Sudenlapset

Helena Wariksessa on ainesta Suomen Robert Holdstockiksi; yhtäläisyydet eivät muuten ole välttämättä kovin suuria, mutta molemmilla on poikkeuksellinen taito kuvata maailmansa niin elävästi, että sen läsnäolo tuntuu haju- ja tuntoaistia myöten ja pysyy katkeamattomana yllä koko kirjan ajan. Wariksen luoma todellisuus tuntuu jatkavan olemassaoloaan myös teosten itsensä asettamien kurkistusikkunoiden ulkopuolella, mitä ei useinkaan voi sanoa tavan fantasiavireisistä tarinoista - aivan puhtaasti siitä syystä, ettei kellään voi olla kouriintuntuvaa muistoa Disneyn satulinnasta, mutta jokainen tietää, miltä keväinen, auringonpaisteessa kylpevä metsä tuoksuu ensimmäisen sateen jälkeen. Jos kirjailija pystyy herättämään lukijassa tällaisen kokemuksen ja lujittamaan sen kuvaamaansa todellisuuteen pelkkien sanojen avulla, hän on jo vakavasti otettava tekijä.

Lisäksi Waris saattaa olla ensimmäinen kirjailija, joka on todella kyennyt luomaan jotain täysin omaehtoista, uskottavaa, eikä vähimmässäkään määrin paperinmakuista todellisuutta nimenomaan suomalaisten muinaisesta myyttiperinnöstä. "Sudenlasten" ja sitä edeltävän "Uniin piirretyn polun" tarinaa ei ole pingotettu orjallisesti jäljentämään käsitystämme jostain tietystä ajanjaksosta; viime kädessä on oikeastaan mahdotonta sanoa, mihin aikaan tarina sijoittuu meidän todellisuuteemme nähden - se voisi yhtä hyvin tapahtua kaukana menneisyydessä kuin hyvin kaukana tulevaisuudessakin. Näitä ei tosin tarvitse sen kummemmin välttämättä pohtia. Omalakisena todellisuutenaan kirjojen tarina nojautuu johdonmukaisesti ja nokkelasti myyttiseen maailmaan, joka kuuluu suomalaisen kulttuurin kaukaiseen menneisyyteen. Itse koin Wariksen tarinan tästä syystä paljon elävämmäksi kuin monien ulkomaisten kirjailijoiden seikkailut samankaltaisilla alueilla - "Sudenlasten" ja "Uniin piirretyn polun" henkilöhahmot tai syvimmät mysteerit eivät tunnu pohjimmiltaan etäännyttävän vierailta vaan tarjoavat uudenlaisen näkökulman myös lukijan omaan todellisuuteen. Tuoreuden aistiminen ei silti vaadi suomalaisuutta lukijaltaan; käännettynä tarina voisi hyvinkin saada faneja myös muissa kieliympäristöissä.

"Sudenlapset" on varsin selkeästi trilogian kakkososa, mikä näkyy ajoittain tietynlaisessa kiirellisyydessä. Matkat ja muut helposti puuduttaviksi muuttuvat keskeisten tapahtumien lomaan jäävät välikelaukset on leikattu terävän elokuvamaisesti roskiin, mikä on pelkkää plussaa. Tarinan varsinaisia päähenkilöitä ovat "Uniin piirretyn polun" Vornanmutkasta maailmalle paiskatut kaksoisveljekset Roke ja Karran sekä taustalla vaikuttava salaperäinen, mihinkään kuulumaton pikkutyttö Sudenmarja. Sinänsä mielenkiintoisten ja persoonallisten Roken ja Karranin kehitys henkilöinä tosin tapahtuu ajoittain vähän turhankin vauhdikkaasti, ja heidän sisäiselle maailmalleen olisi ehkä voinut uhrata muutaman sivun lisääkin. Keskeisimpään rooliin koko teoksessa vaikuttaa sen loppupuolella nousevan "vanhojen mahtien" ja näiden vastapuolten mytologia, mutta suurelta osin teoksen vetovoima on edelleen nimenomaan henkilöissä ja maailman todentuntuisuudessa.

Joissain kohdin Waris järkyttää tusinafantasian ja historiallisen romaanin henkilökonventioita ehdottomasti parempaan suuntaan - nuoren Karranin ja tämän kasvattiveljen Nunon kaltaisia henkilöitä ei todellakaan ole liiemmälti viljelty miekkailevien urosten ja uljaiden soturittarien yksioikoisen ja -arvoisen tungoksen keskellä. Myös enemmän tähän sarjaan sijoittuvien Roken ja Karranin kasvattisisaren Niirin hahmoissa on kovasti enemmän särmää ja inhimillisyyttä kuin mitä yleensä on lupa odottaa. Sivuhahmoista suosikikseni nousi päällepäin kliseiden kliseeltä vaikuttava Itämannun Viisas, josta ei luojan kiitos sukeutunutkaan viidettätuhannetta Gandalf-kopiota.

