Tie

Ensimmäinen kirja, jonka luin McCarthylta, on maailman lopun jälkeen sijoittuva kirja, jossa päähenkilöinä on kaksi ihmistä, yksinkertaisesti mies ja poika. Heidän nimiään ei koskaan kerrota, eikä niillä olekaan väliä, mutta se kuvaa hyvin McCarthyn kirjaa ja hänen tyyliään. Kirja on äärimmäisen minimalistinen, siitä on karsittu kaikki ylimääräinen ja jäljelle jää vain kahden ihmisen tarina kuolleessa maailmassa. Kirjassa ei ole edes varsinaista juonta, mikä herättää epäilyksiä, mutta turhaan. Kirja on loistava.

Tyyli on McCarthylla kaikki kaikessa. Tämä on erinomainen esimerkki siitä, että jos osaa kieliopin kunnolla, sitä voi rikkoa aivan miten tahtoo, ja niin McCarthy tekee, tavalla jota harva edes uskaltaisi. Ensinäkin kirjassa ei ole kappalejakoa ollenkaan, ja jos on niin hyvin harvoin. Lainausmerkkejä ei ole ihmisten puhuessa vaan se on ujutettu tekstiin samalla tavalla kuin mikä tahansa muu. Repliikin vaihto sentään on usein tehty kappalejaolla, mutta muuta jakoa ei erityisesti ole. Pilkkuja on kirjassa ehkä kymmenkunta, muuten McCarthy on jättänyt niiden käyttämisen pois. Ja erikoista kyllä, tämä kaikki toimii. Ja peräti hyvin.

Tyyli onkin yksi asia, mikä McCarthy erottaa muista ja se luo täysin omalaatuisen tunnelman koko kirjalle. Tämä ei ole mitään, mitä olen ennen lukenut. Puhetta on vähän eikä siinä tosiaan ole lainausmerkkejä, eikä McCarthy selitä repliikkejä mitenkään, kuten ”hän sanoi hiljaa”, vaan on vain sanat mitä he sanovat. Ehkä se on juuri se, joka tekee niistä niin eläviä sanoja ja saa lukijan elämään tilanteen täysillä kirjailijan edes ohjaamatta lukijaa millään tavalla.

Kuvausta on käytetty ja se vaihtelee, joskus kerrotaan koko maisemasta yksi tai kaksi pääkohtaa, joskus kuvaillaan tarkasti, mutta kuvailu on myös yksi onnistuneimmista kirjan osista. Ne luovat usein hyvin eläviä maisemia mieleen ja saavat lukijan elämään maailmassa, mikä on hämmästyttävää. McCarthy tuntuu tietävän juuri oikeat asiat, jotka kertoa luodakseen oikean maailman ja tunnelman.

Kirjassa ei ole kunnollista juonta, ei perinteisellä tavalla. Se kertoo kahden ihmisen elämästä tässä maailmassa ja heidän pyrkimyksestä mennä aina eteenpäin kohti etelää. Mitä maailmalle on tapahtunut, keitä ihmiset ovat ja miten he tähän päätyivät, tai mitään muitakaan kysymyksiä ei käydä läpi, eikä niitä tunnu edes kaipaavan. Kirja keskittyy vain heidän kahden suhteeseen ja kuinka he etenevät ja yrittävät selviytyä maailmassa, joka on mennyt sekaisin. Me tiedämme tuskin mitenkään mitä muualla on tapahtunut, miten muut ihmiset pärjäävät tai mistään muustakaan kuin näiden kahden ihmisen elämästä, mutta se toimii. Itse pyrin kirjoituksissani laajaan kuvailuun kaikista ihmisistä ja näkökulmista, mutta tässä sitä ei edes kaipaa.

Yksi McCarthyn ratkaisuista herättää kuitenkin minussa ristiriitaisia tuntemuksia: hänellä ei ole lukuja, vain kohtauksia, jossa on yksi kappale, ja sitten väli, jossa alkaa toinen. Suurimmaksi osaksi se toimii erinomaisesti, se jotenkin tuo tunnelmaa vielä enemmän kun meille annetaan vain vilauksia eri hetkistä heidän elämissään. Usein näiden väleissä voi olla tapahtunut päivä, joskus jos tapahtumat ovat tiiviimpiä, niin vain hetkiä. Ja siinä tulee se negatiivinen puoli, kirjaa on vaikea lopettaa kesken, koskaan ei tiedä, missä on hyvä hetki lopettaa ja jatkaa seuraavaksi. Kirja tuntuu olevan sellainen, että se on luettava alusta loppuun heti, ja vaikka se on lyhyt kirja ja lyhyesti kirjoitettu, niin tyylilliset valinnat tekevät siitä hitaan luettavan. Minä kun vielä haluan lukea kirjan aina luvusta lukuun, niin kuin kirjailija on itse sen tarkoittanut, niin koin paljon hankalia hetkiä keksiä oikea kohta lopettaa kirja. Tämä ei kuitenkaan ole iso ”ongelma”, vaan enemmänkin kannustaa lukemaan kirja jonakin päivänä alusta loppuun asti ja se luo edelleen sitä tunnelmaa mitä muu kirja tukee.

Tunnelma onkin kirjan avainsana. McCarthy on luonut erinomaisen maailman ja hän osaa välittää maailman liittyvän tunnelman, sen harmauden ja synkkyyden, joka tulevassa on. Hän saa myös lukijan oikeasti huolehtimaan ja odottamaan mitä miehelle ja pojalle tapahtuu läpi kirjan ja kuinka he selviytyvät elämässä. Ehkä se onkin juuri suurin asia, McCarthy saa välitettyä sen surun ja elämisen vaikeuden tässä maailmassa, millaista on etsiä ruokaa ja varusteita, pelätä joka päivä elämänsä puolesta, toisina päivinä toivoa kuolevansa. Ja siinä McCarthy onnistuu täydellisesti.

Suosittelen kirjaa todella paljon kelle tahansa. Se on erinomainen kirja kaikella tavalla, eikä vähiten sen erilaisuuden takia. Se rikkoo kaikkia sääntöjä, ja tekee sen mestarillisesti.