoi roikkua ja putosi viimein kokonaan. Samoin kävi mätäneville sisuskaluille. Viimein hän oli pelkkä luuranko vaatteen rippeet päällä ja kultaristi kaulassa. Hänen rukouksensa ja kirouksensa kaikuivat yksin pimeässä kivisalissa, kaikuivat halki kaikkien aikojen.
 
Jos hän vain olisi totellut ystävällisiä pyyntöjä. Mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Hänen oma uskonsa oli tuonut hänet tänne. Vai ylpeyttäkö se oli?
 
Vuosisadat vierivät. Uusia kyliä ja kirkkoja rakennettiin. Kirkko nousi myös kylään verrattain lähelle sitä paikkaa, missä Perskallio seisoo. Rauhallisena ja tuulettomana päivänä, kun voi selvästi kuulla linnunlaulun ja kirkonkellojen äänet lähistöltä, on syytä painaa korvansa kallionpinnan arpea vasten. Se on jäänyt siihen muistuttamaan edellä kuvatuista tapahtumista. Aukeamattoman oven välikkö. Tee niin, ja saatat kuulla vaimeaa huhuilua, kiroamista ja luiden kalistelua jostain seinämän takaa.
 
Mutta joskus on myös muitakin ääniä. Varsinkin myrskyisinä iltoina kallion laella seisoessasi saatat kuulla alapuoleltasi ahdistuneen veisuun. Ne ovat niitä ääniä, kun yhdessä oikein kovasti rukoillaan. Kymmenen ristinmiestä samassa tyrmässä. Ja ainaista luiden kalistelua.
Muokannut LordStenhammar (02.01.2024)
Tykkäykset (1): AnniX
- Risingshadow
- Keskustelut
- Leirinuotio
- Tarina Kärkölästä