Sitä paitsi kirjan, jossa sanotaan vähän väliä "Perkele!" täytyy olla jo muutenkin hyvä.

Sudenlapset on Pohjankontu-sarjan toinen osa, joka kertoo enimmäkseen sarjan ensimmäisessä osassa ’Uniin piirretty polku’ seikkailleiden henkilöhahmojen jälkeläisistä.

Karran ja Roke ovat erossa kasvatettu kaksosveljespari, ja he ovat hyvinkin toistensa vastakohtia. Karran on löysä haaveilija, kun taas Roke on karski soturi. Veljesten vähäisessä määrin mielenkiintoinen vastakkaisuus muuttuu kuitenkin hyvin nopeasti, jos ei liiankin nopeasti.
Vornanmutkan noita on kuollut, eikä tällä ole perijää, eli tyttölasta. Sellainen täytyy siis hankkia jotenkin, jotta Mustarinta ei kaappaa Vornanmutkaa valtaansa.

Kirjan henkilöhahmot jäävät jotenkin hyvin vaisuiksi. Roke on ainoa, joka herättää edes vähän tunteita kirjan alussa, ja sekin hahmo menettää särmänsä melko nopsaan. Hahmoihin ei oikein pääse sisälle, eikä niihin synny henkilökohtaisia tunnesiteitä, kuten itse lukijana toivoisin. Itse en syttynyt Karranin läpinäkyvään hahmoon koko tarinan aikana, vaan pidemmälle mentäessä aloin jopa tuntea pientä inhoa hahmoa kohtaan. Mutta taitelija onnistuu aina työssään saadessaan yleisönsä tuntemaan edes jotain.

Sudenlapset on hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä. Kirjailijan kielellinen kyvykkyys pysyttelee samoilla tienoilla, mutta töksähtelevää dialogia ei ole saatu korjattua jatko-osaan. Vaikka kerronta on sujuvaa ja kirjan voi halutessaan lukea melko nopeastikin, minusta tarina on melko vaisu. Juonen ennalta arvattavuus harmittaa toisinaan.

Kirja kertoo pääasiallisesti Karranista, joka yllättäen ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa tehdä suuria, kun hänen on pelastettava Vornanmutka. Itse Vornanmutka jää tarinassa kakkosrooliin, häilyväksi varjoksi kummittelemaan, eikä lukijaa juurikaan jaksa huolestuttaa paikan kohtalo. Oikeastaan on ihan se ja sama, valtaavatko mustarintalaiset paikan, vai onnistuuko Karran pyrkimyksissään pelastaa varhaisen lapsuudenkotinsa.
Karranin täytyy tietysti saada voimia ja - yllätys yllätys – hankkia lapsi perillisekseen jatkamaan noitanaisten työtä ja perinnettä Vornanmutkaan.

Omasta mielestäni rakkaushömppää on suollettu kirjan sivut täyteen aivan turhan päiten. Päähuomio on kirjan alussa ja lopussa Vornanmutkan kohtalossa, mutta kirjan keskivälissä suurin ongelma on se, kenellä on sopimattomia ajatuksia ketäkin kohtaan, ja kuka haluaa kenet vai eikö halua ketään, ja mistä niitä lapsia saataisiin lisää.

Karranin käynti Pohjankonnussa jää pintapuoliseksi raapaisuksi, ja sen seurauksista voidaan olla montaa mieltä. Waris käyttää teoksessaan joitakin toisaalla jo aikaisemmin esiin tuotuja elementtejä, eikä aivan onnistu tuomaan niitä tavoittelemalleen tasolle. Ehkä kaikkia rajoja ei ole tarkoitettu rikottaviksi, mutta nykypäivän kirjailijat kirjoittavatkin enemmän itselleen kuin muille.

Jos Pohjankontu-sarjan ensimmäistä osaa suosittelinkin auliisti kaikille, en voi sanoa samaa tästä jatko-osasta, koska muinaissuomalaisuus ja rakkaus-lapsi-jutut eivät oikein iske meikäläiseen.
Sudenlapset matkaa aavistuksen pidemmälle kuin Uniin piirretty polku, ja toivon kovasti, että Sudenlapset saa jonkin suuremman merkityksen sarjan seuraavassa osassa, koska itsenäisenä laitoksena teos ei ole kovin erikoinen.
Kolmanteen kirjaan kohdistuvat tämän jälkeen hyvin suuret odotukset.

Kaikesta huolimatta Waris on onnistunut kirjailuissaan taas Kuvastaja-palkinnon arvoisesti, vaikka oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että palkinnon olisi voinut jakaa muutenkin.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitivät Pohjankontu-sarjan ensimmäisestä osasta.