Unohdettu Ombria

Tykkäsin kovasti Unohdetusta Ombriasta, se on kaukana perusfantasiasta. Kirjan tunnelma oli vahva, erityisesti pidin rapistuvan Ombrian kaupungin kuvauksesta. McKillip tunnetaan hienosta kielenkäytöstään, eikä tämä teos ollut poikkeus. Päähenkilöistä paras oli mielestäni Ducon. Romaani oli suomennettu hyvin, olin aiemmin tutustunut kirjailijaan vain alkukielellä.

Jos tätä vertaa lukemiini McKillipin varhaisiin kirjoihin (The Forgotten Beasts of Eld ja Riddle-Master-trilogia), niin juonenkuljetus ei ollut nyt yhtä suoraviivaista. Vanhemmat kirjat joku voisi luokitella myös nuortenkirjallisuudeksi, mutta Unohdettu Ombria tuntui selvemmin aikuisille suunnatulta.

Kansikuva sopi hyvin kirjan tunnelmaan, sen tekijä oli selvästi lukenut Ombrian. Mutta en varmaankaan kehtaisi näyttäytyä kirjan kanssa julkisella paikalla...

McKillipin Unohdettu Ombria voitti vuonna 2003 sekä World Fantasy Awardin ja Mythopoeic Fantasy Awardin. Kerrankin siis käännetään laadukasta fantasiaa. Lähtöodotukset tälle kirjalle olivat kovat. Tämänhän on suorastaan pakko olla loistava! Eikä edes kammottuja jatko-osia odotettavissa.

Ombrian kaupunki on kuvattu loistavasti, hahmot ovat kiintoisia. Kieli on runollisen kaunista, kuvausta oli jopa niin paljon, että se hieman ärsyttikin, kun olisi toivonut tapahtumien etenevän. Varmasti kääntäjällä on ollut riittämin töitä. Ombrian kaupunki on henkilö itsessään – suuri monimutkainen historiallinen labyrintti, jota ei selitetä auki. Henkilökuvaus oli kirjan parasta antia. Valtiatar Musta Helmi oli vaikuttava pahis, Faeyn ja Magin suhde kiehtova, Ducon kiehtovan arvoituksellinen. En silti pysty ylistämään kirjaan niin paljon kun alkuodotukseltani luulin. Erityisesti loppuratkaisu vaikutti oudolta, pidän siitä, ettei kirjoissa asioita jätetä kovin avoimiksi. Se on mielestäni enemmänkin novellien oikeus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono.

Odotuksiani Unohdettu Ombria ei pystynyt täyttämään. Ehkä ne olivat liian korkealla, sillä tämä ei vain ollut täysin minun makuuni. Tunnistan kyllä, että Unohdettu Ombria on varmaan palkintojensa arvoinen ja toivonkin, että tällaisia erilaisempia fantasiateoksia käännettäisiin enemmän. Jokainen saa päättää pitääkö enemmän suoraviivaisesta seikkailusta vai tällaisista vaihtoehdoista niille. Itsekin luen tämän varmasti vielä uudelleen, ehkä silloin ymmärtäisin kaikki yhteen kietoutuvat tarinat paremmin.

Tällaista kirjaa on lähes mahdotonta arvostella pelkällä hyvä-huono-asteikolla, silloin siitä jäisi niin paljon pois, että... sellaisellekaan en löydä sanoja. Ehkä se jotenkin kertoo tuntojani kirjasta.

Moniulotteinen on hyvä sana kuvaamaan Unohdettua Ombriaa, mutta sille löytää monta muutakin kuvaavaa, jos ei sentään riittävää, sanaa - niiden joukossa tarunhohtoinen, väriloistokas, unenomainen...

Juoni on koottu monista kerroksista, jotka yhdessä eri päähenkilöiden kanssa muodostavat tarinan. Tarinan, joka on ikään kuin yhdessä monta tarinaa. Tästä ominaisuudesta on vaikea olla pitämättä. Näkökulmat on esitetty hyvin ja maailman kuvaus on toteutettu loistokkaalla tavalla, joka jättää suun kuivaksi.

Pidin kirjasta ja luen sen ehkä joskus uudestaankin, mikä on minulle todella harvinaista. Sanoisin, että tällaisia kirjoja tulee harvoin vastaan, vaikka se onkin varmasti mantra, jota on toistettu tämän kirjan kohdalla melkein jo kyllästymiseen asti.