Perhosen varjo
Kansi: Kirsti Maula. Kannen kuvat: Moodboard/SKOY ja iStockphoto. Sidottu, kansipaperi.
Topelius-palkintoehdokas 2013.
Invisible. Slim. Wings. Juuri sellainen Linnea haluaisi olla – hauras kuin keiju tai perhonen, melkein ilmaa
Linnea on kohta neljäntoista ja ymmällään naisen mittoihin muotoutuvasta vartalostaan – se tuntuu hänestä väärältä ja inhottavalta. Jos lopettaisi syömisen, muuttuisi ehkä hennoksi kuin keiju...
Kun Linnea näkee unessaan ihmeellisen perhosen, hän päättää sittenkin lähteä kesälomalla maalle Hiidenperään. Siellä isoäiti huomaa Linnean lapaluussa suvun merkin. Luomi on kuin liekki tai siipi, se on kohtalon ratkaisijan merkki.
Linnea sukeltaa syvälle sukunsa erikoisiin vaiheisiin. Ja joutuu tekemään vaikean valinnan.
Mila Teräs (s. 1975) on kirjoittanut useita kiitettyjä lasten- ja nuortenkirjoja. Perhosen varjo on realismia ja fantasiaelementtejä jännittävästi yhdistävä kasvukertomus ja rakkaustarina.
Mila Teräs
Mila Teräs on syntynyt vuonna 1975 Lahdessa. Hän on valmistunut Tampereen yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2002 pääaineenaan Suomen kirjallisuus. Teräs on myös opiskellut luovaa kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa. Nykyisin hän asuu Mäntsälässä. Hänellä on kaksi tytärtä.
Teräksen esikoisromaani Tyttö tulevaisuudesta ilmestyi 2004. Teräs aloitti nuortenkirjailijana mutta on sittemmin kirjoittanut myös lapsille. Romaani Sininen huone (2006) oli Topelius-palkintoehdokas ja se valittiin nuortenkirjaneuvosto IBBYn kunnialistalle.
Kirjallisuutta
Vesa Sisättö: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 5. BTJ, 2008.
Muita teoksia kirjailijalta Mila Teräs
Kirja-arvioita
En pystynyt millään samaistumaan hahmoihin, yhteenkään niistä. Tämä oli ihme, sillä päähenkilö oli lähes minun ikäiseni. Kirjan alku oli mielestäni tylsä, kirjan keskivaiheilla kirja alkoi kiinnostaa enemmän, mutta loppua kohti kirja huononi.
Perhosen varjo oli kuin lasia. Kaunista, herkkää, särkyvää, mutta kuitenkin raskasta. Kirjan alku oli lähinnä vain surkeaa teiniangstia, isäpuoli syvältä, oi ihastus, entä jos menkat ja ruoka on rikos, loppupuoli enemmän fantasiaa. Perhonen oli lähes ainut, joka jatkoi ja jaksoi mukana, muuten juonen alku ja loppu olivat irrallaan toisistaan. Linnean ajatuksiin ei päästy sisälle, tai no, tulihan sieltä se anoreksia ilmi, mutta ei tuntunut missään. Vähän kuin katsoisi salkkareita. Ilmeestä ja olemuksesta näkee, mitä ohjaaja tahtoo kamerassa näkyvän, mutta näyttelijän oma ääni jää piiloon. Tai siis, eläytyminen. Olla hahmo, olla oma päähenkilönsä. Kuinka vakuuttaa lukija tunteista, joita ei itse koe? Tai enhän minä tiedä, mutta omassa kirjoituksessani vain sisäistymällä ja eläytymällä saan tunnetta paperille. Mutta ihmisiä on erilaisia, enkä tarkoita astua kenenkään varpaille. Kiinnostavia ideoita, joista on raapaistu pintaa. Anoreksia, metsäkeijuja, isoäiti, murrosikä, ihastus, "ensirakkaus"... Ainekset kohdillaan, mutta ehkä vielä olisi voitu kypsentää lisää. Plussaa sille, ettei kirjassa mainittu suoraan anoreksia kuin kerran ja sekään ei viitannut Linneaan.
Ihan hyvä kirja. Kirja ei kyllä kuulu lukemieni kirjojen parhaimmistoon.
KIrja oli jotenkin ärsyttävä.
