Labyrinttitaistelu

Sisäinen fanityttöni yrittää päästä aina hyvien kirjojen kohdalla ulos. Percy Jacksonit ovat sellaisia kirjoja. Labyrinttitaistelu on neljäs osa, ja minun mielestäni tähän asti paras. Tunnelma on alkanut muuttua selkeästi lastenkirjasta nuorille suunnattuihin kirjoihin. Sama ilmiö tapahtui Pottereissakin, ja minusta se on aika kekseliäs ilmiö. On hauskaa ajatella, että ne lapset, ensimmäisen Potterinsa luki esimerkiksi kahdeksan vuotiaana. Viimeinen Potteri ilmestyy kymmenen vuotta myöhemmin. Tyttö on jo 19 vuotias. Hän on siis käytännössä kasvanut Pottereita lukiessa ja mitä vanhemmaksi hän tuli, niin sarjan osat kehittyivät hänen ikäkaarelleen sopivaksi. Percyä nyt ei ihan voi samalla tavalla verrata tähän asiaan, mutta idea on minun mielestäni sama. Lbyrinttitaistelussa lähti liikkeelle myös romanssit, tai oikeastaan romanssien alut. Mitään varmaa ei tietenkään vielä tapahtunut, mutta vihjeitä ja katseita alkoi olemaan. En nyt mainitse nimiä, jos joku ei ole sarjaa vielä lukenut, mutta te jotka olette tiedätte varmasti keistä puhun. Olen odottanut tätä hekeä niin kauan. Pystyn kyllä ihan mainiosti lukemaan kirjaa jossa ei ole romantiikkaa, ja olenkin lukenut muutamia loistavia kirjoja joissa ei ole ollut tipan tippaa mitään, mikä viittaisi parisuhteisiin, kuolemattomaan rakkauteen tai mihinkään sellaiseen. Tämäkään kirja ei olisi sitä kaivannut, mutta minulle se on tietenkin aina plussaa, jos jotain pientä sutinaa alkaa ilmenemään. Mitään Twilightia tästä sarjasta ei saa tekemälläkään (onneksi) ja en usko, että se haittaa kovinkaan monia. Percy Jacksoneitten perus idea ei ole rakkaus ja sillä selvä. Labyrintteihin törmää nykyisin joka paikassa. Ne ovat kiinnostavia ja mystisiä. Koskaan ei voi tietää, pääseekö sokkelosta pois vai jääkö sinne loppu elämäkseen. Labyrinttitaistelussa tosiaan isoimmat taistelut käytiin sisällä labyrintissä. Viimeinen taistelu käytiin oikeastaan puoliksi labyrintissa ja puoliksi jossain muualla. Jälleen Riordan oli onnistunut sujauttamaan jonkin mytologian sisälle juoneen. Joskus minua oikein kammottaa se. Tämänkertainen mytologia on itse asiassa oikeastikkin aika surullinen/pelottava. En usko, että paljastan juonesta mitään ratkaisevaa jos kerron kyseisestä mytologiasta. "Daidalos rakensi kuningas Minoksen (Minos onkin tässä kirjassa aika mielenkiintoinen hahmo...) pyynnöstä labyrintin, johon hirviö Minotauros suljettiin. Kuningas kuitenkin pelkäsi, että Daidalos tekisi vastaavanlaisen labyrintin jollekin muulle hallitsijalle ja telkesi Daidaloksen ja hänen poikansa Ikaroksen labyrinttiin. Daidalos ja Ikaros pakenivat labyrintista Daidaloksen suunnittelemilla siivillä. Siivet muodostuivat vahalla käsiin kiinnitetyistä sulista, joten ilma-alus käytti ihmisvoimaa. Daidalos neuvoi Ikarosta: "Älä lennä liian lähelle aurinkoa tai vaha, jolla sulat ovat kiinni, sulaa. Äläkä myöskään lennä liian matalalla tai siivet kastuvat". Ikaros yritti totella, mutta aikansa lennettyään hän unohti isänsä neuvot ja lensi yhä ylemmäs, kunnes joutui liian lähelle aurinkoa. Aurinko sulatti sulkia liittävän vahan ja Ikaros putoaa hänestä nimensä saaneeseen Ikarianmereen lähelle Vähän-Aasian rannikkoa hukkuen. Daidalos lensi Ikarian saarelle ja kun Ikaroksen ruumis ajautui rannalle, hän hautasi poikansa. Paetessaan Minosta Daidalos sai turvapaikan Sisiliasta kuningas Kokaloksen hovista. Minos jatkoi yhä Daidaloksen etsintää mukanaan kierresimpukan kuori luvaten suuren palkkion sille, joka pystyy vetämään langan simpukan läpi. Sisiliassa Kokalos otti tehtävän vastaan ja antoi simpukan Daidalokselle, joka kiinnitti langan muurahaiseen ja antoi sen kulkea simpukan läpi. Kun Minos sai kuulla tehtävän ratkaistuksi, hän ymmärsi Daidaloksen olevan ratkaisun takana ja vaati Kokalosta luovuttamaan tämän itselleen. Sitten lähteekin liikkeelle kirjailian omat juonikuviot..." Saimme myös tutustua uusiin tuttavuuksiin ja erityisesti minun mieleeni jäi eräs henkilö, jonka nimeä en nyt millään saa päähäni, koska luin kirjan kuukausi sitten, mutta Percy tapasi hänet saarella. Tytön kohtalo oli epäreilu, ja jotenkin olisin toivonut Percyn valitsevan toisin, mutta ehkä ratkaisu oli pitemmän päälle sitten parempi. Eräs asia oli kovastikkin mieleeni. Nimittäin se, että Tyson pääsi mukaan seikkauluun! Olen totaallinen Tyson fani, koska se poika on vaan niin suloinen. Hölmö, mutta suloinen. Grooverkin kopisteli siellä perässä ja hänenkin iso unelmansa toteutui, vaikkakin menetyksen kera. Annabeth, Annabeth. Hän pääsi kerrankin etsintäretken johtajaksi, joten paineet näkyivät. Minusta oli itse asiassa aika mielenkiintoista seurata Annabethin taivalta. Tytön raudanluja kestävyys sai säreitä, ja tyyneys rakoili. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, meillä on Nico. Ei uskoisi, että poika on vasta 10/11 vuotias. Siis olisin voinut vaikka vannoa, että hän olisi esimerkiksi 15, sillä menetys oli karaistanut pientä poikaa, joka vielä edellisessä kirjassa leikki korteilla ja oli elämäniloa täynnä. Nico on kyllä siltikin kaikkien aikojen lempi henkilöhahmoni. Kirjassa ei nyt ollut mitään maailmoja mullistavaa loppuratkaisua, mutta nautin silti lopusta, koska se oli mukavan... keveä...kevyt? Siltikin se jätti tavallaan kaiken auki, ja sai lukijan janoamaan lisää. Labyrintti taistelu oli ehkä juoneltaan paras tähän astisista, sillä nyt kaikki lähti tavallaan käyntiin.