Ara

Totean heti tähän alkuun, että Yösirkus on enemmän lukeneiden kirja. Jos olet "yksi kirja kuukaudessa" -porukkaa, suosittelen jättämään tämän suosiolla väliin. En halua olla lannistava tai mitään, mutta Yösirkuksen ymmärtämiseen tarvitsee enemmän ns. ”kokemusta” vaikka ei sitä siksikään voi kutsua. Pikemminkin Yösirkus vaatii usean eri kirjailijan kirjoitustyylin tuntemisen vertailupohjaksi Erin Morgernsternin tyylille, jotta sen hienovaraisuutta ja kokonaisuuden hallintaa pystyy arvostamaan. Mutta siitä lisää edempänä. Kirjailijoilla on nykyään todella haastava tehtävä keksiä tarinoita, joita ei ole vielä kertaakaan kirjoitettu. Oikeastaan mahdoton. Jokainen tarina (öisin auki oleva sirkuskin ja sen oheinen rakkaustarina) on jo varmasti useaan kertaan kerrottu, joten on vaikea tehtävä kirjoittaa oma tarinansa niin, että se erottuu massasta. Juuri siinä Erin Morgernstern on kuitenkin onnistunut. Heti ensimmäisestä luvusta lähtien olin lumoutunut maailmasta, jonka hän lukijalleen loihti. Yllättävän vähällä kerronnalla Morgernstern kykenee kuljettamaan lukijansa mustavalkoiseen sirkukseen 1800-1900 -lukujen taitteeseen ja tuomaan tämän eteen kaikki sen ihmeet. Yösirkuksen elegantti, hienovarainen ja ennen kaikkea täysin ainutlaatuisen tuntuinen kerronta tekevät kirjasta, ainakin minun mielestäni, kuolemattoman. Morgernsternin kirjoitustyyli on siitä erikoinen, ettei se pakota lukijaa ymmärtämään mitään mitä tämä itse ei ole valmis sisäistämään, vaan hienovaraisesti ja melkein huomaamatta tuo lukijan tietoon lisää yksityiskohtia sirkuksesta ja lopulta pelistä, jonka näyttämönä se toimii. Tyyli on samanlainen kuin sirkus itse; pinnalta unelmointia ja hienovaraisuutta. Vain kaunis sirkus joka lumoaa kävijänsä antamatta tälle mitään sen ihmeempää mieltä järkyttävää kokemusta. Mutta jos osaa katsoa pinnan alle, löytää kokonaan toisen maailman, joka on täynnä merkityksiä ja yksittäisiä tarinoita. Tätä tarkoitin, kun puhuin "kokemuksesta". Ilman sitä, et näe muuta kuin kauniin ja lumoavan pinnan ymmärtämättä tarinan varsinaista sisältöä ja huomaamatta eri kerroksia, joita on yhtä paljon kuin tasoja pilvisokkelossa (lue kirja, niin käsität mitä tarkoitan). Siksi kirjaa tuleekin lukea tietyn etäisyyden päästä hahmoihin tai sirkukseen itseensä kiinnittymättä, jotta huomaa että jokaisen hahmon tarina erikseen on oikeastaan vain pala yhteistä suurempaa, koko Yösirkuksen tarinaa, joka samalla kertoo jokaisen hahmon oman tarinan. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, niin sanotusti. Pieni miinus täytyy silti mainita. Yösirkuksen loppuratkaisu ei ole aivan niin mieltä mullistava kuin se voisi olla, mutta minun vaa'assani se ei paljoa paina kirjan hyviin puoliin verrattuna. Et välttämättä ymmärtänyt puoliakaan siitä, mistä kirjoitin tuossa ylempänä. Saatat ajatella, että tämä on vain jonkun hienostelijan yritys tehdä vaikutusta sinuun, lukijaan. Vasta luettuasi ensimmäisen kolmanneksen Yösirkuksesta saatat hiukan aavistella mitä tarkoitan. Toisaalta, et välttämättä ymmärrä vielä silloinkaan kun olet lukenut koko kirjan. En minäkään ymmärtänyt ennen kuin luin teoksen uudelleen. Vasta kuin sain perusjuonen selville, pääsin tutustumaan itse Yösirkuksen maailmaan kunnolla. Tämä kirja katsos vain paranee jokaisen lukukerran jälkeen. Aina löytyy uusi teltta, jossa et olekaan vielä käynyt.

Tulikronikka on loistava sekä lasten että aikuisten kirja. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa niin suurella jännityksellä kun tätä. Vaikka tarina on kirjoitettu ns. lapsiystävällisellä tavalla, tapahtumat ja henkilöiden koettelemukset antavat aikuisellekin todellista sulateltavaa. John Stephensillä on todellinen taito luoda tarinan henkilöille tilanteita, joissa heillä on vastassaan koko maailmankaikkeuden olettamukset ja kiellot. En voi edes kuvailla kuinka loistava juonensuunnittelija Stephens on. Lukekaa kirja, niin sitten ymmärrätte. Uskomaton tarina, joka ansaitsee neljä ja puoli tähteään.